Arkisto kategorialle ‘Kuvataide’

Joulun korvilla tällaista kepeää pohdintaa.

Taide on turhaa. Why even bother? Teemu Mäki kertoo taiteen vaikuttavan kuin pullollinen Koskenkorvaa.

Ala on kuoleva ja taiteen koulutusta lakkautetaan kaiken aikaa. Tällä hetkellä itse koen varsinkin kuvataiteen turhaksi ja turhauttavaksi. Harva teos puhuttelee minua. Vain teatteri on poliittista taidetta. Joku on näin sanonut.

Saksalainen teatterinero Bertolt Brecht on todennut, että jos yleisöä haluaa opettaa, heitä pitää ensin viihdyttää. Mutta miten sen tekisi onnistuakseen? Ja tajuaako siltikään tosi-TV:stä ja seiskapäivää-lehdestä plösähtänyt kulttuuria harrastava eliitti mitään mitä tekijät haluavat sanoa? Hukkuuko sanoma näyttämökuvien, kauniiden ihmisten alle ja yleisöä naurattavien nokkeluuksien alle?

Muoto on tärkeä. Mutta tajuaako suuri yleisö Diamanda Galasin avant garden alle kätkeytyvän poliitisia teemoja turkkilaisten suorittamista kansanmurhista AIDSiin? Kuuntelu voi loppua lyhyeen, kun rouvan musiikkia pitää sietämättömänä meluna.

Ranskalainen filosofi Georges Bataille (1897-1962) kertoo artikkelissaan ”Uhrauksellinen silpominen ja Vincent van Goghin korva” (1930) erilaisista myyttisistä ja todellisista uhrauksista rinnastaen ne Vincent van Goghiin, joka houreissaan silpoi korvansa irti ja toimitti sen portolle ilotaloon.

Jos palaamme historiaan ja tutkimme miten kansaa on opetettu ja mitä taiteen saralla on tehty, löydämme mielenkiintoisia asioita: mielettömyyttä ja väkivaltaa.

Roomassa kansa mässäili verisillä orgioilla Colosseumeilla: ihmiset tappoivat ja silpoivat toisiaan, ihmisiä ruokittiin eläimille. Tämä oli ajan henki. Kansa oli turtunut, eikä muu kuin raaka todellinen väkivalta tuottanut mitään tuntemuksia. Keskiajalla opetus tapahtui pyhimystarinoiden avulla, jotka kaikki huipentuivat orgastiseen teloitukseen.

Uhriperinne on jäänyt taiteeseen, varsinkin performansseihin.

Serbialainen performanssitaiteilija Marina Abramovic on usein teoksissaan silponut itseään tai antanut yleisön tehdä sen hänen puolestaan. Chris Burden nousi ikoniseksi taiteilijaksi tehtyään performanssin, jossa häntä ammuttiin käteen. Yoko Ono taas on antanut yleisön leikata puvustaan paloja pois performanssissaan.

Myöhempien aikojen pyhä tosi-TV perinne juontaa juurensa Rooman sirkushuveihin. Toistaiseksi ketään ei ole teloitettu julkisesti tosi-tv:n varjolla, vaikka esimerkiksi Saddam Husseinin teloitusvideo vuosikin nettiin. Nyt riittää julkinen örvellys ja unelmien sekä itsetunnon murskaaminen.

Suzanne Collinssin nuortenkirjassa ”Nälkäpeli” ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa tulevaisuuden tosi-TV on muuttunut sirkushuviksi, jossa nuoret tappavat toisiaan kameroiden seuratessa ja voittajaksi selviytyy hän joka viimeisenä on elossa.

Jollain tavalla taiteen täytyy olla mieletöntä, että se olisi mielekästä tekijälleen ja jollain tavalla kantaa ottavaa ja merkittävää. Esille ei ainakaan pääse, kuin kohun saattelemana. Ja onko sekään sitten taas mielekästä olla muistettuna vaan siitä kohusta, ei taiteesta. Toisaalta provokaatio on oma taiteenlajinsa.

Jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, sitä on ravisteltava kunnolla. Ehkä pitäisi ottaa radikaali filosofia Rote Armee Fraktionilta (Punainen Armeijakunta) ja metodit Hakim Baylta.

Marttyyriksi kukaan tuskin haluaa, myytiksi ehkä mieluummin. Kalervo Palsa sai ansaitsemaansa arvostusta vasta kamalan kuolemansa jälkeen. Kuka enää muistaisi ja palvoisi Kurt Cobainia, Che Guevaraa tai Jim Morrisonia, jolleivät he olisi kuolleet nuorina? Arvon saa kärsimällä ja kuolemalla. Myytiksi pääsee vain kuolemalla nuorena.

Tulisiko siis todellisen taiteilijan olla kuin kallioon kahlittu Prometheus, jonka sisäelimet kotka käy repimässä ja syömässä joka iltaa uudestaan? Olisiko se tarpeeksi konkreettinen osoitus sitä työstä ja uhrauksista, joita taiteilija tekee tehdessään sitä mihin kokee kutsumuksensa ja palonsa?

Vai tajuaisimmeko sittenkään?

Mainokset

Don Carloksen pääkallot

Posted: marraskuu 28, 2012 in Elokuvat, Kuvataide, Ooppera

Nyt oli oma postaus tehtävä näistä, kun tuohon lyhyehköön arvioon en näistä muistanut syvemmin mainita.

(c) Kansallisooppera

Nämä olivat tyylillisesti todella jänniä, koska olivat aika kaukana realistisista pääkalloista. Enemmän niistä tuli mieleeni Star Warsin ja Damien Hirstin tuottama äpärä. Nimittäin mieleeni tuli vahvasti niistä Star Warsin erinäiset kypärät ja Hirstin timantein päällystetty pääkallo teoksessa For the Love of God. Ei mulla muuta niistä 🙂

Tunnelmapaloja syksyltä

Posted: marraskuu 26, 2012 in Kuvataide, Musiikki, Ooppera, Sirkus, Tanssi

Tässä taas tiiviimmin muutamia makupaloja syksyn sadosta. Kulttuuria riittää, mutta aikaa kirjoittaa vähemmän ja vähemmän. Parin viikon päästä suuntana Lontoo vaihteeksi. Sitä ennen pitäisi ehtiä kirjoitella edellisistä.

Osmo Rauhala, Kiasma

Osmo Rauhalan, Suomen kuvataidekentän ”keskeisen merkkihenkilön” ”odotettu” näyttely Kiasmassa oli… no… kliini ja tylsä. Graafiset viivottimella vedetyt viivat ja muodot, joissa eläinhahmoja. Nämä maalaukset olivat hivenen synkempiä, kuin totutut peurat. Nyt oli rottia mukana. Ei oikein sytyttänyt.

Päivi Häkkinen: Matka – veistoksia, TM-galleria

Päivi Häkkisen veistoksista ovat yllättäviä: jollain tavalla groteskit ihmishahmot tuovat mieleen Clive Barkerin Hellraiser-kauhuelokuvien Pinheadin, BDSM:n piirien uhriksi joutuneen Paavi Johannes Paavali II:sen ja Lady Gagan muotiluomukset. Hahmot ovat jollain suloisella tavalla vähän kökköjä: mieleen tulee Visulahden vahakabinetin surullisen kuuluisat sankarihahmot. Ei se ole kuitenkaan väärin. Häkkisen dystooppisessa maailmassa miehet ovat lähdössä: heidät on kahlittu ja ahdettu sirkuksen pieniin eläintenkuljetusvainuihin.

Paavi istuu omassa koreassa tuolissaan, mutta hänetkin on kahlittu kahlemieheen, jota hän tervehtii. Yhden kuljetushäkin päälle on kiivennyt Kalevalan Louhea muistuttava tummanpuhuva hahmo, jonka asento paasaavuudessaan on lainattu Eva Péronilta. Hän osoittaa puheensa paavilla, joka vastaa hänelle “Heil Hitler”-tervehdyksellä. Jotain on tapahtumassa. Scifi-maailma tai ei, näyttelyvieras hukkuu osaksi installaatiota. Välillä ei erota mustanpuhuvassa galleriavierasjoukossa missä on teos ja missä katsoja. Ei ollenkaan huono juttu.

