Olin vähän ristiriitaisin mielin Les Miserablesin leffaversiosta. Olin nähnyt tämän livenä Lontoossa 2010 ja Turussa 2011. Molemmissa oli omat ärsyttävyytensä, mutta myös hyvät puolensa. Eniten Les Misissä mua on ärsyttänyt pateettinen siirappisuus ja tunnehuoraus (yritetään saada maksimaaliset kyynelvuodot ja tunnereaktiot yleisöstä aikaiseksi). Ei se väärin ole, Les Mis on kuitenkin erilainen kuin perus komediaromantiikkahöttömusikaali.

Musikaalin tarinaan en syvemmin mene. On kurjaa kuollaan, soditaan, on kurjaa ja kuollaan. Siinä ohessa pyörii lähimmäisenrakkauden, armon, yms inhimillisyyden teemoja.

Ohjaaja Tom Hooperin idea äänittää laulut aktuaalisessa kuvaustilanteessa oli hyvä, mutta hivenen skeptisesti suhtauduin siihen: miltä laulut kuulostaisivat, kun ne menisivät näyttelijöiden ehdoilla? Tämä toimi hyvin. Välillä musiikki tosin laahasi, varsinkin alussa. Jäin kaipaamaan musikaalissa käytettäviä kasarisyntikoita rytmittämään kohtausta. Alun laivan kiskonta tuli myös yllätyksenä: olen aina jotenkin ajatellut, että miehet ovat louhoksessa tms pakkotyössä.

Elokuvassa selkeästi oli haettu realismia ja kurjuuden maksimointia. Mietin katsoessani, että onko jokikisillä köyhällä, kurjalla ja prostitoidulla oltava paiseita kasvoissaan? Paskaviemäreissä vaeltamisella myös herkuteltiin. Teki kyllä pahaa välillä katsoa, että sinänsä realismillä kyllä onnistuttiin.

Tiukat päälle tulevat lähikuvat laulujen aikana olivat toimivia ja erottavat tämän elokuvan muusta musikaalielokuvaperinteestä. Elokuvaa varten tehty uusi kappale oli todella tylsä ja pateettinen. Olisi voinut jäädä pois. Lavastus oli upea ja siihen selvästi oli panostettu. Erityisesti elefantti jäi mieleen.

Erityisesti pidin siitä, että elokuvassa musikaalin juonta selkeytetty ja viety enemmän kirjan suuntaan. Lavalla en oikein koskaan ole täysin ymmärtänyt mistä oikein on kyse. Joidenkin laulujen paikkoja oli vaihdettu, mutta vaihdot puolustuvat täysin paikkojaan.

Miinusta suomenkielisestä käännöksestä. Välillä viihdytin itseäni vertaamalla miten paljon käännös eroaa siitä mitä lauletaan. Ja sehän erosi liikaakin. Käännös oli kömpelöä ja paikoitellen mautonta. Jos tämä oli nyt tämä virallinen suomalainen käännös niin…

Hugh Jackman näytteli kyllän hyvin roolinsa, mutta hänen äänensä ei ihan toiminut, ei varsinkaan ’Bring Him Home:ssa’.  Russel Crow Javertina oli jotenkin sympaattinen nallekarhumaisella tavalla, mutta ei erityisen vakuuttava pakkomielteisenä lainvalvojana. Hänenkään äänensä ei aivan yltänyt huippuun.

Anne Hathaway ei ole koskaan sytyttänyt mua, mutta Fantinena hän kyllä teki uskomattoman suorituksen. Nyt kun ’I dream a dream’-biisin paikkaa oli vaihdettu ja Fantinen kurjuutta pohjustettu kunnolla, kappale tuntui todella raadolliselta ja rankalta, ei yhtään siirappiselta ja kauniilta biisiltä. Hiusten leikkaamisen, hampaiden repimisen ja prostitoiduksi ajautumisen jälkeen laulu oli niin sydäntäsärkevä. Tiukka lähikuva ja melkeinpä yhdellä otolla kuvattu koko laulu. Oscarin arvoinen suoritus.

