Arkisto kohteelle marraskuu, 2012

1.Werner Herzogin elokuva vuodelta 1979

Ensimmäinen kokemukseni Woyzeckistä oli joitain vuosia sitten, kun erään juhlitun yön jälkeen aamulla katsoimme Herzogin elokuvaa. Teki niin pahaa kurjuuden katsominen, ettei elokuvaa kestänyt katsoa puolta tuntia kauempaa. Nyt sitten paremmissa sielun ja ruumiin voimissa katsoin elokuvan kokonaan.

Woyzeck perustuu tositapahtumiin epäonnisesta sotilaasta ja traditio elää Georg Büchnerin keskeneräisenä näytelmänä, jonka pohjalta on tehty oopperaa, elokuvaa, näytelmäsovituksia, lauluja… Woyzeck on malliesimerkki Bertolt Brechtin näkemyksestä siitä, miten tämä maailma toimii:

What keeps mankind alive?/The fact that millions are daily tortured/ Stifled, punished, silenced and oppressed/ Mankind can keep alive thanks to its brilliance/ In keeping its humanity repressed”.

Woyzeckia riistää armeija, häntä riistää lääkäri, joka tekee hänellä ihmiskokeita. Lopuksi Woyzeck kostaa häneen kohdistuneen pahan rakkaalleen Marialle, jota komea rumpukapteeni on lähennellyt.

Herzogin Woyzeck syntyi heti elokuvan Nosferatu perään. Ehkäpä tästä johtuen Klaus Kinski, maailman kaunein ja vaikein mies, on niin nöyränä elokuvassa. Werner Herzog oli niitä ainoita henkilöitä, jotka suostuivat työskentelemään Kinskin kanssa.

Elokuvassa ihmisen riistäminen ei minua häirinnyt. Ehkä olen liian turtunut väkivaltaan tv:ssä ja reaalielämässä. Ainoa kohtaus, joka minua ahdisti, oli kisan heittäminen ikkunasta. Kissa parka sai sympatiani. Loppukliimaksi, jossa Woyzeck puukottaa rakkaansa toi mieleeni Nick Caven musiikkivideon Where the Wild Roses Grow.

Pieni elokuva, isot aiheet.

2. Teemu Mäen ja Arja Tiilin teatteriesitys: Woyzeckmaterial vuodelta 2012

Teemu Mäen tulkinnassa ei soinut Alban Bergin ooppera, vaan Bizet’n Carmen. Mielenkiintoinen rinnastus, sillä molemmat oopperathan kertovat miehestä, joka mustasukkaisuudessaan puukottaa rakastettunsa.

Esitys oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä. Esityksessä Woyzeck oli vartija ja häntä esitti nainen. Woyzeck oli tulkittu kaappihomoksi ja hänen orjuuttajansa käyttivät häntä myös seksuaalisesti hyväkseen. Alun tanssiosio määritteli hyvin Woyzeckin perheen rakenteet: vartija-Woyzeck on pissis-Marialle enemmänkin taakka. Rakkaussuhteesta ei välttämättä ole kysymys.

Esityksessä oli brechthenkinen opetusnäytelmäpoljenta: yleisöä valistetaan ja heille puhutaan suoraan. Välissä oli eräänlaisia metakohtauksia. Yleisölle puhuttiin suoraan, yleisöä solvattiin. Meille kerrottiin, että turha täältä on hakea ratkaisuja. Köyhällä ei ole moraalia, koska köyhällä ei ole varaa hyveeseen. Joten köyhä alistuu riistoon. Kun aikuiset riistävät toisiaan, lapset riistävät lelujaan.

Esitys oli lihallinen. Jalkojen esiinnostaminen toi mieleeni jo Quentin Taratinon jalkafetissin. Väliajalla yleisölle tarjottiin hernekeittoa. Yksi riistomenetelmä, jolla Woyzeckia piinataan on, että hän saa syödäkseen vain herneitä. Osansa esityksessä saivat niin Nalle Wahlroos, kuin Hitler-meemi. Myös ohjaaja-Mäki oli lavalla Woyzeckin pojan hahmossa: pukeutuminen, kampaus, jopa näyttelijän ulkonäkö oli Mäkeä.