Blaue Frau – Hanna brotherus: I stopped My body

Marian sairaalan dialyysiosasto on kuin amerikkalaisista kauhusarjoista: tunnelma on pysähtynyt, maali rapisee seinistä. Esityspaikkana se luo jo oma tunnelmaansa. Ensimmäinen osio tapahtuu osasotn kylpytiloissa. Kuuntelemme syöpään kuolleen naisen sisaren tarinan. Tarinan ainekset toistuvat myöhemmin esityksessä. Jutut, jotka muuten naurattaisivat, eivät nyt nauratakaan. Kuolema tulee konkreettiseksi.

Syöpä ja kuolema eivät välttämättä ole helpoimpia aiheita tehdä taidetta. Mukana on kolme tanssijaa ja kaksi syöpäpotilasta. Dystooppisista tiloista vastaa ympäristötaiteilija Kaisa Salmi. Kun toisessa osassa yksi potilaista riisuu turkkinsa, peruukkina ja pudottaa rintanaan olleen hedelmän, konkretia on lähellä. Esitys on muutenkin intiimi. Tanssijat ovat koko ajan lähellä: kuolema ja taudin oireet näkyvät liikkeissä: kylmyys, tärinät, vapinat, oma ahdinko ja epätoivo. Kaunein osa on ehdottomasti yhden tanssijan tanssiessa lehtikasassa, joka tulee ulkoa sisään. Viimeisessä osassa Kuolema kulkee rauhallisesti pitkin salia. Lopussa jää kuitenkin toivoa.

Giuseppe Verdi: Don Carlos, Kansllisooppera

Oma suhteeni oopperaan on mielenkiintoinen. Tanssin ohella tämä on taidemuoto, joka ei oikein ole vielä auennut minulle. Siksi yritänkin sivistää itseäni tämän taiteen muodon suhteen, joka pyrkii yhdistämään kaikki klassiset taiteet yhdeksi. Ennen tätä olin nähnyt muutaman kevyen oopperan ja pönötys ja paatos ei oikein näissä toiminut. Mutta nyt, melodramaattisessa, synkässä tragediassa pönötys sopi ja jopa pidin siitä. Musiikki oli paikoin liian iloista, mutta niin Verdillä tuntuu olevan. Suuret plussat kuitenkin bassosooloista ja -duetoista. Ne olivat upeaa kuultavaa. Kokonaisuutena kolmas näytös oli parhain. Oopperan visuaalisuus oli ammennettu goottikuvastosta ja se sopi teoksen synkkiin teemoihin. Oli paljaita puita, hautausmaata, pääkalloja… Puvustus ammensi myös vahvasti goottimuodista, mutta toi myös muita ulottuvuuksia visuaaliseen maailmaan.

Suurissa kohtauksissa lava tosin oli niin täynnä kaikkea mahdollista, että keskittymistä oli vaikea keskittää mihinkään tiettyyn kohtaan. Vähän miinusta eeppisistä nuorista sankareista: ”paha” kuningas peittosi mennen tullen plösähtäneen prinssipoikansa ja en yhtään ihmettele, että isä oli vienyt poikansa naisen. Myöskään femme fatale, prinsessa Eboli ei oikein vietellyt. Yli-inkvisiittorin suippokorvat oli jännä juttu. Juonessa oli paikoitellen vaikea pysyä mukana jopa juoniselosteen kanssa ja loppu meni vähän ohi, mutta pidin, vaikka 3,5h on aika pitkä aika istua 😀 Saman päivän puoli-ilmaisella opiskelijalipulla sai hyvän, eiök väliaikakahvitkaan erityisen kalliit olleet herkkuineen. Täytyypä mennä uudelleen 🙂

