From Hell-seikkailu

Alan Mooren viktoriaaninen melodraama sarjakuva From Hell, maalaa kuvaa okkultisesta ja salaliittojen värittämästä Lontoosta. Se pyrkii hahmottamaan ratkaisua Viiltäjä-Jackin mysteeriolle ja teosta voisikin luonnehtia graafiseksi tutkimukseksi. Jos teoksen jaksaa lukea, kannattaa perehtyä myös laajaan lähdeosioon, jossa Moore käy läpi melkein kuva kuvalta tutkimuksiaan aiheesta.

Eräs mielenkiintoisimmista osista sarjakuvassa on Viiltäjänä toimivan tri Gullin tekemä okkulttinen matka Lontoon halki, jossa hän käy läpi sekä Lontoon historiaa, että miehisyyden ja naiseuden taistelua, joka lopulta kahlitsee naiseuden. Matka on eräänlainen rituaali, ennen kuin Gull aloittaa murhansa. Teokseen en mene tässä tarkemmin, mutta suosittelen sen lukemista, jos vain kärsivällisyyttä ja aikaa riittää.

Itse tein reitistä ns. kevyt version. Sarjakuvassa reitti kuljetaan yhden päivän aikana kronologisesti, mutta minä menin reittiä pienemmissä osissa usean päivän ajan muiden Lontoon kohteideni mukaan. Tämä jo siksikin, että reitti kattaa Lontoota laidasta laitaan ja joihinkin paikkoihin pääsemisessä kestää kauan.

Sarjakuvassa matka taitetaan hevosavankkureilla, mutta nykyään siihen ei ole mahdollisuutta. Itse pyrin kulkemaan kävellen ja suosimaan maanpinnalla kulkevaa joukkoliikennettä: kaksikerrosbusseja ( menin yläkertaan etuikkunapaikalle, että voisin katsella suunnilleen samoja maisemia, joita Gull olisi katsellut), London overgorundia ja DLR:ää. Mukavasti myös tulee käytettyä muutakin kuin metroa 😀

Matkaan suosittelen seuraavia varusteita
– kunnon kengät: kävelyä riittää
– oyster-card, vyöhykkeet 1-2
– London AZ-kartasto: useat paikat eivät näy perus turistikartoilla ja tuntui olevan sosiaalisesti hyväksytympää kulkea sen kanssa, kuin turistikartan tai goole-mapsista printattujen karttojen kanssa.
– vesipullo, pientä evästä
– kamera
– vaatetus: reitti kulkee hienostoalueilta slummiin: kannattaa miettiä miten parhaiten maastoutuu kullekin alueille. Oma punk-tyylini istui aika hyvin kaikkialle, joten hyvin maastouduin, enkä herättänyt turhaa huomiota.
– rahaa ruokaan ja juomaan

Seuraavaksi esittelen keskeiset paikat reitin varrelta ja vinkkejä matkustamiseen ja muuhun oheistoimintaan:

0. 74. Brook Street
Talo, jossa tri. Gull asui. Voit aloittaa reittisi täältä, lähteehän Gullkin sarjakuvassa liikkeelle sieltä, mutta itse kävin täällä erikseen. Talo sijaitsee lähellä Lontoon suurinta shoppailukatua, Regent streetiä, eli jos mielesi tekee käydä vaikkapa Hamleysin lelutaivaassa, voi tämän paikan tsekata samalla. Lähin metroasema on Bond street.

1. Battle Bridge Road
Naiseuden viimeiset riippeet tuhottiin roomalaisten lyödessä kelttikuningatar Boudiccan. Tällä hetkellä paikalla on King’s Crossin juna-aseman laajennusrakennustyömaa. Paikalla ei ole edes kylttiä kertomassa tuosta taistelusta. Kaupunkirakentaminen jyrää 😦

Hauska lisä, jos haluaa King’s Crossilla käydä, niin voi käydä laitureiden 9 ja 10 välillä. Legenda kertoo, että Boudicca haudattiin niiden väliin. Huomaat myös, että paikalla ei ole mitään tekemistä Harry Potterin kanssa. HP-faneille on varattu pyhiinvaellusnurkkansa toisaalle.