Kun Woyzeck teloitettiin pussipäässä, kuin vanki huonossa vankilassa tai joku viaton uhrina muistin ne hetket, kuin olen todistanut vartijaväkivaltaa enkä ole toiminut. Miten kauan kaikki saa jatkua?

Tähän vielä esityksessä ollut Hitler meemi

Kun juttua näistä kirjoittelin, törmäsin myös Hectorin veikeään rock-rallatukseen samasta teemasta. Laitetaan sekin tähän, niin saadan tähän sähkökitara mukaan 😀

Don Carloksen pääkallot

Posted: marraskuu 28, 2012 in Elokuvat, Kuvataide, Ooppera

Nyt oli oma postaus tehtävä näistä, kun tuohon lyhyehköön arvioon en näistä muistanut syvemmin mainita.

(c) Kansallisooppera

Nämä olivat tyylillisesti todella jänniä, koska olivat aika kaukana realistisista pääkalloista. Enemmän niistä tuli mieleeni Star Warsin ja Damien Hirstin tuottama äpärä. Nimittäin mieleeni tuli vahvasti niistä Star Warsin erinäiset kypärät ja Hirstin timantein päällystetty pääkallo teoksessa For the Love of God. Ei mulla muuta niistä 🙂

Tunnelmapaloja syksyltä

Posted: marraskuu 26, 2012 in Kuvataide, Musiikki, Ooppera, Sirkus, Tanssi

Tässä taas tiiviimmin muutamia makupaloja syksyn sadosta. Kulttuuria riittää, mutta aikaa kirjoittaa vähemmän ja vähemmän. Parin viikon päästä suuntana Lontoo vaihteeksi. Sitä ennen pitäisi ehtiä kirjoitella edellisistä.

Osmo Rauhala, Kiasma

Osmo Rauhalan, Suomen kuvataidekentän ”keskeisen merkkihenkilön” ”odotettu” näyttely Kiasmassa oli… no… kliini ja tylsä. Graafiset viivottimella vedetyt viivat ja muodot, joissa eläinhahmoja. Nämä maalaukset olivat hivenen synkempiä, kuin totutut peurat. Nyt oli rottia mukana. Ei oikein sytyttänyt.

Päivi Häkkinen: Matka – veistoksia, TM-galleria

Päivi Häkkisen veistoksista ovat yllättäviä: jollain tavalla groteskit ihmishahmot tuovat mieleen Clive Barkerin Hellraiser-kauhuelokuvien Pinheadin, BDSM:n piirien uhriksi joutuneen Paavi Johannes Paavali II:sen ja Lady Gagan muotiluomukset. Hahmot ovat jollain suloisella tavalla vähän kökköjä: mieleen tulee Visulahden vahakabinetin surullisen kuuluisat sankarihahmot. Ei se ole kuitenkaan väärin. Häkkisen dystooppisessa maailmassa miehet ovat lähdössä: heidät on kahlittu ja ahdettu sirkuksen pieniin eläintenkuljetusvainuihin.

Paavi istuu omassa koreassa tuolissaan, mutta hänetkin on kahlittu kahlemieheen, jota hän tervehtii. Yhden kuljetushäkin päälle on kiivennyt Kalevalan Louhea muistuttava tummanpuhuva hahmo, jonka asento paasaavuudessaan on lainattu Eva Péronilta. Hän osoittaa puheensa paavilla, joka vastaa hänelle “Heil Hitler”-tervehdyksellä. Jotain on tapahtumassa. Scifi-maailma tai ei, näyttelyvieras hukkuu osaksi installaatiota. Välillä ei erota mustanpuhuvassa galleriavierasjoukossa missä on teos ja missä katsoja. Ei ollenkaan huono juttu.