Hurjaruuth: Talvisirkus Afrikka

Kokemukseni sirkuksesta ovat olleet viime vuosina lähinnä burleski- ja friikkisirkusta, joten oli virkistävää nähdä ns perinteisempää sirkusta. Vasta esityspaikalla tajusin, että tämähän on lapsille. Yritin silti selvitä. Onneksi esitys oli kuitenkin koko perheelle. Hassut eläinhahmot, jonglööraus ja tanssi eivät nyt niin sytyttäneet mua, mutta ilma-akrobatia on aina niin kaunista! Aah! Musiikki oli mielenkiintoinen yhdistelmä afrikkalaisia rytmejä ja kalevalaista kansanmusiikkipoljentoa urbaanein saundein. Mukaan mahtui myös kauniin eteerisiä kappaleita ja Gotan Projectia muistuttavaa tangoa. Esiintyjistä täytyy erikseen mainita Thomas Dechaufour, jonka vallaton ja valloittava tutkijahahmo oli illan ehdoton suosikkina kiinalaisella tolpallaan. Tässä oli sellaista friikkisirkuksen makua, että hirvitti, mutta myös ihastutti. Syöksyt maata kohden tangolla ja muut. Mitä vartalon hallintaa! Toimi mukavana vastapainona eteerisen kauniille ilma-akrobatioille.

Tässä kirjoitus, jonka kirjoittelin yliopistolle alkusyksystä. Sopii hyvin myös tänne ja valaisee omaa ajatusmaailmaani.

Olen kulttuurielitisti, joka rakastaa roskaa. Henkisen orgasmini saatan saada rock-konsertissa tai katsoessani b-luokan eksploitaatioelokuvia. Se ei silti tarkoita etten arvostaisi ja nauttisi ns ”korkeammasta” kulttuurista. Orgasmi saattaa ihan hyvin tulla myös teatterissa tai näyttelyssä. Lontoon Tate Modernissa oli olympialaisten kunniaksi Damian Hirstin megaspektaakkeli näyttely. Ja kyllähän se huone täynnä eläviä perhosia liikutti minua, kyynistä paskaa, joka olen jo nähnyt ja kokenut kaiken. Minulla on myös irokeesi, mutta ei se estä minua menemästä oopperaan ja nauttimasta siitä.

Rakastan haastaa itseäni kulttuurin saralla: kahdeksantuntinen Tony Kushnerin Angels in America yhteen pötköön teatterissa oli varsin nautittavaa ja sitä olisi mielellään katsonut vielä toisenkin samanmoisen. Koulutusohjelmamme tukee mukavasti myös kulttuurin katsomista ja viime vuoden aikana kävin katsomassa muutamaan otteeseen tanssiteatteria: taidemuotoa, jota en ymmärrä alkuunkaan. Vaikeaksi asian teki vielä sekin, että esitys ammensi hip hop-kulttuuri, joka itselleni on vieras ja peräti vastenmielinen.

Itse en niinkään tee eroa korkean ja matalan välillä. Erot syntyvät korkean ja matalan sisällä: säädyttömän huonot b-elokuvat ovat mielestäni paljon laadukkaampaa tavaraa, kuin esimerkiksi seiskapäivää-kulttuuri. Mutta huvinsa kullakin. Taannoin kaverini paheksuivat kuinka veroin varoin tuetaan jotain oopperan kaltaista aikansa elänyttä laitosta. Keskusteluun totesin, että menen mielelläni teidän verorahoillani nauttimaan 10:lla eurolla oopeerasta ja haastamaan ja sivistämään itseäni. Jos jotain en ymmärrä, tutustun siihen. En ole xenofobi. En edes taiteen saralla.