2. London Fields, Hackney:
Saksit palvoivat siellä aikoinaan sankareitaan, mm miestä, joka tappoi teutonien kuun jumalan Mannin. Paikka toimi myös saksein hautausmaana. Runoilija William Blake on runoillut paikasta: ”Orjuutettuina Albion tyttäret itkevät värisevää valitusvirttä…”. Albion Drivelta Gull jatkaa matkaansa.

London Fields on kauimmaisimpia paikkoja reitillä, joten sille kannattaa varata oma aikansa. Matkustin ensin metrolla Islingtonille, josta vaihdon London overgorundiin, jolla matkustin Hackney Centraliin. Sieltä sitten kävelin lopun matkan London Fieldsille.  Gullin aikaan se oli joutumaata. Nyt paikalla sijaistee mm. jalkapallokenttiä. Taas hieno osoitus kaupunkirakentamisesta.

3. Bunnhill Fields
Vapaakirkollinen haustausmaa, jossa runoiija William Blaken hauta sijaitsee. Blake oli profeetta ja druidi. Hän vihasi aurinkoa (miehisyys) ja palvoi kuuta (naiseus). Mutta Blaken haudan vieressä oleva Daniel Defoen haudan oleva obeliski (auringonjumalan symboli) peittää sen varjollaan.

Bunnhill Fieldsin hautausmaalle pääsee helpoiten metrolla, kun hyppää pois kyydistä Old Streetillä ja kävelee loppumatkan. Bunnhill Fieldsiltä on erittäin lyhyt maka seuraavaan kohteeseen:

4. St Luke’s Old Street
Okkultti arkkitehti Jonathan Hawskmoorin suunnittelema kirkko, jonka torni on obeliski: taas uusi alttari auringolle. Nykyään kirko toimii Lontoon sinfoniaorkesterin konsertisalina.

Jos sää ja jalat sallivat, voi matkaa jatkaa Northumption Squarelle, joka on eräs sarjakuvan tapahtumapaikoista. Vapaamuurareilla on osansa tällä paikalla ja tarinassa. Mukava puistoale, jossa voi huvimajassa halutessaan istua ja hengähtää.

5. St George Bloomsbury
Taas Hawskmoorin suunnittelema kirkko, eräänlainen tribuutti Halikarnoksen mausoleumille ja Bacchuksen temppelille.

Lähin metroasema Tottenham Court Road.

6. Earl’s Court
Alue oli aiemmin nimeltään Billingswell ”Bellinos well”, auringonjumala Bellinon mukaan. Aluella sijaitsi aiemmin jumalan mukaan nimetty terveyslähde. Enää sitä ei ole. Sarjakuvassa Gull ja ajurinsa Netley pysähtyvät syömään Earl’s Courtissa. Jos et halua syödä munuaispiirasta, kunte sarjakuvassa, voit syödä vaikka lounaaksi kokonaisen brittiaamiaisen, kuten itse tein.

Earl’s Court on taas erillän muusta reitistä, että kannattaa miettiä tekeekö tähän suuntaan oman retkensä ja katselee samalla seudun museoita, gallerioita tms.

7. Kleopatran neula
Egyptistä tuotu obeliski. Jälleen auringon palvontaa. Löytyy Thamsein rannalta.

Tähän väliin kuuluisi Hercules Road, jossa Blake kirjoitti tekstejään, ja näki kaamean kummituksen joka ajoi hänet ulos talostaan, mutta sinne ei ollut fiksuja yhteyksiä, joten ajanpuutteen vuoksi jätin sen väliin.

8. Herne Hill:
Sarvipäisen Herne jumalan palvontapaikka ja jumalan mukaan nimetti kaupungin osa.

Herne Hill retki vaatii taas oman aikansa, koska on eräs reitin ääripäistä. Suosittelen käymään täällä aamusta. Metrolla Brixtoniin ja sieltä bussilla Herne Hilliin, josta voi sitten kävellä Herne Hillin ja Half Moon Lanen risteykseen.