Teinihahmot olivat ihan hyviä tässä, joskin Eponine jäi aika etäiseksi ja vähälle huomiolle. Thernaurderit olivat hauskoja, mutta vähän tuntui, että Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen on näissä rooleissa nähty jo monesti. Varsinkin Helena lihamyllyn kanssa.

Oli mukavaa, että mukaan oli otettu musikaalin alkuperäisiä näyttelijöitä. Alkuperäinen Jean Valjean Colm Wilkinson oli Dignen piispana.

Kokonaisuutena pidin elokuvasta. Ehkäpä tämä viitoittaa uutta vallankumousta musikaalielokuvalle. Vaikka tästä puuttui camp, tälaisessa tekotavassa on potentiaalia. Esimerkisi RENT toimisi elokuvana paremmin tällaisena, kuin taannoinen Chris Columbuksen ohjaus.

Mainokset

Rakkaat lukijat!

Posted: helmikuu 1, 2013 in Kirjallisuus

Alkuvuosi on ollut vähän hiljaista kiireiden takia ja menee kiireisemmäksi. Aineistoa mistä kirjoittaa, mutta aikaa puuttuu. Toivottavasti ens kuun lopulla ehtii taas kirjoitella. Sitten luvassa mm:

1. Alan Mooren From Hell-sarjakuvan pohjalta tehtyä kaupunkiseikkailua
2. Cabaret
3. Muutama elokuva-arvio (Django Jones, Paperboy, Shoah
4. Lahti vs Turku: Hair
5. Huorasatu on stage
6. Wicked
7. Epic runo battle: Rimbaud vs Baudelaire

Rakkaudella, elitistinne ❤

Tammikuun Mustamessu

Posted: tammikuu 20, 2013 in Kohde, Musiikki
Avainsanat:, ,

Seremonia ja Witchcraft Korjaamolla 12.1.2013

Koska kotimainen suosikkiyhtyeeni Eleanoora Rosenholm on taas keikkatauolla ja uutta levyäkin saanee odotella vielä jokusen tovin, niin tarvitsin jotain vastaavaa tilalle. Apu hätään löytyi toisesta Fonalin bändistä Seremoniasta.

Seremonia ammentaa inspiraationsa 60- ja 70-lukujen okkulttispsykedeelisistä folkkis-, hevi- ja rockbändeistä. Viitteitä löytyy niin Black Sabbathista, Led Zeppeliinistä, Black Widowista kuin Covenistakin. Biisien lyriikat ovat suomeksi ja kuulostavat aika veikeiltä: ”Padassa kiehuvat mustan kissan luut… Kuolleet on elossa, elävät kuolee. Paljaita jalkoja hornan liekit nuolee.

Lavalla mielenkiintoinen elementti on nuottitelineeseen kiinnitetty poronkallo. Kallo virittää bändin tunnelman kotimaisen okkultismin ja shamanismin pariin. Mustat esiintymisasut, korut ja sankka savu lavalla luovat synkkää tunnelmaa. Valot muodostavat lavan takaseinään psykedeelisiä kuvioita. Visuaalisesti ja musiikillisesti meno on kuin Vesimiehen ajan lopunaikoina. Kolme kitaraa lavalla soittamassa omia sävelkuklujaan on huisia.

Hienoja hetkiä Seremoanin keikalla on huilun tuleminen osaksi äänimaisemaa. Maalailevat folkmetal melodiankulut toivat mieleeni Led Zeppeliinin. Huilua mielellään olisin kuullut lisää. Lavan edessä kalju okkultisti heiluu kädet pirunsarvilla bändin laulaessa ja soittaessa”Antikristus 666, Antikristus 666…”.

