Pakotetun rakkauden hehku – Richard Wagnerin Tristan ja Isolde Kansallisooperassa

Kiireiden takia bloggaus-kärsinyt, mut nyt ryhdistytään 🙂

Kokemukseni oopperasta ovat olleet vaihtelevia. Koominen ooppera ei ole iskenyt, mutta vakavampi ooppera taas toimii itselleni paremmin. Muoto vaan on sellainen, että siinä on potentiaalia, mutta otetaanko kaikki mahdolliset käyttöön vai tehdäänkö aina niin kuin ennenkin. Kaiken järjen mukaan Tristanin ja Isolden piti olla sellainen the ooppera muulle: väkivaltaa, kuolemaa, mahtipontoista musiikkia. Mutta ei.

Mikä sitten oli syynä sihen, etten lämmennyt tälle teokselle? Näin esityksestä harjoituksen, en varsinaista esitystä. En usko että tämä tuotti ankeaa kokemusta. Katkot näytöksissä kumminkin toivat vaihtelua muuten niin staattiseen lavatyöskentelyyn ja antoivat siitä kulissien takaisesta maailmasta, jota muuten ei pääsisi ihastelemaan. Oli mahtavaa tiirailla oopperan orkesteria, joka pukuen sijasta oli rennosti omissa arkivaatteissaan. Kansainvälinen tähtisopraano diivali kesken toista näytöstä, koska yhtäkkiä keksi pelätä miten puvussa olleet sähköjohdot reagoivat veteen, joten tähden tuli kipata. Tähtitenori säästeli arvokasta ääntään ja oli todella vaisu, muiden vetäessä täysillä.

Koin esityksen visuaalisesti todella köyhänä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että edellisellä viikolla olin nähnyt visuaalisesti erittäin rikkaan tuplaoopperaillan Kansallisessa, Herttua Siniparran Linnan ja Pajatson, joissa käyetttiin mm uusinta projisointitekniikkaa ja valoja hyväksi. Tristanin ja Isolden lavastus oli ihan mukava, mutta yhdestettynä ankeaan valosuunniteluun ja lavalla muodostelmissa pönöttäviin esintyhiin, niin vaikutelma oli ankea ja toi mieleeni modernistisen maalauksen.

Väliajalla sateen ansiosta kukkaan puhjennut Töölönlahti tarjosi sitä visuaalista loistoa, jota esityksestä puuttui.

Koska visuaalinen anti oli aika olematonta, keskityin seuraamaan kaikkea ei niin tärkeää: miten muu yleisö keskittyy juttuun, miten lavalla toisessa näytöksessä ollut kuutamo ei likkuunut ja oli väärän mallinen. Mukavan vaihtelun esiintyjien lavalla pönöttämiseen toi Viikatemies-hahmo, joka liikkuu oman tahtonsa mukaan, rapsutti selkäänsä pitkään istuessaan paikallaan. Hahmo sopi kyllä maisemaan visuaalisena juttuna, mutta oliko ilmeinen valinta näytökseen, jossa suurin osa hahmoista kuolee?

Oopperan musiikki oli kyllä kaunista ja Wagnerin ajatus toistuvasta ja kasvavasta johtoteemasta löytyi, mutta taisi orkesterinkin säästellä paukkuja varsinaisiin esityksiin. Koska lavalla ei oikein tapahtunut mitään ja musiikki oli kauniin rauhallista, niin mua alkoi nukuttaa. Nukuin ekan ja tokan näytöksen aikana, kolmannen sinnittelin hereillä. Toki pääsykokeista johtunut stressi saattoi myös myötävaikuttaa unen tulemiseen. Ainoa kysymys mulle mikä mulle jäi musiikin suhtten oli kuoron puutos. Yleensä oopperassa on suuri ja mahtava kuoro, mutta nyt se loisto poissaolollaan. Vain muutamassa kohdassa lavalle saatiin vähän enemmän väkeä ja energiaa.

Mulle ei oikein missään vaiheessa auennut, että miksi tämä on nyt niin hieno rakkaustarina? Tristan ja Isolde pakotetaan rakastumaan toisiinsa taikajuomalla ”suuremman hyvän” nimissä? Muutenkin Wagnerin oopperoiden rakkaustarinat ovat mielenkiintoisia. Löytyy mm insestiä. Tarinan hahmot tuntuivat jotenkin pikkumaisilta ja ärsyttäviltä. Tristan on narsisti, Isolde janoaa kostoa, Brangäne yrittää toimia parhaaksi kaiken välissä, Melot on mustasukkainen kusipää. Onneksi kuningas Marke edustaa muutakin. Lopussa seuraa anteeksianto.

Mielenkiintoinen lähtökohta myytissä on se, että kuninkaalla ja Tristanilla olisi jonkinlainen syvempi suhde, jota kansa ei hyväksy, ja siksi Tristan hakee kuninkaalleen naisen muualta. Ehkä se osaltaan selittää Tristanin asennetta naista kohtaan. Ajankohtainen lähtökohta jo senkin takia, että juuri itse herra Soini oli marssimassa homoliittoja vastaan Pariisissa. Maailma ei ole muuttunut sitten myyttisista kelttiajoista.

Oikeastaan vasta katsoessani Teemalta Wagnerin Nibelungin Sormus-sarjaa, löysin sen puhdistavan ja meditatiivisen vaikutuksen, joka Wagnerilla on. Toki myös esitys oli visuaalisesti ja ohjauksellisesti mielenkiintoisempi. Mutta kotona mukavassa ympäristössä Valkyyria ja varsinkin Siegfried oli puhdistavaa ja upeaa. Siitä lisää myöhemmin.

Age of Aquarius: Hippimusikaali HAIR Turussa ja Lahdessa.

Ensimmäinen kosketukseni HAIRiin tapahtui lukiossa. Kaverini olivat nähneet silloin pyörineen Marco Bjurströmin version ja hurahtaneet teokseen. Heidän seurassaan tuli sitten katsottua HAIR:n paikoitellen varsin surrealistinen leffaversio. Siinä vaiheessa ite teos ei niin auennut, mutta mahtava musiikki ja kantaaottavat lyriikat iskivät nuoreen idealistiin ja synnyttivät kiinnostuksen tuohon mielenkiintoiseen ajanjaksoon.