9. St. John Horsleydown:

Taas Hawksmooin kirkko, jossa oli obeliksi, mutta kirkko tuhoutunut ja siitä on jäljellä enää perusta. Päälle on rakennettu ruma hallintorakennus.

Fiksuiten tänne pääsee menemällä metrolla London Bridgelle ja kävelemällä siitä perille. Suosittelen varmaan noin kolmesta neljään tuntiin lopun matkan suorittamiseen.

10. Monument
Jälleen yksi auringonjumalan symboli. London Bridgen yli Towerin puolelle ja Monument on kohta vastassa.

11. Tower
Druidit uskoivat, että rakennus saa voimaa kärsimykestä ja epätoivosta, ja mitäs muuta Toerilla historiassaan olisikaan? Se on rakennettu muinaiselle auringonpalvontapaikalle ja edustaa siis miehistä voimaa.

Tower on mielenkiintoinen paikka käydä tutustumassa, mutta kallis ja sinne ei kannata mennä pikavisiitille. Muutama tunti olisi hyvä varata aikaa, niin näkee kaiken olennaisen. Jos haluat mennä Toweriin, kannattaa reittiä jakaa usealle päivälle.

Towerilta kannattaa ottaa DLR ja matkustaa sillä Shadwelliin, jäädä kyydistä pois ja  katsastaa:

12. St. George in the East
Jälleen Hawksmoorin kirkko. Kirkkoa ei täysin ralennettu miehen ohjeiden mukaan, muutoin siitä olisi tullut hänen parhaansa. Muodossa on jotain Giegermäistä ja scifiä. Kirkossa toimii nykyään koulu.

Palaa DLR-asemalle ja jatka matkaa Limehouseen ja kävele jonkin matkaa löyttäksesi:

13. St Anne’s Limeouse
Hawksmoor ei saanut rakentaa kirkkoa haluamalleen paikalle ja se on  muutenkin puuttellinen: Hakwksmoore olisi halunnut sen torniin pyramidin, mutta pyramidia ei koskaan laitettu torniin, vaan se lepää kirkon edessä.

St. Annen edestä voit ottaa bussin kohti Spitalfieldiä.

14. Christ Church Spitalfields
Viimeinen Hawlsmoore-kirkko. Kirkko on rakennettu vanhojen ruttokuoppien päälle, jotta se saisi voimaa kahlita Diana (roomalainen kuun ja metsästyksen jumalatar).

15. Ten Bell’s Pub
Aivan Christ Churchin vieressä. Pubissa Gullin uhrit suunnittelevat kuninkaallista salaliittoa. Sinäkin voit tuopin ääressä miettiä omaa salaliittoasi. Suosittelen retkeä myös pubin vessaan, jossa on todella päräyttäviä tägejä!

Vastapäätä Ten Bell’siä sijaistee vanha Chapel market -markkina-alue. Nyt paikalla oli laaja ja hauska vintage marketti. Suosittelen kävelemään alueen läpi. Pääset suoraan Liverpool streetille, josta voit ottaa metron St. Paulille.

16. St Paulin katedraali
Vanha Dianan ja kuun palvonta paikka on keskellä karttaa, edellisten paikkojen kahlitsemana: Auringon jumalten, Obeliskien, miehisen rationaalisuuden… Naiseus on kahlittu miehisen vallan keskelle.

St. Paulilla on kova sisäänpääsy, ja minähän en maksa sisäänpääsymaksua kirkosta, joten en mennyt katsomaan Salomonin kiveä. Varsinkaan kun kirkossa ei saa sisällä kuvata.

Kun sitten lopuksi reitti on kierretty ja kaikki paikat on merkitty karttaan, ja ne  yhdistää viivoin, niin lopputuloksena on pentagrammi, jonka keskellä St. Paul sijaitsee. Alan Moore rakensi reitin Hawksmoorin kirkkojen ympärille ja lisäsi mukaan määrittävät pisteet, että reitti muodostaa pentagrammin.