Keikan ongelmaksi muodostu sen kesto. Seremonia soittaa n. 45 minuuttia. Heitä olisi mielellään kuullut enemmänkin, koska tämä bändi kiinnosti itseäni enemmän kuin pääesiintyjä, ruotsalainen Witchcraft.

Mielestäni on hienoa, että tällaista musiikkia tehdään tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa. Laulu Rock’n’rollin maailma on varmasti saanut inspiraationsa vanhoista 90-l saatananpalvontavalistusvideoista.

Pääesiintyjä Witchcarft soitti hyvin alun haparoinnin jälkeen. Bändiä sai odottaa ja alku tuntui vaan jatkuvan, vaikka ruotsalainen humppa olikin hauska sisääntulobiisi. Kappaleiden välillä oli turhia taukoja, mutta Witcraftin aikana oli kyllä upeammat psykedeeliset valot ja kuviot, kuin Seremonian setin aikana.

Englanniksi laulettu musiikki kuulosti hauskalta vahvalla ruotsalaisella aksentilla laulettuna. Witchcraftinkaan setti ei kestänyt kun noin tunnin. Kestoa olisi saanut olla reippaasti enemmän.

Korjaamo paikkana on mielenkiintoinen kulttuuritila, joka tarjoaa niin näyttelyitä, keikkoja kuin teatteriakin. Mukavan matalankynnyksen paikka siis. Akustiikka ja äänentoisto toimi hyvin. Musiikki tuli sopivalla volyymilla. Baarin puolella tosin pääsi syntymään todella pitkät jonot.

Marina A

Posted: tammikuu 14, 2013 in Elokuvat
Avainsanat:, ,

Marina Abramovic: The Artist Is Present (2012)
Ohjaus: Matthew Akers ja Jeff Durpe

Mielen tyhjentäminen. Keskittyminen. Oleminen ja antautuminen. Kohtaaminen.

Dokumenttielokuvassa ”Marina Abramovic: The Artist Is Present”, serbialainen, nyttemin new yorkilaistunut  performanssitaiteilija Marina Abramovic valmistautuu retrospektiivinäytelyynsä New Yorkin MoMAssa. Elokuva seuraa näyttelyprosessin etenemistä ja samalla käy läpi Abramovicin elämää ja valottaa tämän taustoja. Puheenvuoroon pääsevät myös entiset ja nykyiset rakastetut.

Marina syntyi Belgradissa 1946, silloisessa Jugoslaviassa serbiperheeseen. Hänen äitinsä oli tiukka kommunisti, joka ei antanut lapselleen rakkautta, ettei pilaisi tätä. Vastapainona kylmälle äidille hänen uskonnollinen isoäitinsä oli lempeä ja rakastava. Ehkä juuri tämän ristariidan takia näyttelyn promokuvissa hän esiintyy paholaisen sarvet päässään. Vahvat ja kauniit kasvonpiirteet ovat jotenkin noitamaiset, mutta eivät niin julmat, kuin esimerkiksi vokaali-avant garde taiteilija Diamanda Galasilla.

Kun Marina pohtii yhteistyötä taikurin kanssa performanssissa, hänen entinen rakastajansa ja retrospektiivin kuraattori Klaus Biesenbach tyrmää idean ja toteaa, että taikatempuissa on kyse illuusioista. Marinan taiteessa taas todellisuudesta. Abramovicin keholliset ja vaativat performanssinsa ovat kohonneet ikoniseen asemaan taidemaailmassa, vaikka alkuaikoina hän usein kohtasikin kysymyksen: ”Miksi tämä on taidetta?”.

Abramovicin mielestä kaikkein vaikeinta olla tekemättä mitään ja vain olla, luoda karismaattinen tila, jolla ottaa yleisö haltuun. Elokuvassa hän pitää nuorille taiteilijoille työpajaa, jossa opyritään löytää oikea keskittyminen, että taiteijat voisivat esittää MoMAn näyttelyssä Abramovicin vanhoja performansseja.