Turku, uudenvuoden aatto 2012:

Åbo Svenska Teaternin HAIRilta odotin paljon. Ja mikä pettymys se sitten olikaan. En saanut oikein koko esityksestä otetta. Se tuntui vain päämäärrömältä haahuilulta, joka sinällään varmaan liittyy olennaisesti hippiliikkeeseen, mutta lavalla se ei toiminut. Alkuperäisen dramaturgian ollessa lähinnä laulujen ympärille sijoitettua dialogia, oli ohjaaja Malvius lähtenyt tekemään oman dramaturgiansa, jota mm. oli ammennettu leffaversiosta. Tapahtumat oli sijoitettu Woodstock tyyliseen hippikarkeloon, jossa päähenkilöt esiintyivät bändinä.

Lauluja oli pätkitty mielivaltaisesti ja niiden paikkoja oli vaihdeltu. Myös monia lauluja oli jätetty täysin pois ja tilaa oli annettu turhalle puheelle. Ainoa toimivin muutos oli laittaa Woof (homo) laulamaan Frank Mills-laulun, jossa tunnustetaan rakkautta nuorelle Helvetin enkelille. ÅST:n tarjoama suomenkielinen käännös oli aivan hirvittävä. Paikoitellen tekstillä ei ollut mitään tekemistä alkuperöisen tekstin kanssa. Ilmesesti suomennoksessa oli pyrittä seuraamaan ruotsinnosta. Lopun ”Let the Sunshine In” oli laimea löysä. Ei nostattanut yhtään tunteita pintaan.

Olin koko esityksen ajan jotnekin vaivaantunut. Esitys olis voinut olla niin paljon parempikin. Karisma loisti poissaolollaan esiintyjistä. Vain Bergerissä ja Hudissa oli energiaa, jota esityksessä pitäisi olla. Säälittävän olemattomalla jalkatilalla kahden tunnin mittainen esitys oli katsottava. Kun lopussa tuli vielä kertaus melkein kaikista esityksessä kuulluista lauluista, jäin miettimään, etät eikö samantien olisi voinut pysyä musiikissa ja keskittyä vähemmän muuhun? Turun plussaksi täytyy sanoa, että heillä oli etnisissä hahmoissa oiekasti etnisiä näytelijöitä

Ja loppuun suuri kysymys: Miksi ”Hare Krishnan” aikana näyttämöä hallitsee Shivan kuva Khrisnan sijasta?

Shiva (vastaava kuva, mikä oli teatterin lavalla).

Krishna

Lahti, 11.4.2013

Turun jälkeen olin vähän skeptinen HAIRn suhteen, mutta päätin antaa sille uuden tilaisuuden Lahdessa. Ja se kannatti. Olin heti alusta saakka vakuuttunut Lahden versiosta. Hauskasti esitys alkoi Hectorin soolokeikkana, hänen soittaessaan esityksen henkeen sopivia lauluja. Ja sitten esitys lähti käyntiin. Projisointi okkulttisesta ympyrästä siirsi mielen avoimeksi Vesimiehen ajalle ja mystiikalle. Musiikki soi vahvana ja rouheana. Sovitukset oivat sukua elokuvaversion tuhdeille soundeille ja isolla orkesterila musiikki pääsi täysiin oikeuksiinsa. Lahdessa oli luotettu alkuperäiseen materiaaliin. Pääosassa oli musiikki ja dialogit ympärillä toimivat siltoina kappaleiden välillä, eivät esityksen kannattelijoina. Esityksessä käytettyä käännöstä pidin onnistuneena. Saavutti alkuperäisen tekstin ytimen ja sisällön ja kuulostikin täysin laulettavalta.

Ainoa esitykseen tehty dramaturgillinen lisä, oli Hectorin esittämä Vietnamin sodan veteraani, jonka takaumina musikaali eteni. Lisäys puolusti paikkaansa esityksessä täysin esitellen kohtalon, jonka kansakunta oli varannut pojillee, jotka se ajoi mielettömään sotaan: hylkäämisen ja vihan. Ja ehkäpä osittain juuri senkin takia Lahdessa onnistuttiin tuomaan musikaalin sanoma nykypäivään ja muistuttamaan miksi tämä on edelleen ajankohtainen teos Turun version jäädessä päämäärättömäksi ajankuvaksi hipeistä. Myös ajankuvana Lahdessa onnistuttiin paremmin: sotakuvat olivat raadollisia, mutta myös hippien elämä näytettiin muunakin kuin vaan iloisena kukkien haisteluna: piittamattomuus ja egoismi olivat myös esillä.

Muutama negatiivinen sananen. Lavastuksesta en kauheasti innostunut. Projisoinnit toimivat joissain kohdissa ja joissain taas ei. Kaatopaikkamainen kaaos oli myös aika ruma. Turussa sentään entisiä hahmoja näytteli oikeasti etniset näyttelijät, mutta Lahdessa näyttelijät oli maalattu tummiksi. Onneksi ihan kunnolla, ei veikeästi ja hassusti, kuten Helsingissä olleessa Avenua Q:ssa viime vuosikymmenellä.

Lavalla riitti energiaa ja se tuntui yleisössä. Ensamble oli hioutunut hyvin yhteen ja toimi mainiosti. Esityksen aikana omat tunteeni vaihtelivat ilosta, suruun, vihaan ja rakkauteen. Hector naisen hepenissä oli vähän halpa hauskuutus, mutta olihan se ihan mielettömän hilpeää, koska kyseessä oli Hector. Myös konatkti yleisöön oli olemassa kaiken aikaa. Kun yleisö kutsuttiin lopussa mukaan tanssimaan lavalle, olisin itsekin mennyt tanssimaan lopun tuomaa murhetta pois rinnasta, mutta kulkutien blokanneet vanhukset estivät sen. Onneksi myös katsomossa oli hyvä fiilis Let the Sunshine In:iä laulaessa. Siinä minullekin avautui tämän teoksen voima ja mahti.

Jos 60-luvun loppupuoli kiinnostaa, niin lisää Vesimiehen ajan ilmiöistä löytyy Gary Valentin Lachmanin erinomaisesta teoksesta Tajunnan alkemistit – kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Like 2003). Kirja valottaa erittäin perusteellisesti ja laajasti ajan henkisen ilmapiirin: huumeet, hipit, kirjailijat, muusikot, mystikot ja häiriköt. Osansa saavat mm Woodstock, beatnickit, Mansonin perhe, Helvetin enkelit, Beatles, Rolling Stones jne. Kirjan lopussa myös lyhyt katsaus mitä Suomessa tapahtui smaan aikaan näillä rintamilla. Yhdessä kirja ja HAIR muodostavat hauskan ja kiinnostavan kautsauksen mielenkiitoiseen aikaan, josta ei vielä ole niin kauan aikaa.