Taiteilijana olen osa keskustelua korkean ja matalan välillä. Teen korkeakulttuuria, mutta röyhkeästi ammennan materiaalia ja aineistoa matalan laarin puolelta. Kannustimena minulla on esimerkiksi ollut maailmalla suuren suosion saanut Jerry Springer-ooppera, joka pohjaa amerikkalaiseen törky-talk show’hun. Siinä roska tuodaan oopperaväen nautittavaksi sopivassa muodossa. Omissa projekteissani tosin en pyri tuottamaan roskaa eliitille vaan nostamaan yhteiskunnallista keskustelua ja avaamaan silmiä maailmalle käyttämällä kansan metodeja ja teemoja.

Mielestäni aiheellisempi kysymys korkean ja matalan taiteen konfliktissa pitäisi olla mikä on hyvää ja mikä huonoa; mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Makukysymyksiä siis. Korostetaankin sitä, mistä joku pitää ja mitä joku arvottaa. Paavo meni katsomaan Jari Litmas-elokuvaa ensi-iltaan eikä oopperaan. Hyi Paavo! Vaihtoehtoisesti voisi puhua myös helposta ja vaikeasta taiteesta. Kuinka moni oikeasti menee nauttimaan oopperaan eikä vain näyttäytymään ja olemaan kulturelli skumppalasien kilistessä väliajalla?

Viime vuotinen Diamanda Galasin konsertti Savoy-Teatterissa oli minulle jumalten puhetta ja henkistä orgasmia, kun taas sen jälkeen kokemani Popedan keikka Tavastialla monella tapaa vaikjea ja jopa vastenmielinen. Voisin tältä istumalta luetella monta henkilöä, jotka kääntäisivät asetelman päälaelleen: Popedan äijäuho on sitä henkistä orgasmia ja Diamandan jazzista ja blackmetallista  ammentava vokaali avant garde sietämätöntä tekotaiteellista schaißea.

Teemu Mäki ruotii taidemieltymyksiä Voiman kolumnissaan: ”Mutta pääasia on, ettei hänellä (Paavo Arhinmäellä) ole sellaista harhaa, että Kaija Saariahon ooppera Kaukainen rakkaus olisi automaattisesti arvokkaampaa kuin Sielun veljien, Radiopuhelimien ja Ville Ahosen rock”. Kyllä. Taidemuotoja pitäisi tarkastella suhteessa omaan kontekstiinsa, ei vain mutu-tuntumalla: kaikki rap nyt on paskaa, koska olen rokkari. Minäkin voisin oppia sen.

Ehkä suurimpia syitä korkean ja matalan sotaan on tapa, jolla näistä asioista kirjoitetaan. Taiteeseen täytyy aina liittyä skandaali, että se saa itsensä lehtien sivuille. Kesällä lehdet tekivät kriisin lemmenlukkoteoksesta ja YLE:n Mannerheim elokuvasta. Pitää tehdä konflikteja että saadaan myytyä. Voisi Suosikkikin pohtia samaan. Konfliktia kehiin, niin eiköhän lueta 😉

Arttu Tolonen toteaa Soundin blogissaan konfliktista: ”Nyt jos vielä keksisivät, miten saadaan tähän klassisen ja kevyen musiikin väliseen, enimmäkseen keksittyyn konfliktiin yhdistettyä tissit, niin sekä Ilta-Sanomille että Iltalehdelle koittaisivat kissanpäivät”. Karita Mattilan nakuspakaatista  Salomessa tehtiin iso juttu. Isompi juttu tosin saattoi olla, että elokuvateattereihin lähetettävässä versiossa kamera häveliäästi kääntyy pois viimeisten huntujen lentäessä pois.

Sota ja tissit myyvät. Se tiedetään korkeataiteessakin.

Tässä muutamia poimintoja Kulttuurieliitin alkusyksyn vierailuista lyhyesti. Kulttuuria riittää, mutta ei aikaa kirjoittaa 🙂

  1. Lady Gaga Helsingissä:Heti alkuun todettakoon, että tämä oli pettymys. Kaveriden kanssa saimme hyvän ajatuksen mennä keikalle ja jonottaa pitkään, pukeutua oudosti ja aiheuttaa hässäkkää. No pääsimme aivan eteen Monster Pitt alueelle. Sieltä ei sitten enää päässyt pois. Pissahätä vaivasi melki koko illan. Eka lämppäri, joku Gagan kaveri, oli aivan kamala.Illan ehdoton helmi oli varsinainen lämppäri, The Darkness. Telakalla ollut brittiläinen glambändi veti kyllä niin hyvin, että Gaga ei oikein sitten enää lämmittänyt.