Blaue Frau – Hanna brotherus: I stopped My body

Marian sairaalan dialyysiosasto on kuin amerikkalaisista kauhusarjoista: tunnelma on pysähtynyt, maali rapisee seinistä. Esityspaikkana se luo jo oma tunnelmaansa. Ensimmäinen osio tapahtuu osasotn kylpytiloissa. Kuuntelemme syöpään kuolleen naisen sisaren tarinan. Tarinan ainekset toistuvat myöhemmin esityksessä. Jutut, jotka muuten naurattaisivat, eivät nyt nauratakaan. Kuolema tulee konkreettiseksi.

Syöpä ja kuolema eivät välttämättä ole helpoimpia aiheita tehdä taidetta. Mukana on kolme tanssijaa ja kaksi syöpäpotilasta. Dystooppisista tiloista vastaa ympäristötaiteilija Kaisa Salmi. Kun toisessa osassa yksi potilaista riisuu turkkinsa, peruukkina ja pudottaa rintanaan olleen hedelmän, konkretia on lähellä. Esitys on muutenkin intiimi. Tanssijat ovat koko ajan lähellä: kuolema ja taudin oireet näkyvät liikkeissä: kylmyys, tärinät, vapinat, oma ahdinko ja epätoivo. Kaunein osa on ehdottomasti yhden tanssijan tanssiessa lehtikasassa, joka tulee ulkoa sisään. Viimeisessä osassa Kuolema kulkee rauhallisesti pitkin salia. Lopussa jää kuitenkin toivoa.

Giuseppe Verdi: Don Carlos, Kansllisooppera

Oma suhteeni oopperaan on mielenkiintoinen. Tanssin ohella tämä on taidemuoto, joka ei oikein ole vielä auennut minulle. Siksi yritänkin sivistää itseäni tämän taiteen muodon suhteen, joka pyrkii yhdistämään kaikki klassiset taiteet yhdeksi. Ennen tätä olin nähnyt muutaman kevyen oopperan ja pönötys ja paatos ei oikein näissä toiminut. Mutta nyt, melodramaattisessa, synkässä tragediassa pönötys sopi ja jopa pidin siitä. Musiikki oli paikoin liian iloista, mutta niin Verdillä tuntuu olevan. Suuret plussat kuitenkin bassosooloista ja -duetoista. Ne olivat upeaa kuultavaa. Kokonaisuutena kolmas näytös oli parhain. Oopperan visuaalisuus oli ammennettu goottikuvastosta ja se sopi teoksen synkkiin teemoihin. Oli paljaita puita, hautausmaata, pääkalloja… Puvustus ammensi myös vahvasti goottimuodista, mutta toi myös muita ulottuvuuksia visuaaliseen maailmaan.

Suurissa kohtauksissa lava tosin oli niin täynnä kaikkea mahdollista, että keskittymistä oli vaikea keskittää mihinkään tiettyyn kohtaan. Vähän miinusta eeppisistä nuorista sankareista: ”paha” kuningas peittosi mennen tullen plösähtäneen prinssipoikansa ja en yhtään ihmettele, että isä oli vienyt poikansa naisen. Myöskään femme fatale, prinsessa Eboli ei oikein vietellyt. Yli-inkvisiittorin suippokorvat oli jännä juttu. Juonessa oli paikoitellen vaikea pysyä mukana jopa juoniselosteen kanssa ja loppu meni vähän ohi, mutta pidin, vaikka 3,5h on aika pitkä aika istua 😀 Saman päivän puoli-ilmaisella opiskelijalipulla sai hyvän, eiök väliaikakahvitkaan erityisen kalliit olleet herkkuineen. Täytyypä mennä uudelleen 🙂