Poimintoja viime viikoilta

Jesus Christ Superstar

Pääsäisenä tuli tsekattua näitä Jeesus-juttuja teemaan sopivasti. Ensimmäinen oli pitkä perjantaina katsomani uusi versio Andrew Lloyd Webberin Jesus Christ Superstarista. Kyseessä on areena-kiertueen live-versio. Ben Forsterin tulkitsema Jeesus on päivitetty tosi-TV:n ja Occupy-liikkeen aikaan. Papisto kuvataan Vapaamuurarityyppisenä rahan valtana ja Jeesus joukkoineen on kuin Lontoossa mellakoiva nuoriso tai Wall Streetille leiriytyneet ihmiset. Kuningas Herodes puolestaan kuvattiin talk show isäntänä. Kaiken kaikkiaan sovitus nykyaikaan oli onnistunut.

Show oli ehdotomasti Juudaksen juhlaa. Ben Forsterin Jeesus oli todella vaisu verrattuna Tim Minchinin Juudakseen. Jollain tavalla jopa ärsyttävä, joten en ihmetellyt että rastojen ja shemaghin alle piiloutunut Juudas menetti luottonsa ystäväänsä, miehen jonka piti toimia. Spaissareiden Melanie C Maria Magdaleenana oli todella sielukas ja herkkä. Myös muissa rooleissa vedettiin hyvin. Musiikillisesti sovitukset olivat isoja ja kunnon progressiivista rockia, mutta mukaan oli päässyt myös vähän dupsteppiä Temple-kohtaukseen.

Koska Jeesus tässä oli niin vausu, turvauduin muiden tyyppien, tässä tapauksessa oikeiden rokkareiden, Gethsemane-tulkintoihin. Itse en osannut valita, että kumpi on kovempi: Deep Purplen Ian Gillanin vai The Arkin Ola Salon versio. Päättäkää itse.

Corpus Christi

Toinen pääsiäisen Jeesus-kokemus oli Helsingin Gay Teatterin tulkinta Terrence McNallyn kohunäytelmästä Corpus Christi, jossa Jeesus opetuslapsineen kuvataan homoyhteisön kautta. Näytelmän alku, jossa kukin näyttelijä kastetaan hahmoonsa oli tuskatuttavan pitkä, mutta kun näytelmä lopulta lähti käyntiin, oli lavalla vahvasti yhteen hioutunut yhteen toimiva ensamble, jolla roolit vaihtuivat tiuhaan ja luontevasti.

Mikä tästä sitten tekee kohunäytelmän? Nykysuomessa tuskin näytelmä hetkuattaa ketään muuta kuin kristillisten johtajatarta ja muutamaa muuta pierua. Mutta katolisissa maissa Jeesuksen esittäminen homona voi olla liikaa, tai se että Saatana James Deanin hahmossa konkreettisesti viettelee Jeesusta tai että Juudas pettää rakkaansa, koska ei saa haluamaansa vastasrakkautta ja yksinoikeutta Jeesukseen. Tai se, että yksi näyttyelijöistä esittää lavalla Jumalaa.

Tämäkin näytelmä oli Juudaksen juhlaa Jeesuksen ollessa ärsyttävä hippi, joka liihottaa ”kukasta kukkaan”.

On kuitenkin kulttuuriteko, että näytelmä on tuotu Suomeen. Onneksi pienet harrastajaryhmät uskaltavat atrttua teoksiin, joihin isot laitosteatterit eivät välttämättä lähtisi.

Värttinän 30-v juhlakonsertti Savoy-teatterissa 9.4.2013

Olipa vahva ja tunnelmallinen konsertti! Jo ensi hetkistä, kun Värttinän neidot valesivat yleisön läpi a capellana laulaen, oli selvää että vauhtia ja vahvaa laulua ei tästä illasta puuttuisi. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin ”härksejä karjalaislauluja” Mari laulua, Miinan laulua yms, toisen puoliskon keskittyessä synkempiin ja tunnelmallisempiin (Maahinen neito, Tauti, Riena) lauluihin ja uudempaan tuotantoon.

Illan ehdoton tähti oli ryhmän uusi laulaja Karoliina Kantelinen joka upean lauluäänen lisäksi on myös vahva ja ilmeikäs esiintyjä Susan Ahon ja Mari Kaasisen jäädessä esiintuymiseltään hieman vaisummiksi. Erityisesti Kantelinen nousi esiin Äijössä, jossa korkea kurkkulaulu ja maaninen manaus tuntuivat koko kropassa syvinä kylminä väreinä. Vähän tulee mieleen ikisuosikkini Diamanda Galas. Pilkettä silmäkulmasta löytyi kuitenkin kaikilta. Ja lopussa kun nahkaruoska oli viuhunut, ”tytöt” päätyivät Charlien enkelit tyyppiseen asetelmaan.

Hauskana lisänä Värttinä esitti Lord of the Rings-musikaalia varten säveltämäänsä musiikkia. Oli hauska kuulla Värttinää haltiakielellä. Kiertue jatkuu muualle Suomeen ja suosittelen katsastamaan yhtyeen.

Koska kiireet painaa päälle kirjoittelen miten ehdin, mutta ainakin näistä aiheista vielä kevään aikana:

• Hair: Lahti vs. Turku
• Myyttiset naiset lavalla: Eurydike ja Huorasatu
• Kauhu teatterissa: pohdintaa eri esitytsen valossa
  
• Cabaret: Lontoo, leffa
• Wicked: Lontoo, Helsinki ja Maquiren kirja-sarja.

Myös kesän ohjelmisto alkaa hahmottua vähitellen luvassa ainakin keikkajuttuja, Venetsian Biennalea, vampyyreita ja kaupunkiseikkailuja 😉

From Hell-seikkailu

Alan Mooren viktoriaaninen melodraama sarjakuva From Hell, maalaa kuvaa okkultisesta ja salaliittojen värittämästä Lontoosta. Se pyrkii hahmottamaan ratkaisua Viiltäjä-Jackin mysteeriolle ja teosta voisikin luonnehtia graafiseksi tutkimukseksi. Jos teoksen jaksaa lukea, kannattaa perehtyä myös laajaan lähdeosioon, jossa Moore käy läpi melkein kuva kuvalta tutkimuksiaan aiheesta.