    Gagan show kaikessa outoudessaan tuntui jo erikoisuuden tavoittelulta. Puvut olivat tylsiä ja massiivinen linnalavastus ei oikein innostanut. En ehkä ole otollisinta kohdeyleisöä. Kun sitten saimme kuulla pitkiä jenkkityylisiä yleisln nuoleskelupuheita, joista kärsin jo pääsiäisenä Emilie Autumnin keikalle, niin minähän tuskastuin ja tylsistyin. En minä halua kuulla koko iltaa olevani erikoinen ja ihana juuri siksi. Haluan nähdä showta. Onneksi lavalle saatiin teurastamomeininkiä ja Gagaa vedettiin jättimäisestä lihamyllystä läpi. Se ja kivääririntsikat olivat illan huippukohta.

  2. Linnateatteri: TrainspottingTurun Linnateatterin ja Ylioppilasteatterin yhteistuotanto Irvine Welshin kulttiteoksesta oli huikea. Kirjan parhaat ja pahimmat palat oli koottu herkulliseksi ja inhorealistiseksi paketiksi joka samaan aikaan nauratti hysteerisesti ja ahdisti aivan perkeleesti. Tämä jos mikä kävisi teineille päihdevalistukseksi.

    Näyttämösovituksessa oli säilytetty kirjan monologimuoto, mutta välillä nähtiin dramatisoitujakin kohtauksia. Kohtauksia leikattiin lavalla DJ-n soittaman musiikin rytmiin koreografioiden avulla. Toimiva ratkaisu. Teknon pauhu sopi myös tarinaan. Näyttelijäntyö oli vimmaista ja fyysistä. Suomessa en muista vastaava ennen nähneeni. Tällaista teatteri saisi olla. Ei pölyttynyttä ja kilttiä.

  3. Polaroid ValokuvataiteenmuseossaKiva pikku näyttely. Polaroid kuvia eri maista ja eri vuosikymmeniltä. Kuvat mainostetuilta isoilta nimiltä olivat aika vaisuja, mutta muilta löytyi. Kaija Papun sarja ”Kaikki oli täydellistä”, 2008, kirvoitti parhaat naurut.
  4. Disney’s AladdinKotimaisen Polar-illusionin ensimmäinen produktio. Riippumaton ryhmä pyrkii Broadwayn ja West Endin tasoisiin esityksiin. Täytyy alkuun hehkuttaa biisien orkestraatioita. En muista musikaalibiisien kuulostavan niin hyvältä aikoihin. Nyt kehun siis bändiä. Moitteet tulee lavastuksesta ja puvustuksesta. Se oli kökköä ja halvan näköistä. Suoraan leffasta kopioitua. Tässähän olisi voinut loistaa ja luoda rikkaamman maagisen maailman, mitä leffa tarjoaa. Poikkeuksina nukentekijän luomat Norsu ja Kameli! Hienoja yksityiskohtia. Näyttelijät olivat hyviä. Markku Nenosen Jafariin en syttynyt. Liian camp. Lentävällä matolla sai jopa minut paatuneen kyynikonkin liikuttumaan. Siinä oli taikaa. Henki oli mainio ja hienosti hengen kanssa käytettiin videotekniikka ja räjähteitä.
  5. Vuokko Hovatta Savoy-teatterissa:Vuokko Hovatta keikkailee harmittavan vähän. Tällä kertaa tutun bändin lisäksi oli saatu lisukkeeksi suurin osa biisien säveltäjistä: Tuure Kilpeläinen, Kerkko Koskinen ja Tuomo Prättälä. Säveltäjän kanssa Vuokko sitten tulkitsi kappaleitaan.