Hurjaruuth: Talvisirkus Afrikka

Kokemukseni sirkuksesta ovat olleet viime vuosina lähinnä burleski- ja friikkisirkusta, joten oli virkistävää nähdä ns perinteisempää sirkusta. Vasta esityspaikalla tajusin, että tämähän on lapsille. Yritin silti selvitä. Onneksi esitys oli kuitenkin koko perheelle. Hassut eläinhahmot, jonglööraus ja tanssi eivät nyt niin sytyttäneet mua, mutta ilma-akrobatia on aina niin kaunista! Aah! Musiikki oli mielenkiintoinen yhdistelmä afrikkalaisia rytmejä ja kalevalaista kansanmusiikkipoljentoa urbaanein saundein. Mukaan mahtui myös kauniin eteerisiä kappaleita ja Gotan Projectia muistuttavaa tangoa. Esiintyjistä täytyy erikseen mainita Thomas Dechaufour, jonka vallaton ja valloittava tutkijahahmo oli illan ehdoton suosikkina kiinalaisella tolpallaan. Tässä oli sellaista friikkisirkuksen makua, että hirvitti, mutta myös ihastutti. Syöksyt maata kohden tangolla ja muut. Mitä vartalon hallintaa! Toimi mukavana vastapainona eteerisen kauniille ilma-akrobatioille.

Tässä kirjoitus, jonka kirjoittelin yliopistolle alkusyksystä. Sopii hyvin myös tänne ja valaisee omaa ajatusmaailmaani.

Olen kulttuurielitisti, joka rakastaa roskaa. Henkisen orgasmini saatan saada rock-konsertissa tai katsoessani b-luokan eksploitaatioelokuvia. Se ei silti tarkoita etten arvostaisi ja nauttisi ns ”korkeammasta” kulttuurista. Orgasmi saattaa ihan hyvin tulla myös teatterissa tai näyttelyssä. Lontoon Tate Modernissa oli olympialaisten kunniaksi Damian Hirstin megaspektaakkeli näyttely. Ja kyllähän se huone täynnä eläviä perhosia liikutti minua, kyynistä paskaa, joka olen jo nähnyt ja kokenut kaiken. Minulla on myös irokeesi, mutta ei se estä minua menemästä oopperaan ja nauttimasta siitä.

Rakastan haastaa itseäni kulttuurin saralla: kahdeksantuntinen Tony Kushnerin Angels in America yhteen pötköön teatterissa oli varsin nautittavaa ja sitä olisi mielellään katsonut vielä toisenkin samanmoisen. Koulutusohjelmamme tukee mukavasti myös kulttuurin katsomista ja viime vuoden aikana kävin katsomassa muutamaan otteeseen tanssiteatteria: taidemuotoa, jota en ymmärrä alkuunkaan. Vaikeaksi asian teki vielä sekin, että esitys ammensi hip hop-kulttuuri, joka itselleni on vieras ja peräti vastenmielinen.

Itse en niinkään tee eroa korkean ja matalan välillä. Erot syntyvät korkean ja matalan sisällä: säädyttömän huonot b-elokuvat ovat mielestäni paljon laadukkaampaa tavaraa, kuin esimerkiksi seiskapäivää-kulttuuri. Mutta huvinsa kullakin. Taannoin kaverini paheksuivat kuinka veroin varoin tuetaan jotain oopperan kaltaista aikansa elänyttä laitosta. Keskusteluun totesin, että menen mielelläni teidän verorahoillani nauttimaan 10:lla eurolla oopeerasta ja haastamaan ja sivistämään itseäni. Jos jotain en ymmärrä, tutustun siihen. En ole xenofobi. En edes taiteen saralla.

Taiteilijana olen osa keskustelua korkean ja matalan välillä. Teen korkeakulttuuria, mutta röyhkeästi ammennan materiaalia ja aineistoa matalan laarin puolelta. Kannustimena minulla on esimerkiksi ollut maailmalla suuren suosion saanut Jerry Springer-ooppera, joka pohjaa amerikkalaiseen törky-talk show’hun. Siinä roska tuodaan oopperaväen nautittavaksi sopivassa muodossa. Omissa projekteissani tosin en pyri tuottamaan roskaa eliitille vaan nostamaan yhteiskunnallista keskustelua ja avaamaan silmiä maailmalle käyttämällä kansan metodeja ja teemoja.