Jos haluat tehdä tämän todella HC:na, tulee kaikki paikat käydä yhden vuorokauden aikana läpi. Kulkuvälineenä bussit lienevät parhaita silloin.

Advertisement

Korsoteoria

Olipas vaihteeksi loistava kotimainen juttu!

Odotin, että tämä olisi ollut hauska, mutta Korsossa ei kyllä ole mitään hauskaa. Olen aika mykistynyt tämän edessä. Positiivisella tavalla. Näyttelijät vetävät hyvin, tarina on raadollinen. Kuten Armi Toivasen roolihahmo totetaa: elämä on kuin raiteilla seisova lehmä, johon K-juna törmää. Life sucks in Korso.

Katsoittavissa Areenassa http://areena.yle.fi/tv/1765952

Rankkaa AIDS-draamaa

Marco Bjurströmin versio RENT pyörii taas Helsingissä. Tällä kertaa kuitenkin vähän realistisemmasta draamasta asiaa. Alkuvuodesta YLE esitti ruotsalaisen kolmiosaisen TV-Draaman ”Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin”, joka perustuu Jonas Gardellin samannimiseen menestyskirjaan. Draama käsittelee AIDSin saapumista Ruotsiin ja sen vaikutusta ihmisiin.

En tässä analysoi sarjaa suuremmin, mutta suosittelen sen katsomista. Nostan kuitenkin muutaman pointin esiin.

Sarjan kerronta oli mielenkiintoinen: eri aikatasot risteilivät ja poukkoilivat muodostaen helminauhamaisen mosaiikin. Henkilöiden lapsuus ja nykyhetki kulkivat käsikädessä. Mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu. Henkilöt olivat uskottavia ja koskettavia, vaikka yhden päähenkilöistä uskonnollinen tausta tuntui vähän tarkoituksen hakuiselta. Raastavuutta sarjassa riitti: miten ihminen päätyykään ongelmajätteeksi tai epätoivoisiin ratkaisuihin. Mukana oli myös hulvattomia hetkiä: viimeisen jakson teatraaliset hautajaiset olivat kaikessa campissaan upeat. Sellaisia saisi olla oikeastikin ja täällä Suomessa.

Olin viime kesänä mukana Ruotsissa järjestetyssä Just A Little Luvin’ – larpissa, joka käsittele AIDSin saapumista New Yorkiin. Tuota taustaa vasten TV-sarja kosketti, koska olin ”elänyt” viikon ajan 80-luvun AIDS-draamaa. JALLissa kaksi ystäväryhmää kokoontuu maaseudulle viettämään yhdessä 4^th of July-juhlat (jenkkien itsenäisyyspäivät). Nimensä peli on saanut Dusty Springfielsin samannimisestä laulusta.

Pelin eri päivät kuvastivat aina tiettyä vaihetta epidemiassa. Ensimmäisenä päivänä kukaan ei vielä tiedä AIDSista. On vain homorutto, mutta kukaan ei piittaa. Toisena päivänä tieto AIDSista on levinnyt. Pelot, epätietoisuus ja paranoia johdattavat ihmisiä. Kolmantena päivänä ihmiset tiesivät miten AIDS tarttuu ja sen kanssa osattiin elää. Toivoakin oli.

Pelin aikana kävimme läpi kolmet 4^th of July juhlat. Juhlien välillä tapahtui aika hyppy aina seuraavaan vuoteen. Kunkin pelisession päätteeksi arvottiin ketkä hahmot ovat saaneet tartunnan ja ketkä kuolivat. Tulosten odottaminen oli raastavaa, mutta niin oli pelikin. Tunteet olivat jatkuvasti pinnassa. Niin ilo, suru kuin pelkokin.

Vaikka peli olikin rankka, se oli hieno kokemus. Oli upeaa jakaa kesäinen viikko maaseudulla seurueessa, joka oli kokoontunut ympäri maailmaa pelaamaan ja elämään yhdessä.