    Keikka alkoi mielenkiintoisesti Marzi Nymanin sooloesityksellä, jossa hän kitarallaan säesti Mikko Niskasen lyhytelokuvan. Kiva aloitus ja virtuoosimaista soittoa. Sitten päästiin itse asiaan. Vuokon ääni on kaunis ja kuulas. Jos jotain moitittavaa pitää hakea, niin tulkintaa lauluissa voisi olla. Nyt kaikki laulut tulevat samalla kirkasostaisella hymymentaliteetilla. Ei kaikkien tarvitse olla ryppyotsaisia.

    Kerkon mukaan oli todella jees, koska nyt ekaa kertaa kuulin livenä Kerkon ja Vuokon dueton ”Tuuli” niin kuin se on Lempieläimiä levyllä.

  6. Hengen ja Tiedon Messut Helsingissä:Tämä oli mielenkiintoinen tapahtuma, ei varsinaisesti kulttuuritapahtuma korkeakulttuurin näkökulmasta, mutta roskan näkökulmasta tämä oli ihan jännä. New Age hömppään retkahtaneille mammoille varmasti on kivaa maksaa kovaa hintaa Tarot-luennoista, digitaalisista aurakuvauksista jne, mutta itse en niinkään tästä saanut mitään irti, lukuun ottamatta pitkää keskustelua yhteisvapaamuurarin kanssa. Ilmeisesti ihminen kaipaa henkistymistä. Sen siellä näki. Kaikenikäisiä ja näköisiä ihmisiä oli saapunut paikalle.

Seuraavia teemoja mm. olisi tarkoitus käsitellä syksyn aikana vielä:

  • Green Days American Idiot
  • John Waters
  • Kerkko Koskinen Kollektiivi
  • Poliittiset sarjakuvat
  • RENT
  • Urbaanit tutkimusmatkat
  • Woyzeck

Kiirettä on pidellyt, joten tässä muutamia poimintoja Lontoon reissulta, jotka saattavat kiinnostaa lukijoita. Mukana hinnat. Lontoossa voi tehdä myös halpoja ja peräti ilmaisia asioita!

  1. Blood and Tears Walk: Kauhukierros kierrättää iltahämärässä ihmisiä murhapaikoilla ja muilla kalmantuoksuisilla kulmilla Itä-Lontoossa, eli siellä ”oikeassa” Lontoossa. Pidin tästä oikeastaan aika paljon. Kyseessä ei ollut säikyttely eikö liian makaabereihin yksityiskohtiin menty. Sopii siis herkemmillekin. Asioita tarkasteltiin myös kuivan brittihuumorin. Kohteina mm William Wallacen kuolinpaikka ja Fleet Street. Viiltäjä-Jackin rikospaikoilla tällä kierroksella ei käyty. Tämä oli mielestäni mielenkiintoinen tapa tutustua kaupunkiin. Voin suositella. (hinta 9£)
  2. Tower of London: Tähän olin oikeastaan aika pettynyt. Paras osio oli kieltämättä charmantin Beefeaterin kierros linnoituksen tiluksilla. Nyt saatiin myös makaabereja detaljeja! Vähän turistipaikkahan se on, mutta kyllä siellä muutaman tunnin sai kulumaan. (15£ opiskelijalta netistä tilattuna).
  3. Hunterian Museum: Mielenkiintoisimpia löytämiäni paikkoja. Viktoriaaninen lääketieteellinen kokoelma epämuodostuneita luurankoja, sikiöitä yms kaikkea friikkiä lääketieteellistä. Suosittelen kaikille kauhuromantiikan ystäville 😉 (ilmainen)
  4. Englannin vapaamuurareiden päämaja: Upea ja kaunis rakennus. Kierroksella pääsee näkemään rituaalitilat. Vaikka itse muurariudesta kierroksella ei pahemmin puhutakaan, niin pelkkä tilojen näkeminen on jo vierailun arvoista. Kierroksen jälkeen pääsee shoppailemaan vapamuurarikauppaan. Mukaani lähti vapaamuurarijoulupalloja. (ilmainen)
  5. Victoria and Albert Museum – theatre and performance: Design-museon teatteriosioon on kerätty pukuja, julisteita, pienoismalleja ja tarvikkeita teatterista, oopperasta, esitystaiteesta, rock-ja popmaailmasta. Tämä oli upea ja tunnelmallinen. (Ilmainen)
  6. Highgate Cemetery: Kauniit ja tunnelmalliset viktoriaaniset hautausmaat. Jos kaipaat goottiromantiikkaa ja villiintyneitä hautasmaita, tämä on must kohde! Läntiselle puolelle pääsee vain opastetulla kierroksella. Tämä on se upeampi. Itä-puolelle pääsee ilamn opastusta ja sinne on haudattu mm. Karl Marx. (Länsi 5£ opiskelijalta. Itä 3£)
  7. Saatchi-Gallery: Mielenkiintöinen nykytaidetta esittelevä galleria. Itse rakennuskin on kaunis. (Ilmainen)