Iso osa elokuvan historiaosuutta käsittelee Marina Abramovicin ja Ulayn yhteistyökautta. He olivat työpari ja toistensa rakastajat. Heidän suhteensa ja taiteensa oli intohimoista. Toisissaan he kohtasivat vertaisensa. Taiteen suuria pareja. Heidän yhteistyönsä oli hedelmällistä ja tuona aikana he tekivätkin uransa parhaita teoksia. Mitä parempia heidän teoksensa alkoivat olla, sitä huonommaksi heidän rakkaussuhteensa kävi. Heidän suhteensa rakastavaisina ja työparina päättänyt vaellus Kiinan muurilla on jollain tavalla todella liikuttava: molemmat aloittivat muurin ääripäistä ja kohdatessaan lopulta muurin keskellä kolmen kuukauden vaeltamisen jälkeen he hyvästelevät toisensa.

Marina saa voimansa yleisöstään. Yleisö on hänen rakastajansa. Hän vaatii yleisöltään paljon, mutta paljon hän myös antaa. Performanssissaan ”Artist Is Present” hän istuu koko näyttelyn ajan (kolme kuukautta, kuutena päivänä viikossa) ja yleisöllä on mahdollisuus istua häntä vastapäätä ja olla katsekontaktissa hänen kanssaan. Ihmisten tunteikkaat hetket kahden Marinan kanssa hänen performanssinsa aikana ovat kauniita.

Kun sitten pöytään istahtaa Ulay, tilanne on kuin vuosikymmenten takaa, jolloin pari teki yhdessä performanssia, jossa he istuivat vastakkain pöydän ympärillä. Marinan kasvoilta voi lukea suurta tunnemyllerrystä. Kasvon ilmeillä Ulay rahoittelee Marinaa ja vakuutta kaiken olevan hyvin. Lopulta Marina liikuttuu kyyneliin ja vanha pari halaa toisiaan.

Kun miettii mitä kaikkea Marina Abramovic on uransa aikana tehnyt performansseissaan: juossut seinää vasten niin kauan, että pyörtyy; antanut ihmisille erilaisia välineitä ja vapauden tehdä niillä hänelle mitä haluaa, ei voi olla kuin kunnioittamatta tätä naista ja samalla rakastua häneen.

En voinut ollut enempää innoissani, kuin joitain vuosia sitten kuulin, että eräs suosikkialbumeistani ikinä, Green Dayn American Idiot nousisi teatterin lavalle. Rahatilanteen takia en tätä Nykiin päässyt katsomaan, mutta heti kun tilaisuus tuli katsastaa teos Lontoossa, en voinut jättää väliin tilaisuuttaa nähdä miten Green Dayn poliittinen punkrock toimisi näyttämöllä.

American Idiot on sukua Hairille ja RENTille. Se on sukupolvi- ja ajankuva. Siinä missä Hair kuvaa Vesimiehen aikaa ja Vietnamin sotaa, Rent AIDS-epidemiaa ja muita sosiaalisia ongelmia 80-90-luvuilla, niin American Idiot kuvaa syyskuun yhdennentoista iskujen jälkeinen maailmaa ja pari-kolmekymppisiä, jotka eivät löydä paikkaansa sieltä. Se on sukua myös The Whon Tommylle ja Pink Floydin The Wallille, ollen ensin konseptialbumi ennen päätymistään näyttämölle.

Näyttämölle teoksen on kirjoittanut Green Dayn laulajakitaristi Billy Joe Armstrong ja palkittu ohjaaja Michael Myer. Materiaalina on American idiot-albumin kappaleet, sinkkujen b-puolet ja muutamia lauluja 21st Century Breakdown-levyltä. Muutamaa puhuttua ”päiväkirja” osiota lukuun ottamatta teos on täysin läpilaulettu. Green Dayn biisit on kuvitettu ja tarina liikkuu täysin niiden ympärillä.