Peli järjestetään tänä vuonna Tanskassa. Kyseessä ei ole perinteinen ”puska-larppi”, joten voin suositelle sitä vahvasti kelle tahansa, joka on tarpeeksi rohkea heittäytyäkseen. Se on sen arvoista.

Alkuvuoden epäkorrektit elokuvat

Tässä tiiviisti muutamista elokuvista, joita alkuvuoden aikana katsoin. Näitä kaikkia yhdistää epäkorrektius.

Quentin Tarantinon Oscar-palkittu Django Unchained oli virkistävä elokuva kaikessa epäkorrektiudessaan. Koska viimeksi olet ollut esimerkiksi täydessä elokuvasalissa, jossa kaikki katsojat nauravat hyvin omatunnoin ”neekerivitsille”? Käsikirjoitus on taattua Tarantinoa ja siksi Oscarinsa arvoinen. Tarina kantoi hyvin, vaikka sen kaksijakoisuus toikin sille kestoa.

Kolme tuntia ei ole mahdoton kesto elokuvalle, mutta sitten ei saisi laahata missään kohden. Toisen osion kohta, jossa Django ja Christopher Waltzin esittämä dr. King Schultz matkaavat Leonardo DiCaprion esittämän Calvin Candien luokse on tylsä ja siinä katsoja saattaa helposti herpaantua. Kohtaus pohjustaa tulevia tapahtumia ja syventää Djangon hahmoa, mutta on vähän hidastempoinen muuhun elokuvaan nähden. Yksi vaihtoehto olisi ollut jakaa elokuva kahteen osaan Kill Billin tavoin, mutta olisiko silloin korostunut se, että musta mies kostaa valkoiselle miehelle kokemansa vääryydet?

Elokuvaa on kritisoitu historian vääristämisestä ja siitä, että orjuudesta tehdään viihteellinen elokuva. Django kuitenkin suhtautuu teemaansa ”uskollisemmin”, kuin Kunniattomat Paskiaiset Toiseen Maailmansotaan. Tarantino kuitenkin luottaa yleisöönsä ja siihen, ettei hänen älyllistä viihdettänsä oteta historian oppituntina. Mustat taloudenhoitajanaiset esitettiin harmillisen stereotyyppisesti.

Tarantinolle tyypillisesti elokuvassa oli paljon väkivaltaa. Tässä elokuvassa se oli yllättävän kaksijakoista. Valkoisiin kohdistuva väkivalta oli ylikorostettua ja absurdia, kun taas mustiin kohdistuva väkivalta oli turhankin realistista. Kun väkivaltaiset takaumajaksot näyttivät kaitafilmille kuvatulle, niissä oli todella sairaiden kotifilmien tuntua. Musiikkivalinnat olivat myös taattua Tarantinoa. Joka hahmolla tuntui olevan oma tunnusmelodiansa.

Jamie Foxxin näyttelemä Django oli jotenkin vaisu ja jäi vähän sivuosaan sivuroolien noustessa paremmin esiin. Cristopher Waltz oli roolissaan loistava, mutta vähän liiaksi hahmo muistutti herran hahmoa Kunniattomissa Paskiaisissa. Dr. Schultz on tosin inhimillinen Hans Landaan verrattuna. Don Johnsonin Ku Klux Klan hahmo oli hersyvän hauska ja muutenkin koko klaani-osuus oli hauskimpia elokuvassa.

En ole koskaan erityisemmin Leonardo DiCapriosta innostunut, mutta niljaisena plantaasinomistaja Calvin Candiena hän oli kyllä loistava. Jäin pohtimaan Calvinin ja tämän siskon suhdetta: jotain erikoista siinä oli. Myöskin Samuel L. Jackson teki mielettömän hyvän roolityön mustia vihaavana palvelijana

– – –

Indie-leffa the Paperboy heittää tunnetut näyttelijät uudenlaisiin rooleihin ja kauas omilta mukavuusalueiltaan. Tarina ja käsikirjoitus on mukavalla tavalla epäkorrekti. Epäkorrektius kuitenkin puolustaa paikkaansa täysin tyylikeinona. Elokuvan ihmiskuva on mielenkiintoinen. Ja näyttelijöille se tarjoaa haasteita.