Eräs mielenkiintoisimmista osista sarjakuvassa on Viiltäjänä toimivan tri Gullin tekemä okkulttinen matka Lontoon halki, jossa hän käy läpi sekä Lontoon historiaa, että miehisyyden ja naiseuden taistelua, joka lopulta kahlitsee naiseuden. Matka on eräänlainen rituaali, ennen kuin Gull aloittaa murhansa. Teokseen en mene tässä tarkemmin, mutta suosittelen sen lukemista, jos vain kärsivällisyyttä ja aikaa riittää.

Itse tein reitistä ns. kevyt version. Sarjakuvassa reitti kuljetaan yhden päivän aikana kronologisesti, mutta minä menin reittiä pienemmissä osissa usean päivän ajan muiden Lontoon kohteideni mukaan. Tämä jo siksikin, että reitti kattaa Lontoota laidasta laitaan ja joihinkin paikkoihin pääsemisessä kestää kauan.

Sarjakuvassa matka taitetaan hevosavankkureilla, mutta nykyään siihen ei ole mahdollisuutta. Itse pyrin kulkemaan kävellen ja suosimaan maanpinnalla kulkevaa joukkoliikennettä: kaksikerrosbusseja ( menin yläkertaan etuikkunapaikalle, että voisin katsella suunnilleen samoja maisemia, joita Gull olisi katsellut), London overgorundia ja DLR:ää. Mukavasti myös tulee käytettyä muutakin kuin metroa 😀

Matkaan suosittelen seuraavia varusteita
– kunnon kengät: kävelyä riittää
– oyster-card, vyöhykkeet 1-2
– London AZ-kartasto: useat paikat eivät näy perus turistikartoilla ja tuntui olevan sosiaalisesti hyväksytympää kulkea sen kanssa, kuin turistikartan tai goole-mapsista printattujen karttojen kanssa.
– vesipullo, pientä evästä
– kamera
– vaatetus: reitti kulkee hienostoalueilta slummiin: kannattaa miettiä miten parhaiten maastoutuu kullekin alueille. Oma punk-tyylini istui aika hyvin kaikkialle, joten hyvin maastouduin, enkä herättänyt turhaa huomiota.
– rahaa ruokaan ja juomaan

Seuraavaksi esittelen keskeiset paikat reitin varrelta ja vinkkejä matkustamiseen ja muuhun oheistoimintaan:

0. 74. Brook Street
Talo, jossa tri. Gull asui. Voit aloittaa reittisi täältä, lähteehän Gullkin sarjakuvassa liikkeelle sieltä, mutta itse kävin täällä erikseen. Talo sijaitsee lähellä Lontoon suurinta shoppailukatua, Regent streetiä, eli jos mielesi tekee käydä vaikkapa Hamleysin lelutaivaassa, voi tämän paikan tsekata samalla. Lähin metroasema on Bond street.

1. Battle Bridge Road
Naiseuden viimeiset riippeet tuhottiin roomalaisten lyödessä kelttikuningatar Boudiccan. Tällä hetkellä paikalla on King’s Crossin juna-aseman laajennusrakennustyömaa. Paikalla ei ole edes kylttiä kertomassa tuosta taistelusta. Kaupunkirakentaminen jyrää 😦

Hauska lisä, jos haluaa King’s Crossilla käydä, niin voi käydä laitureiden 9 ja 10 välillä. Legenda kertoo, että Boudicca haudattiin niiden väliin. Huomaat myös, että paikalla ei ole mitään tekemistä Harry Potterin kanssa. HP-faneille on varattu pyhiinvaellusnurkkansa toisaalle.

2. London Fields, Hackney:
Saksit palvoivat siellä aikoinaan sankareitaan, mm miestä, joka tappoi teutonien kuun jumalan Mannin. Paikka toimi myös saksein hautausmaana. Runoilija William Blake on runoillut paikasta: ”Orjuutettuina Albion tyttäret itkevät värisevää valitusvirttä…”. Albion Drivelta Gull jatkaa matkaansa.

London Fields on kauimmaisimpia paikkoja reitillä, joten sille kannattaa varata oma aikansa. Matkustin ensin metrolla Islingtonille, josta vaihdon London overgorundiin, jolla matkustin Hackney Centraliin. Sieltä sitten kävelin lopun matkan London Fieldsille.  Gullin aikaan se oli joutumaata. Nyt paikalla sijaistee mm. jalkapallokenttiä. Taas hieno osoitus kaupunkirakentamisesta.

3. Bunnhill Fields
Vapaakirkollinen haustausmaa, jossa runoiija William Blaken hauta sijaitsee. Blake oli profeetta ja druidi. Hän vihasi aurinkoa (miehisyys) ja palvoi kuuta (naiseus). Mutta Blaken haudan vieressä oleva Daniel Defoen haudan oleva obeliski (auringonjumalan symboli) peittää sen varjollaan.

Bunnhill Fieldsin hautausmaalle pääsee helpoiten metrolla, kun hyppää pois kyydistä Old Streetillä ja kävelee loppumatkan. Bunnhill Fieldsiltä on erittäin lyhyt maka seuraavaan kohteeseen:

4. St Luke’s Old Street
Okkultti arkkitehti Jonathan Hawskmoorin suunnittelema kirkko, jonka torni on obeliski: taas uusi alttari auringolle. Nykyään kirko toimii Lontoon sinfoniaorkesterin konsertisalina.

Jos sää ja jalat sallivat, voi matkaa jatkaa Northumption Squarelle, joka on eräs sarjakuvan tapahtumapaikoista. Vapaamuurareilla on osansa tällä paikalla ja tarinassa. Mukava puistoale, jossa voi huvimajassa halutessaan istua ja hengähtää.

5. St George Bloomsbury
Taas Hawskmoorin suunnittelema kirkko, eräänlainen tribuutti Halikarnoksen mausoleumille ja Bacchuksen temppelille.

Lähin metroasema Tottenham Court Road.

6. Earl’s Court
Alue oli aiemmin nimeltään Billingswell ”Bellinos well”, auringonjumala Bellinon mukaan. Aluella sijaitsi aiemmin jumalan mukaan nimetty terveyslähde. Enää sitä ei ole. Sarjakuvassa Gull ja ajurinsa Netley pysähtyvät syömään Earl’s Courtissa. Jos et halua syödä munuaispiirasta, kunte sarjakuvassa, voit syödä vaikka lounaaksi kokonaisen brittiaamiaisen, kuten itse tein.