Lyhyesti keikoista ja näyttelyistä, jotka näin reissulla.

 

  1. Steampunk concert: Abney Park/ Sunday Driver/ Dr. Elemental.

    Sattuipa niin että kaverini sattuivat olemaan Lontoossa samaan aikaan kanssani ja suosittelivat ko bändejä, joten itsekin päätin mennä kuuntelemaan. Onnekseni keikkapaikka sijaitsi hostellini läheisyydessä.

    Steampunk musiikissa on mielenkiintoinen asia. Tyyli näkyy ehkä parhaiten esiintyjien puvustuksissa ja lyriikoissa, ehkä itse musiikissakin. Dr. Elemental on Allan Quatermain-tyylinen seikkailijaräppäri. En tästä niin innostunut, koska räp. Mutta Sunday Driver sulatti sydämeni intialaisen vivahteikkaalla eteerisellä etnollaan. Mahtavaa ja kaunista. Pidin tästä jopa enenmmän kuin itse pääesiintyjä Abney Parkista, jonka musiikki ammentaa industrialista, mutta paikoitellen tuo mieleen Nick Cave and ther Bad Seedsin.

  2. Damien Hirst Tate Modernissa.

    En ole oikeastaan koskaan erityisemmin innostunut Hirstin teoksista. Pallomaalauksia vihaan ylikaiken ja eläimet säilöissä tuntuvat lähinnä spektaakkelin tavoittelulta. Mutta pitihän minun päästä kokemaan se spektaakkeli.

    Pahimmat ruuhkat olivat jo menneet, joten sain rauhassa katsella teoksia. Hai näytti todella masentuneelta, mutta muuten teokset kyllä toimivat. Näyttely sopi kuolema-teemaan, joka tuntui hiipineen retkeni teemaksi rockin lisäksi. Suurin pettymys oli timanttikallon puuttuminen. Suurimman vaikutukseni minuun teki huone täynnä eläviä perhosia. Kaiken sen kuoleman ja lääketieteen keskellä ripaus elämää tuntui hyvältä, kun perhonen laskeutui olalleni lepäämään.

  3. David Bowie-night:

    Kaupunkiseikkailuni campeimpia juttuja. Eräänä iltana eräässä pubissa Liza Minelliksi itsensä leikellyt Drag-esiintyjä esitti David Bowien kappaleita. Hyvin vetikin. Rockuskottavuutta riitti. Eturivissä istunut 80-v ladykin nautti näkemästään täysin.

  4. Yoko Ono Serpentine Galleryssä:

    Kesän toinen näyttely, jonka näin Yoko Onolta. Lontoossa oli esillä installaatioita ja klassikoita. Ehdoton suosikkini oli Amaze, pleksimuovista rakennettu labyrintti, jossa museovieraat saivat kulkea. Koska osallistavataid eon lähellä sydäntäni, piti tätä päästä kokeilemaan. Kokemus oli mieletön. En tarkemmin ala kertomaan mikä teoksessa oli pointtina. Se pitää kokea.