Tarinan keskiössä on kolme pikkukaupungin luuseria, jotka eivät löydä paikkaansa tässä maailmassa. Suuntaa elämälle haetaan perheestä, huumeista ja armeijasta. Perhe-elämä turruttaa Willin oluen ja kannabiksen parissa ja lopulta tyttöystävä jättää hänet. Johnny löytää elämänsä naisen, mutta huumeet sotkevat hänet täysin ja hänen paha alter egonsa St. Jimmy astuu kuvioihin. Tunny taas vammautuu sodassa eikä hänestä tulekaan sitä sankaria, jota armeija ura hänelle lupaa.

Lavastus oli pelkistetty: muutamia rakennustelineitä, sohvia, sänkyjä ja iso joukko tv-ruutuja seinillä, jotka syöttivät kaiken aikaa mediakuvaa ja animaatiota. Koreografia oli rajua ja energistä, kuten rockesitykseen sopiikin. Erityisen upeita olivat bussimatka, jossa yhdestä rakennustelineestä tuli bussi ja sotakohtaukset, jossa sotilaiden punnertamiset muuttuivat suuriksi ilmahypyiksi pommien lennellessä ja osuessa maahan. Esitystä siivittävät useat psykedeeliset jaksot, jotka on tulkittavissa huume- ja lääkeharhoiksi. Näiden aikana nähtiin mm ilma-akrobatiaa, joka on aina yhtä suuri ilo silmälle ja mielelle.

Ohjaaja Michael Myers on ollut tekemässä työryhmänsä kanssa Broadwaylla mm. musikaalisovitusta Franz Webekindin omaa aikaansa ravistelleesta näytelmästä Kevään herääminen, joka käsitteli 1800-l lopun puritaanisessa yhteisössä tapahtuvaa nuorten kasvua ja seksuaalista heräämistä. Nuorten maailma on ollut miehelle tuttu. Nykynuoriso tuntee vaarat ja tietää liikaakin, mutta median, sodan ja terrorin turruttamina ongelmat ovat hieman toisia: syrjäytyminen ja sen oireet etunenässä.

Yhtenä ratkaisuna ongelmiin esityksessä nähdään klassinen pakeneminen. Paetaan ongelmia toiseen paikkaan, kaupunkiin tai äärimmäisessä tapauksessa päihteisiin. Äärimmäinen ratykaisu on myös lähteä sotaan, kun mikään muu ei tunnu missään eikö tuota tunteita. Vaikka esitys käsitteleekin rankkoja aiheita varsin suoraan, se ei sorru synkistelyyn, mutta ei myöskään pehmoiluun. Siitä pitää huolen asenteellinen punk alusta loppuun. Saatamme nähdä romanttisen kohtauksen, mutta jo seuraavan laulun aikana näemme kuinka kumppani väkisin piikittää rakastaan suoneen.

Jotenkin kaikki osaset tuntuivat olevan paikallaan Americn Idiotissa. Musiikissa pauhasi särökitara, mutta sovituksiin oli tuotu mukaan sello, joka maalasi tunteikkaita maisemia raskaiden kitara-, basso- ja rumpukuvioiden lomaan. Näyttelijät olivat hyviä. St. Jimmyn esittäjä tosin ei ihan vakuuttanut mua punk-asenteellaan. Oli vähän turhan emo, ei ollenkaan sellainen räyhähenki, joka hänen tulisi olla.

Sellaisen autuaalisen rockhurmoksen tämä elämys kuitenkin tarjosi että useassa kohdassa kuumat kyyneleet valuivat poskea pitkin. Tämä tuntui ja kosketti.