Earl’s Court on taas erillän muusta reitistä, että kannattaa miettiä tekeekö tähän suuntaan oman retkensä ja katselee samalla seudun museoita, gallerioita tms.

7. Kleopatran neula
Egyptistä tuotu obeliski. Jälleen auringon palvontaa. Löytyy Thamsein rannalta.

Tähän väliin kuuluisi Hercules Road, jossa Blake kirjoitti tekstejään, ja näki kaamean kummituksen joka ajoi hänet ulos talostaan, mutta sinne ei ollut fiksuja yhteyksiä, joten ajanpuutteen vuoksi jätin sen väliin.

8. Herne Hill:
Sarvipäisen Herne jumalan palvontapaikka ja jumalan mukaan nimetti kaupungin osa.

Herne Hill retki vaatii taas oman aikansa, koska on eräs reitin ääripäistä. Suosittelen käymään täällä aamusta. Metrolla Brixtoniin ja sieltä bussilla Herne Hilliin, josta voi sitten kävellä Herne Hillin ja Half Moon Lanen risteykseen.

9. St. John Horsleydown:

Taas Hawksmooin kirkko, jossa oli obeliksi, mutta kirkko tuhoutunut ja siitä on jäljellä enää perusta. Päälle on rakennettu ruma hallintorakennus.

Fiksuiten tänne pääsee menemällä metrolla London Bridgelle ja kävelemällä siitä perille. Suosittelen varmaan noin kolmesta neljään tuntiin lopun matkan suorittamiseen.

10. Monument
Jälleen yksi auringonjumalan symboli. London Bridgen yli Towerin puolelle ja Monument on kohta vastassa.

11. Tower
Druidit uskoivat, että rakennus saa voimaa kärsimykestä ja epätoivosta, ja mitäs muuta Toerilla historiassaan olisikaan? Se on rakennettu muinaiselle auringonpalvontapaikalle ja edustaa siis miehistä voimaa.

Tower on mielenkiintoinen paikka käydä tutustumassa, mutta kallis ja sinne ei kannata mennä pikavisiitille. Muutama tunti olisi hyvä varata aikaa, niin näkee kaiken olennaisen. Jos haluat mennä Toweriin, kannattaa reittiä jakaa usealle päivälle.

Towerilta kannattaa ottaa DLR ja matkustaa sillä Shadwelliin, jäädä kyydistä pois ja  katsastaa:

12. St. George in the East
Jälleen Hawksmoorin kirkko. Kirkkoa ei täysin ralennettu miehen ohjeiden mukaan, muutoin siitä olisi tullut hänen parhaansa. Muodossa on jotain Giegermäistä ja scifiä. Kirkossa toimii nykyään koulu.

Palaa DLR-asemalle ja jatka matkaa Limehouseen ja kävele jonkin matkaa löyttäksesi:

13. St Anne’s Limeouse
Hawksmoor ei saanut rakentaa kirkkoa haluamalleen paikalle ja se on  muutenkin puuttellinen: Hakwksmoore olisi halunnut sen torniin pyramidin, mutta pyramidia ei koskaan laitettu torniin, vaan se lepää kirkon edessä.

St. Annen edestä voit ottaa bussin kohti Spitalfieldiä.

14. Christ Church Spitalfields
Viimeinen Hawlsmoore-kirkko. Kirkko on rakennettu vanhojen ruttokuoppien päälle, jotta se saisi voimaa kahlita Diana (roomalainen kuun ja metsästyksen jumalatar).

15. Ten Bell’s Pub
Aivan Christ Churchin vieressä. Pubissa Gullin uhrit suunnittelevat kuninkaallista salaliittoa. Sinäkin voit tuopin ääressä miettiä omaa salaliittoasi. Suosittelen retkeä myös pubin vessaan, jossa on todella päräyttäviä tägejä!

Vastapäätä Ten Bell’siä sijaistee vanha Chapel market -markkina-alue. Nyt paikalla oli laaja ja hauska vintage marketti. Suosittelen kävelemään alueen läpi. Pääset suoraan Liverpool streetille, josta voit ottaa metron St. Paulille.

16. St Paulin katedraali
Vanha Dianan ja kuun palvonta paikka on keskellä karttaa, edellisten paikkojen kahlitsemana: Auringon jumalten, Obeliskien, miehisen rationaalisuuden… Naiseus on kahlittu miehisen vallan keskelle.

St. Paulilla on kova sisäänpääsy, ja minähän en maksa sisäänpääsymaksua kirkosta, joten en mennyt katsomaan Salomonin kiveä. Varsinkaan kun kirkossa ei saa sisällä kuvata.

Kun sitten lopuksi reitti on kierretty ja kaikki paikat on merkitty karttaan, ja ne  yhdistää viivoin, niin lopputuloksena on pentagrammi, jonka keskellä St. Paul sijaitsee. Alan Moore rakensi reitin Hawksmoorin kirkkojen ympärille ja lisäsi mukaan määrittävät pisteet, että reitti muodostaa pentagrammin.

Jos haluat tehdä tämän todella HC:na, tulee kaikki paikat käydä yhden vuorokauden aikana läpi. Kulkuvälineenä bussit lienevät parhaita silloin.

Korsoteoria

Olipas vaihteeksi loistava kotimainen juttu!

Odotin, että tämä olisi ollut hauska, mutta Korsossa ei kyllä ole mitään hauskaa. Olen aika mykistynyt tämän edessä. Positiivisella tavalla. Näyttelijät vetävät hyvin, tarina on raadollinen. Kuten Armi Toivasen roolihahmo totetaa: elämä on kuin raiteilla seisova lehmä, johon K-juna törmää. Life sucks in Korso.

Katsoittavissa Areenassa http://areena.yle.fi/tv/1765952

Rankkaa AIDS-draamaa

Marco Bjurströmin versio RENT pyörii taas Helsingissä. Tällä kertaa kuitenkin vähän realistisemmasta draamasta asiaa. Alkuvuodesta YLE esitti ruotsalaisen kolmiosaisen TV-Draaman ”Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin”, joka perustuu Jonas Gardellin samannimiseen menestyskirjaan. Draama käsittelee AIDSin saapumista Ruotsiin ja sen vaikutusta ihmisiin.

En tässä analysoi sarjaa suuremmin, mutta suosittelen sen katsomista. Nostan kuitenkin muutaman pointin esiin.