Mielestäni aiheellisempi kysymys korkean ja matalan taiteen konfliktissa pitäisi olla mikä on hyvää ja mikä huonoa; mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Makukysymyksiä siis. Korostetaankin sitä, mistä joku pitää ja mitä joku arvottaa. Paavo meni katsomaan Jari Litmas-elokuvaa ensi-iltaan eikä oopperaan. Hyi Paavo! Vaihtoehtoisesti voisi puhua myös helposta ja vaikeasta taiteesta. Kuinka moni oikeasti menee nauttimaan oopperaan eikä vain näyttäytymään ja olemaan kulturelli skumppalasien kilistessä väliajalla?

Viime vuotinen Diamanda Galasin konsertti Savoy-Teatterissa oli minulle jumalten puhetta ja henkistä orgasmia, kun taas sen jälkeen kokemani Popedan keikka Tavastialla monella tapaa vaikjea ja jopa vastenmielinen. Voisin tältä istumalta luetella monta henkilöä, jotka kääntäisivät asetelman päälaelleen: Popedan äijäuho on sitä henkistä orgasmia ja Diamandan jazzista ja blackmetallista  ammentava vokaali avant garde sietämätöntä tekotaiteellista schaißea.

Teemu Mäki ruotii taidemieltymyksiä Voiman kolumnissaan: ”Mutta pääasia on, ettei hänellä (Paavo Arhinmäellä) ole sellaista harhaa, että Kaija Saariahon ooppera Kaukainen rakkaus olisi automaattisesti arvokkaampaa kuin Sielun veljien, Radiopuhelimien ja Ville Ahosen rock”. Kyllä. Taidemuotoja pitäisi tarkastella suhteessa omaan kontekstiinsa, ei vain mutu-tuntumalla: kaikki rap nyt on paskaa, koska olen rokkari. Minäkin voisin oppia sen.

Ehkä suurimpia syitä korkean ja matalan sotaan on tapa, jolla näistä asioista kirjoitetaan. Taiteeseen täytyy aina liittyä skandaali, että se saa itsensä lehtien sivuille. Kesällä lehdet tekivät kriisin lemmenlukkoteoksesta ja YLE:n Mannerheim elokuvasta. Pitää tehdä konflikteja että saadaan myytyä. Voisi Suosikkikin pohtia samaan. Konfliktia kehiin, niin eiköhän lueta 😉

Arttu Tolonen toteaa Soundin blogissaan konfliktista: ”Nyt jos vielä keksisivät, miten saadaan tähän klassisen ja kevyen musiikin väliseen, enimmäkseen keksittyyn konfliktiin yhdistettyä tissit, niin sekä Ilta-Sanomille että Iltalehdelle koittaisivat kissanpäivät”. Karita Mattilan nakuspakaatista  Salomessa tehtiin iso juttu. Isompi juttu tosin saattoi olla, että elokuvateattereihin lähetettävässä versiossa kamera häveliäästi kääntyy pois viimeisten huntujen lentäessä pois.

Sota ja tissit myyvät. Se tiedetään korkeataiteessakin.

Kaunista boheemielämää.

Posted: marraskuu 5, 2012 in Musiikki, Teatteri

Nyt sitten pääsin taas kokemaan RENTin. Kahteen otteeseen. Ennen esitystä mietin, että jos vanhat merkit pitää paikkaansa, niin pakko ottaa nenäliinoja mukaan. Jos ei One song glory, Another day tai Will I saa mua kyyneliin, niin viimostaan Without Youn  jälkeen oon pelkkää kyyneltä. Niin kävi Lahdessa viime vuonna. Without Yousta loppuun ja kotimatka Tampereelle oli yhtä kyynellystä.