Biisi kohdasta 03.50

Tässä tämän vuoden viimeinen RAF-teemainen kirjoitus 🙂     begegnung-gudrun-ensslin

Käsikirjoitus: Christine Brückner
Ohjaus 1997: Mikko Roiha
Ohjaus 2012: Maria Oiva
Roolissa Anna Veijalainen
Koko-teatteri

Gudrun Ensslin (1940-1977) oli mielenkiintoinen persoona. Pastorin kunnollinen tytär, partiolainen, kympin oppilas ja äiti, josta tuli myöhemmin etsitty kaupunkiterroristi. Gudrun johti yhdessä Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhoffin kanssa pahamaineista vasemmistoterroristijärjestö Rote Armee Fraktionia, joka pyrki provoisoimaan väkivallan avulla esiin yhteiskunnan mädännäisyyden ja fasismin, ja siten saavuttamaan vallankumouksen ja paremman yhteiskunnan.

Vuodesta 1972 kuolemaansa 1977 Gudrun vietti Stammheimin vankilan varta vasten RAFia varten rakennetussa erityissiivessä. ”Kuoleman yönä” 18.10.1977 kuoli kolme RAF:n johtohahmo, Carl Raspe, Baader ja Ensslin. Viralliseksi syyksi laitettiin itsemurha, mutta myön murhan mahdollisuus on enemmän kuin todennäköinen.

Koko-teatterin näyttämölla Stammheimin on todella pelkistetty: sen lattia on peitetty pressulla. Takaseinä on paljas ja katosta roikkuu ikkunaa viitteellisesti muistuttava peili. Lattiassa on reikä. Kampa, ripsiväri, pieni pyyhe ja emalikulho ovat näyttämön etualalla. Muutama spotti osoittaa vaaleaan naiseen ja taaseinäiin projisoidaan videokuvaa vastaavasta tilanteesta ja tilasta. Ainoa mikä on muuttunut, on se, että näyttelijä on nyt 15 vuotta vanhempi.

Monologin aikana Gudrunille kummittelee menneisyyden aaveet, joiden kanssa hän nyt yrittää saavuttaa rauhan ennen kuolemaansa. Heitä ovat hänen puolisonsa Bernward ja poikansa Felix, natsiappensa Will, porvarilliset vanhempansa, vankilan henkilökunta ja omat toveritkin.
thumb
Kun Fassbinderin ja kumppaneiden elokuvassa Germany in Autumn käydään kriisiä siitä voidaanko RAF-kolmiokn viimeistä toivetta toteuttaa, niin esityksen aikana tämä toive kerrotaan suoran meille: haluamme samaan hautaan, samaan kuoppaan. Ei muistomerkkiä meille.

Koko-teatterin 15-vuotisjuhlaesityksessä on mukana mielenkiintoinen, omaa jännitettään luova aspekti: taustalle on projisoitu videokuvaa viidentoista vuoden takaisesta esityksestä. Väliin näyttämöllä ja videolla liikkeet menevät yksiin, välillä ei. Toisessa kohtaan video ennakoi toimintaa näyttämöllä ja toisessa kommentoi. Väliin on projisoitu kuvia Gudrunnin elämän avainhenkilöistä.

Ehkäpä Gudrunia tarvittaisiin esittämään vähän karismaattisempi esiintyjä. Anna Veijalaisessa on paikoitellen vimmaa, hulluutta ja ytyä, jota naarasterrostissa on ollut, mutta välillä taas ote rauhoittuu ja tasoittuu. Toisaalta ehkä tämä Gudrun on herkempi. Äidin kutomat villasukat on vankilan betonilattia kuluttanut rikki.

Gudrunin ja RAFin myötä menetimme ”pahikset” joita voi ihailla.

Kellopeli appelsiini

Posted: joulukuu 17, 2012 in Tanssi, Teatteri
Avainsanat:, , ,

Action To The Word: A Clockwork Orange, Soho Theatre, London

Numeroimattoman katsomon etuna on se, että pystyy itse valistemaan paikkansa. Yleensä haluan istua teatteria katsoessani keskemmällä katsomoa, jotta voin hahmottaa esityksen kokonaisuuden paremmin. Tällä kertaa tein kuitenkin poikkeuksin ja ryntäsin aivan eturiviin ja sen keskelle.