Sarjan kerronta oli mielenkiintoinen: eri aikatasot risteilivät ja poukkoilivat muodostaen helminauhamaisen mosaiikin. Henkilöiden lapsuus ja nykyhetki kulkivat käsikädessä. Mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu. Henkilöt olivat uskottavia ja koskettavia, vaikka yhden päähenkilöistä uskonnollinen tausta tuntui vähän tarkoituksen hakuiselta. Raastavuutta sarjassa riitti: miten ihminen päätyykään ongelmajätteeksi tai epätoivoisiin ratkaisuihin. Mukana oli myös hulvattomia hetkiä: viimeisen jakson teatraaliset hautajaiset olivat kaikessa campissaan upeat. Sellaisia saisi olla oikeastikin ja täällä Suomessa.

Olin viime kesänä mukana Ruotsissa järjestetyssä Just A Little Luvin’ – larpissa, joka käsittele AIDSin saapumista New Yorkiin. Tuota taustaa vasten TV-sarja kosketti, koska olin ”elänyt” viikon ajan 80-luvun AIDS-draamaa. JALLissa kaksi ystäväryhmää kokoontuu maaseudulle viettämään yhdessä 4^th of July-juhlat (jenkkien itsenäisyyspäivät). Nimensä peli on saanut Dusty Springfielsin samannimisestä laulusta.

Pelin eri päivät kuvastivat aina tiettyä vaihetta epidemiassa. Ensimmäisenä päivänä kukaan ei vielä tiedä AIDSista. On vain homorutto, mutta kukaan ei piittaa. Toisena päivänä tieto AIDSista on levinnyt. Pelot, epätietoisuus ja paranoia johdattavat ihmisiä. Kolmantena päivänä ihmiset tiesivät miten AIDS tarttuu ja sen kanssa osattiin elää. Toivoakin oli.

Pelin aikana kävimme läpi kolmet 4^th of July juhlat. Juhlien välillä tapahtui aika hyppy aina seuraavaan vuoteen. Kunkin pelisession päätteeksi arvottiin ketkä hahmot ovat saaneet tartunnan ja ketkä kuolivat. Tulosten odottaminen oli raastavaa, mutta niin oli pelikin. Tunteet olivat jatkuvasti pinnassa. Niin ilo, suru kuin pelkokin.

Vaikka peli olikin rankka, se oli hieno kokemus. Oli upeaa jakaa kesäinen viikko maaseudulla seurueessa, joka oli kokoontunut ympäri maailmaa pelaamaan ja elämään yhdessä.

Peli järjestetään tänä vuonna Tanskassa. Kyseessä ei ole perinteinen ”puska-larppi”, joten voin suositelle sitä vahvasti kelle tahansa, joka on tarpeeksi rohkea heittäytyäkseen. Se on sen arvoista.

Alkuvuoden epäkorrektit elokuvat

Tässä tiiviisti muutamista elokuvista, joita alkuvuoden aikana katsoin. Näitä kaikkia yhdistää epäkorrektius.

Quentin Tarantinon Oscar-palkittu Django Unchained oli virkistävä elokuva kaikessa epäkorrektiudessaan. Koska viimeksi olet ollut esimerkiksi täydessä elokuvasalissa, jossa kaikki katsojat nauravat hyvin omatunnoin ”neekerivitsille”? Käsikirjoitus on taattua Tarantinoa ja siksi Oscarinsa arvoinen. Tarina kantoi hyvin, vaikka sen kaksijakoisuus toikin sille kestoa.

Kolme tuntia ei ole mahdoton kesto elokuvalle, mutta sitten ei saisi laahata missään kohden. Toisen osion kohta, jossa Django ja Christopher Waltzin esittämä dr. King Schultz matkaavat Leonardo DiCaprion esittämän Calvin Candien luokse on tylsä ja siinä katsoja saattaa helposti herpaantua. Kohtaus pohjustaa tulevia tapahtumia ja syventää Djangon hahmoa, mutta on vähän hidastempoinen muuhun elokuvaan nähden. Yksi vaihtoehto olisi ollut jakaa elokuva kahteen osaan Kill Billin tavoin, mutta olisiko silloin korostunut se, että musta mies kostaa valkoiselle miehelle kokemansa vääryydet?

Elokuvaa on kritisoitu historian vääristämisestä ja siitä, että orjuudesta tehdään viihteellinen elokuva. Django kuitenkin suhtautuu teemaansa ”uskollisemmin”, kuin Kunniattomat Paskiaiset Toiseen Maailmansotaan. Tarantino kuitenkin luottaa yleisöönsä ja siihen, ettei hänen älyllistä viihdettänsä oteta historian oppituntina. Mustat taloudenhoitajanaiset esitettiin harmillisen stereotyyppisesti.

Tarantinolle tyypillisesti elokuvassa oli paljon väkivaltaa. Tässä elokuvassa se oli yllättävän kaksijakoista. Valkoisiin kohdistuva väkivalta oli ylikorostettua ja absurdia, kun taas mustiin kohdistuva väkivalta oli turhankin realistista. Kun väkivaltaiset takaumajaksot näyttivät kaitafilmille kuvatulle, niissä oli todella sairaiden kotifilmien tuntua. Musiikkivalinnat olivat myös taattua Tarantinoa. Joka hahmolla tuntui olevan oma tunnusmelodiansa.

Jamie Foxxin näyttelemä Django oli jotenkin vaisu ja jäi vähän sivuosaan sivuroolien noustessa paremmin esiin. Cristopher Waltz oli roolissaan loistava, mutta vähän liiaksi hahmo muistutti herran hahmoa Kunniattomissa Paskiaisissa. Dr. Schultz on tosin inhimillinen Hans Landaan verrattuna. Don Johnsonin Ku Klux Klan hahmo oli hersyvän hauska ja muutenkin koko klaani-osuus oli hauskimpia elokuvassa.

En ole koskaan erityisemmin Leonardo DiCapriosta innostunut, mutta niljaisena plantaasinomistaja Calvin Candiena hän oli kyllä loistava. Jäin pohtimaan Calvinin ja tämän siskon suhdetta: jotain erikoista siinä oli. Myöskin Samuel L. Jackson teki mielettömän hyvän roolityön mustia vihaavana palvelijana

– – –

Indie-leffa the Paperboy heittää tunnetut näyttelijät uudenlaisiin rooleihin ja kauas omilta mukavuusalueiltaan. Tarina ja käsikirjoitus on mukavalla tavalla epäkorrekti. Epäkorrektius kuitenkin puolustaa paikkaansa täysin tyylikeinona. Elokuvan ihmiskuva on mielenkiintoinen. Ja näyttelijöille se tarjoaa haasteita.