Odotin tätä versiota mielenkiinnolla, koska Bjurström oli lehtijutuissa kertonut, että nyt ollaan uskollisia alkuperäiselle. Sehän sopi tällaiselle RENT puristille. Pidin erittäin paljon Lahden versiosta, vaikka Contact oli jätetty pois ja Mimi oikeasti kuoli lopussa. TADAMin RENTiä oli pätkitty vailla logiikkaa ja lisätty omia. En siitä innostunut, lähinnä tulin vihaiseksi.

Mutta tähän versioon.

Lavastus oli juuri sitä, mitä pitikin: rakennustelineitä, tyhjyyttä… muutama viime kesän Hairspraystä jäänyt tiiliseinä kulissi. Kivana lisänä oli peltiseinä Happy New Yearin aikana. Yleensä tässä on ollut ovi/pöytä, johon on viritetty ketjua. Se on mielestäni aina ollut vähän hölmön näköinen, joten kokonainen seinä näytti todella hyvältä ja yhdessä rakennustelineiden kanssa syntyi vaikutelma kurjasta tehdasrakennuksesta ja palotikkaista, joilla kiipeillään.

Bjurströmin versio oli todella uskollinen alkuperäiselle, mutta omaakin visiota oli. Paikoitellen tämä versio oli alkuperäistä seksikkäämpi ja jopa roisimpi. Over the Moon oli vedetty paikoitellen aika pornoksi, mutta toisaalta se sopi Maureenin tyyliin. Eikä tämä sentään iltapäivälehtien mainostama rivo seksiesitys ole. Contact oli ”asiallinen” liiallisuuksiin menemättä. Ainoa radikaali muutos alkuperäiseen oli se, että lopussa emme nähneet Markin elokuvaa.

Ohjauksessa en löydä mitään moitittavaa. Pidin paljon. Itkemisen sijasta hykertelin riemusta monessa kohtaa. One song Gloryn aikana silmät kostuivat ja Angelin kuollessa muutama kyynelkin vierähti.

Suurin ja oikeastaan ainoa ongelma tässä versiossa oli uusi käännös. Sen kohdalla oltiin menty pahasti sivuun. Tekstin rytmitys musiikkiin ei toiminut ja käännös ei noudattanut paikoin lainkaan alkuperäistekstiä. Esimerkiksi Christmas Bellsin kohta, jossa Roger ja huumediileri tappelu oli muodossa: ”Jos vie mun pokan, delaa!”, vaikka se oikeasti on ”You steal my client (asiakkaan), you’ll die!”. Pahiten tästä kärsi La vie Bohéme, jonka luulisi olevan helpoimpia käännettävä pitkien luetteloiden takia. Miksi muuttaa tekstiä joksikin aivan muuksi? Muutamia hyviä oivalluksia mahtui mukaan valopilkuiksi.

Äänentoisto puuroutti välillä laulun niin pahasti, että en saanut mitään selvää mitä suomeksi laulettiin. Ehkä hyvä niin. Lahdessa käytössä ollut Jyri Nummisen käännös oli mahtavaa kuunneltavaa. Se oli uskollinen tekstille ja myös rytmisestä kaunista kuunneltavaa, vaikka muutamassa kohdassa siinäkin oli jouduttu oikomaan, mutta nekin kohdat oli hoidettu hyvin.

Äänisuunnittelusta pidin. Oli mahtavaa, kun One Song Gloryn aikana perkussiot ja rytmit kuuluivat eri puolilta salia. Bändi kuulosti mahtavalta. Vähän miinusta huonoista ysäri-synasoundeista. Olivat vähän onttoja. Rumpukone kyllä toimi. Puvustus oli mukava, varsinkin Anglein puvut toimi. Joskin ekan näytöksen blondiperuukki häiritsi mua, koska toi mieleen liikaa Katri Helenan. La vie Bohemessa ensamblen puvut loistivat paikoitellen pahasti korniudellaan.