Nicole Kidman tekee aivan mielettömän upean roolisuorituksen white trash – puumana, joka on usean elokuvan mieshahmon seksuaalisen kiinnostuksen ja pakkomielteen kohde. Kidman on totuttu näkemään ”arvokkaiden” naisten rooleissa, joten hän tekeekin uuden aluevaltauksen leopardi-kuosissaan ja vahvassa 60-l lunttumeikissä. Kidman joutuu elokuvassa koville. Haastatteluissa hän on kertonut ylittäneensä mukavuus rajansa. Tästä osoituksina mm Kidmanin masturbointi- ja virtsauskohtaukset.

Myös muut näyttelijät yllättävät. Teini-idoli Zac Efron pakkomeilteisesti Kidmanin hahmoon rakastuneena teininä on uskottava ja samaistuttava hahmo, toisin kuin monet hänen kiiltokuva-hahmonsa. Matthew McConagheyn roolityö on kaukana niistä hurmurirooleista, joissa hänet on totuttu näkemään. John Cusack vankina on inhottava. Muusikko Macy Gray tekee herkan roolityön tarinan kertojana.

Jos leffa olisi ”perinteisempi” ja helpompi, se olisi saanut Oscar-ehdokkuuksia. Ainakin Nicole Kidman roolistaan. On hienoa nähdä, että isot tähdet uskaltavat lähteä myös pienemmän budjetin leffoihin ja erilaisiin rooleihin.

– – –

Ranskalaisen Claude Lanzmannin dokumentaarinen yhdeksän tuntinen holokaustielokuva Shoah (1985) vie epäkorrektiuden uusiin svääreihin. Elokuva koostuu holokaustista selvinneiden juutalaisten haastatteluista, videokuvista keskeisistä tapahtumapaikoista ja salaa kuvatuista natsihaastatteluista.

Lanzmannin asenne haastateltaviaan kohtaan on jollain tavalla mielestäni epäeettinen. Selviytyjistä hän väkisin kaivaa irti raastavia muistoja. Kun haastateltavat purskahtavat kyyneliin, Lanzmann heittää vettä myllyyn ja pakotta loputkin muistot ulos. Natseja on haastateltu salaa videolle ja haastattelujen aikana herra lupaa olla käyttämättä natsien nimiä missään yhteydessä. Salaa kuvatuilla videoilla näkyy natsien naamat ja nimet.

Itselleni oli vaikeaa katsoa ja kuunnella joitain haastatteluja. Haastateltava tuntui suhtautuvan liian huumorilla kokemiinsa kauheuksiin tuholeireillä. Ymmärrän, että huumori on defenssi, mutta silti. Jos olet 13-vuotiaana joutunut töihin Auswitchin krematorioon, en usko että siitä paljoa huumoria löytyy

Kun puolalaiskylän asukkaita haastateltiin ja kyseltiin heidän muistojaan juutalaisväestöstä, vastaukset olivat mielenkiintoisia. Miehet muistelivat miten kauniita juutalaisnaiset olivat ja naiset sitä, kuinka kuinka juutalaiset tekivät heidän työnsä.

Elokuvaa voi tarkastella kahden polun kautta: haastattelut ja runollisen kauniit kuvat: selviytyjien haastatteluja kuvitetaan tapahtumapaikoilla kuvatuista kuvista. Jollain tavoin kaunis ja kauhean välimaastossa ovat kuvat, joilla selviytyjä matkaa uudelleen jokea pitkin reitin, jolla natsit häntä lapsena kuljettivat. Samalla hän laulaa lauluja, joita natsit laittoivat hänet laulamaan.

Shoah vaatii kärsivällisyyttä ja jaksamista. Mekin katsoimme elokuvaa useassa osassa. Yhteen pötköön tämä olisi ihan liian raskas.