Nicole Kidman tekee aivan mielettömän upean roolisuorituksen white trash – puumana, joka on usean elokuvan mieshahmon seksuaalisen kiinnostuksen ja pakkomielteen kohde. Kidman on totuttu näkemään ”arvokkaiden” naisten rooleissa, joten hän tekeekin uuden aluevaltauksen leopardi-kuosissaan ja vahvassa 60-l lunttumeikissä. Kidman joutuu elokuvassa koville. Haastatteluissa hän on kertonut ylittäneensä mukavuus rajansa. Tästä osoituksina mm Kidmanin masturbointi- ja virtsauskohtaukset.

Myös muut näyttelijät yllättävät. Teini-idoli Zac Efron pakkomeilteisesti Kidmanin hahmoon rakastuneena teininä on uskottava ja samaistuttava hahmo, toisin kuin monet hänen kiiltokuva-hahmonsa. Matthew McConagheyn roolityö on kaukana niistä hurmurirooleista, joissa hänet on totuttu näkemään. John Cusack vankina on inhottava. Muusikko Macy Gray tekee herkan roolityön tarinan kertojana.

Jos leffa olisi ”perinteisempi” ja helpompi, se olisi saanut Oscar-ehdokkuuksia. Ainakin Nicole Kidman roolistaan. On hienoa nähdä, että isot tähdet uskaltavat lähteä myös pienemmän budjetin leffoihin ja erilaisiin rooleihin.

– – –

Ranskalaisen Claude Lanzmannin dokumentaarinen yhdeksän tuntinen holokaustielokuva Shoah (1985) vie epäkorrektiuden uusiin svääreihin. Elokuva koostuu holokaustista selvinneiden juutalaisten haastatteluista, videokuvista keskeisistä tapahtumapaikoista ja salaa kuvatuista natsihaastatteluista.

Lanzmannin asenne haastateltaviaan kohtaan on jollain tavalla mielestäni epäeettinen. Selviytyjistä hän väkisin kaivaa irti raastavia muistoja. Kun haastateltavat purskahtavat kyyneliin, Lanzmann heittää vettä myllyyn ja pakotta loputkin muistot ulos. Natseja on haastateltu salaa videolle ja haastattelujen aikana herra lupaa olla käyttämättä natsien nimiä missään yhteydessä. Salaa kuvatuilla videoilla näkyy natsien naamat ja nimet.

Itselleni oli vaikeaa katsoa ja kuunnella joitain haastatteluja. Haastateltava tuntui suhtautuvan liian huumorilla kokemiinsa kauheuksiin tuholeireillä. Ymmärrän, että huumori on defenssi, mutta silti. Jos olet 13-vuotiaana joutunut töihin Auswitchin krematorioon, en usko että siitä paljoa huumoria löytyy

Kun puolalaiskylän asukkaita haastateltiin ja kyseltiin heidän muistojaan juutalaisväestöstä, vastaukset olivat mielenkiintoisia. Miehet muistelivat miten kauniita juutalaisnaiset olivat ja naiset sitä, kuinka kuinka juutalaiset tekivät heidän työnsä.

Elokuvaa voi tarkastella kahden polun kautta: haastattelut ja runollisen kauniit kuvat: selviytyjien haastatteluja kuvitetaan tapahtumapaikoilla kuvatuista kuvista. Jollain tavoin kaunis ja kauhean välimaastossa ovat kuvat, joilla selviytyjä matkaa uudelleen jokea pitkin reitin, jolla natsit häntä lapsena kuljettivat. Samalla hän laulaa lauluja, joita natsit laittoivat hänet laulamaan.

Shoah vaatii kärsivällisyyttä ja jaksamista. Mekin katsoimme elokuvaa useassa osassa. Yhteen pötköön tämä olisi ihan liian raskas.

Inhorealistista siirappikurjuutta.

Olin vähän ristiriitaisin mielin Les Miserablesin leffaversiosta. Olin nähnyt tämän livenä Lontoossa 2010 ja Turussa 2011. Molemmissa oli omat ärsyttävyytensä, mutta myös hyvät puolensa. Eniten Les Misissä mua on ärsyttänyt pateettinen siirappisuus ja tunnehuoraus (yritetään saada maksimaaliset kyynelvuodot ja tunnereaktiot yleisöstä aikaiseksi). Ei se väärin ole, Les Mis on kuitenkin erilainen kuin perus komediaromantiikkahöttömusikaali.

Musikaalin tarinaan en syvemmin mene. On kurjaa kuollaan, soditaan, on kurjaa ja kuollaan. Siinä ohessa pyörii lähimmäisenrakkauden, armon, yms inhimillisyyden teemoja.

Ohjaaja Tom Hooperin idea äänittää laulut aktuaalisessa kuvaustilanteessa oli hyvä, mutta hivenen skeptisesti suhtauduin siihen: miltä laulut kuulostaisivat, kun ne menisivät näyttelijöiden ehdoilla? Tämä toimi hyvin. Välillä musiikki tosin laahasi, varsinkin alussa. Jäin kaipaamaan musikaalissa käytettäviä kasarisyntikoita rytmittämään kohtausta. Alun laivan kiskonta tuli myös yllätyksenä: olen aina jotenkin ajatellut, että miehet ovat louhoksessa tms pakkotyössä.

Elokuvassa selkeästi oli haettu realismia ja kurjuuden maksimointia. Mietin katsoessani, että onko jokikisillä köyhällä, kurjalla ja prostitoidulla oltava paiseita kasvoissaan? Paskaviemäreissä vaeltamisella myös herkuteltiin. Teki kyllä pahaa välillä katsoa, että sinänsä realismillä kyllä onnistuttiin.

Tiukat päälle tulevat lähikuvat laulujen aikana olivat toimivia ja erottavat tämän elokuvan muusta musikaalielokuvaperinteestä. Elokuvaa varten tehty uusi kappale oli todella tylsä ja pateettinen. Olisi voinut jäädä pois. Lavastus oli upea ja siihen selvästi oli panostettu. Erityisesti elefantti jäi mieleen.

Erityisesti pidin siitä, että elokuvassa musikaalin juonta selkeytetty ja viety enemmän kirjan suuntaan. Lavalla en oikein koskaan ole täysin ymmärtänyt mistä oikein on kyse. Joidenkin laulujen paikkoja oli vaihdettu, mutta vaihdot puolustuvat täysin paikkojaan.