Sitten näyttelijöistä. Joukossa oli muutama, joiden laulusoundit olivat aivan uskomatonta samettia korville. Saana Liikasta ja Mikko Nuopposta olisi kuunnellut mieluummin enemmänkin, kun vain pienissä sivuosissa. Keskeisten roolien esittäjiä tuntui vaivaavan laulun epävireisyys keskiviikon esityksessä. RENTin ei ole tarkoitus kuulostaa puhtaalta ja kauniilta, mutta nyt oltiin vähän turhan epävireisiä.

Sanna Parviaisen Maureen oli m-a-h-t-a-v-a! Juuri sellainen kissa, jonka silmissä ja kehonkielessä oli sellaista flirttiä, etten yhtään ihmettele, että hän hurmaa kaikki ja saa rakkaansa sekoamaan. Laulusoundi tosin olisi saanut olla vähän vahvempi. Natalil Lintalan Joanne ei kyllä hävinnyt yhtään. En muista toista yhtä kuumaa Take Me or Leave Me:tä!

Mira Luoti Miminä oli jotain uskomatonta. Tosin välillä jäin miettimään onko lavalla nyt Mira vai Mimi. Tuntui, että PMMP:n keikoilla näkee tämän saman esityksen vähän vapaampana. Out Tonightin aikana rakennustelineet heiluivat Miran kiipeillessä niissä villisti. Pelotti jo miten ne kestävät pystyssä. Another Day olikin sitten aika epävireinen, mutta en ihmetelekään sitä sen suorituksen jäljiltä. Lopun epävireisyys tuntui sopivan Mimin tilaan erittäin hyvin.

Raine Heiskasen tulkitsema Roger oli kyllä todella masis. Tuntui että hänellä oli yksi ja sama alakuloinen ilme läpi esityksen. Myöskin kajaalilla rajatut silmät häiritsi mua: nyt Roger näytti siltä, että oli huumeissa kaiken aikaa. Ainoa näyttelijä, joka ei mua vakuuttanut oli Bennyä esittänyt Ilari Hämäläinen. Peter Pihlströmin lauluääni ei nyt ollut kummoinen, mutta muutoin hänen Angelinsa oli upea: koko kaari elinvoimaista hauraaseen kuolinkamppailuun.

Mulle jäi vähän sellainen fiilis, et Rogerin ja Mimin välillä oli tosi vähän kemiaa Would you light my Candlen jälkeen. Tuntui myös, että Angelin ja Collinsinkaan välillä ei oikein säteillyt. Maureenin ja Joannen välillä kyllä kipinöi.

Yksi asia, joka itseäni ainakin pisti silmään, oli näyttelijöiden iät. Ensamblen koostuessa parikymppisistä siloposkisista nuorista, pääosaesittäjien ikä ja elämän kokemus korostuivat kasvoilla. Tai ehkä istuin vaan liian lähellä. Matti Leino on vaan niin lapsenkasvoinen, että mun oli vaikea pitää häntä uskottavana Collinsina, miehenä joka on toiminut proffana yliopistolla, vaikka mitään muuta vikaa hänessä ei ollutkaan.

Esityksen jälkeen mulla oli tosi melankolinen olo. Ei yhtään sellainen, että olis tullut toivoa elämään. Jännä sinänsä, koska yleensä RENT on ollut synkkinä aikoina se, joka on saanut uskon elämän taas palaamaan kaiken paskan keskellä. Myöskään nyt en itkenyt. Muutamassa kohdassa vähän liikutuin. Onko menivätkö kaikki RENT-kyyneleeni Lahdessa?

Launtaina jotenkin RENT toimi paremmin kun keskiviikkona. Laulajat eivät olleet niin epävireisiä ja nyt jopa Rogerin ja Mimin sekä Angelin ja Collinsin välillä oli energiaa ja säpinää. Myös laulu ei puuroutunut niin pahasti kuin keskiviikkona. Vain Contactista en saanut edelleenkään selvää. Launtaina myös lähdin hyvillä mielen esityksestä. Ei ahdistanut yhtään 🙂 Ehkä mä vaan nyt keskityin nauttimaan mun rakkaasta RENT:stä turhia miettimättä.