Ehkä olisi tehnyt hyvää katsoa Kubrickin filmatisointi Kellopeli appelsiinista ennen esitystä. Esityksen kieli nimittäin pohjaa täysin Burgessin luomaan slangiin, joka pohjaa englannin murteisiin ja venäjään. Siitä syystä puhetta oli väliin hankala seurata ja ymmärtää, mutta äärimmäisen fyysisen näyttelemisen ansiosta tapahtumissa pysyi mainiosti mukana.

Toisen ”haasteen” esityksen seuraamiselle toi ensamble, joka koostui pelkistä miehistä. Väliin ei oikein tiennyt onko hahmo nyt mies vai nainen. Loppujen lopuksi sillä ei ollut oikeastaan edes väliä, vaikka se loikin esitykselle homoeroottisen latauksen. Puheessaan ohjaaja Alexandra Spencer-Jones toteaa, että ei ole pyrkinyt tekemään ”homoa” tai ”heteroa” esitystä, vaan pysymään uskollisena Burgessin tekstille. Joskus tyttöjen tilalla on poikia.

Vimmaa, raakaa voimaa, vihaa, seksuaalista energiaa ja testosteronia näyttelijöissä riitti alusta loppuun saakka. Hikeä, sylkeä, maitoja ja lasin sirpaleita lensi välillä katsomoon saakka. Väkivalta oli tyylitellyn koreografista ja varsinkin balettina toteutettu jengitappelu oli kaikessa raakuudessaan kaunista katseltavaa. Välillä hivenen hirvitti olla eturivissä, koska niin vimmoissaan näyttelijät viskoivat toisiaan, huitoivat golfmailoilla ja rikkoivat lasipulloja.

"A Clockwork Orange"

Näyttelijöistä täytyy nostaa esiin nuori Martin McCreadie, joka näytteli sellaisilla voimalla ja hienovaraisilla nyansseilla Alexia, etten yhtään ihmettelisi, jos hänestä vielä tulisi jotain suurta maailman teatterikartalle.

Esityksen värimaailma oli tyylitelty: mustaa, valkoista ja oranssia. Värimaailma näkyi tyylitellyssä ja minimalistisessa lavastuksessa ja puvustuksessa. Muutama tuoli, pöytä, sänky ja vähän rekvisiittaa. Kaikki muu luotiin valoilla, äänillä ja näyttelijöillä. Äänimaailmana esityksessä toimi Beethovenin musiikki, mutta mukana oli myös tämän päivän musiikkia ja rock-klassikoita."A Clockwork Orange"

Ajankohtainen esitys oli kaikin puolin. Ohjaaja oli nostanut esiin viime vuoden Lontoon mellakat, mutta kyllä esityksessä myös muita vahvoja yhteiskunnallisia teemoja löytyy.

Nuorten tekemä raaka väkivalta on ikävä tahra modernille länsimaiselle ihmiselle. Vasta muutama päivä sitten saimme todistaa uutta järjetöntä nuoren miehen tekemää koulusurmaa Yhdysvalloissa. Samassa maassa opiskelijatyttö kieltäytyi ottamasta koulun vaatimaa mikrosirua, jolla hänen menemisiään voitaisiin tarkkailla. Yhteiskunta haluaa vain vahvemmin kontrolloida asukkaitaan ja tehdä meistä mieleisiään.

Erikseen täytyy mainita vielä esityksen käsiohjelma, jossa oli perus esitystietojen lisäksi mukana kirjailija Anthony Burgessin oma dramatisointi. Tällaisia käsiohjelmia saisi olla enemmänkin. Hyvään tekstiin palaa mielellään uudelleen ja tekstiä lukiessaan voi muistella vahvoja näyttämökuvia.

Kuvat (c) Action To The Word