Miinusta suomenkielisestä käännöksestä. Välillä viihdytin itseäni vertaamalla miten paljon käännös eroaa siitä mitä lauletaan. Ja sehän erosi liikaakin. Käännös oli kömpelöä ja paikoitellen mautonta. Jos tämä oli nyt tämä virallinen suomalainen käännös niin…

Hugh Jackman näytteli kyllän hyvin roolinsa, mutta hänen äänensä ei ihan toiminut, ei varsinkaan ’Bring Him Home:ssa’.  Russel Crow Javertina oli jotenkin sympaattinen nallekarhumaisella tavalla, mutta ei erityisen vakuuttava pakkomielteisenä lainvalvojana. Hänenkään äänensä ei aivan yltänyt huippuun.

Anne Hathaway ei ole koskaan sytyttänyt mua, mutta Fantinena hän kyllä teki uskomattoman suorituksen. Nyt kun ’I dream a dream’-biisin paikkaa oli vaihdettu ja Fantinen kurjuutta pohjustettu kunnolla, kappale tuntui todella raadolliselta ja rankalta, ei yhtään siirappiselta ja kauniilta biisiltä. Hiusten leikkaamisen, hampaiden repimisen ja prostitoiduksi ajautumisen jälkeen laulu oli niin sydäntäsärkevä. Tiukka lähikuva ja melkeinpä yhdellä otolla kuvattu koko laulu. Oscarin arvoinen suoritus.

Teinihahmot olivat ihan hyviä tässä, joskin Eponine jäi aika etäiseksi ja vähälle huomiolle. Thernaurderit olivat hauskoja, mutta vähän tuntui, että Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen on näissä rooleissa nähty jo monesti. Varsinkin Helena lihamyllyn kanssa.

Oli mukavaa, että mukaan oli otettu musikaalin alkuperäisiä näyttelijöitä. Alkuperäinen Jean Valjean Colm Wilkinson oli Dignen piispana.

Kokonaisuutena pidin elokuvasta. Ehkäpä tämä viitoittaa uutta vallankumousta musikaalielokuvalle. Vaikka tästä puuttui camp, tälaisessa tekotavassa on potentiaalia. Esimerkisi RENT toimisi elokuvana paremmin tällaisena, kuin taannoinen Chris Columbuksen ohjaus.

Rakkaat lukijat!

Alkuvuosi on ollut vähän hiljaista kiireiden takia ja menee kiireisemmäksi. Aineistoa mistä kirjoittaa, mutta aikaa puuttuu. Toivottavasti ens kuun lopulla ehtii taas kirjoitella. Sitten luvassa mm:

1. Alan Mooren From Hell-sarjakuvan pohjalta tehtyä kaupunkiseikkailua
2. Cabaret
3. Muutama elokuva-arvio (Django Jones, Paperboy, Shoah
4. Lahti vs Turku: Hair
5. Huorasatu on stage
6. Wicked
7. Epic runo battle: Rimbaud vs Baudelaire

Rakkaudella, elitistinne ❤

Tammikuun Mustamessu

Seremonia ja Witchcraft Korjaamolla 12.1.2013

Koska kotimainen suosikkiyhtyeeni Eleanoora Rosenholm on taas keikkatauolla ja uutta levyäkin saanee odotella vielä jokusen tovin, niin tarvitsin jotain vastaavaa tilalle. Apu hätään löytyi toisesta Fonalin bändistä Seremoniasta.

Seremonia ammentaa inspiraationsa 60- ja 70-lukujen okkulttispsykedeelisistä folkkis-, hevi- ja rockbändeistä. Viitteitä löytyy niin Black Sabbathista, Led Zeppeliinistä, Black Widowista kuin Covenistakin. Biisien lyriikat ovat suomeksi ja kuulostavat aika veikeiltä: ”Padassa kiehuvat mustan kissan luut… Kuolleet on elossa, elävät kuolee. Paljaita jalkoja hornan liekit nuolee.”

Lavalla mielenkiintoinen elementti on nuottitelineeseen kiinnitetty poronkallo. Kallo virittää bändin tunnelman kotimaisen okkultismin ja shamanismin pariin. Mustat esiintymisasut, korut ja sankka savu lavalla luovat synkkää tunnelmaa. Valot muodostavat lavan takaseinään psykedeelisiä kuvioita. Visuaalisesti ja musiikillisesti meno on kuin Vesimiehen ajan lopunaikoina. Kolme kitaraa lavalla soittamassa omia sävelkuklujaan on huisia.

Hienoja hetkiä Seremoanin keikalla on huilun tuleminen osaksi äänimaisemaa. Maalailevat folkmetal melodiankulut toivat mieleeni Led Zeppeliinin. Huilua mielellään olisin kuullut lisää. Lavan edessä kalju okkultisti heiluu kädet pirunsarvilla bändin laulaessa ja soittaessa”Antikristus 666, Antikristus 666…”.

Keikan ongelmaksi muodostu sen kesto. Seremonia soittaa n. 45 minuuttia. Heitä olisi mielellään kuullut enemmänkin, koska tämä bändi kiinnosti itseäni enemmän kuin pääesiintyjä, ruotsalainen Witchcraft.

Mielestäni on hienoa, että tällaista musiikkia tehdään tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa. Laulu Rock’n’rollin maailma on varmasti saanut inspiraationsa vanhoista 90-l saatananpalvontavalistusvideoista.

Pääesiintyjä Witchcarft soitti hyvin alun haparoinnin jälkeen. Bändiä sai odottaa ja alku tuntui vaan jatkuvan, vaikka ruotsalainen humppa olikin hauska sisääntulobiisi. Kappaleiden välillä oli turhia taukoja, mutta Witcraftin aikana oli kyllä upeammat psykedeeliset valot ja kuviot, kuin Seremonian setin aikana.

Englanniksi laulettu musiikki kuulosti hauskalta vahvalla ruotsalaisella aksentilla laulettuna. Witchcraftinkaan setti ei kestänyt kun noin tunnin. Kestoa olisi saanut olla reippaasti enemmän.

Korjaamo paikkana on mielenkiintoinen kulttuuritila, joka tarjoaa niin näyttelyitä, keikkoja kuin teatteriakin. Mukavan matalankynnyksen paikka siis. Akustiikka ja äänentoisto toimi hyvin. Musiikki tuli sopivalla volyymilla. Baarin puolella tosin pääsi syntymään todella pitkät jonot.