Arkisto kohteelle huhtikuu, 2013

Ensimmäinen kosketukseni HAIRiin tapahtui lukiossa. Kaverini olivat nähneet silloin pyörineen Marco Bjurströmin version ja hurahtaneet teokseen. Heidän seurassaan tuli sitten katsottua HAIR:n paikoitellen varsin surrealistinen leffaversio. Siinä vaiheessa ite teos ei niin auennut, mutta mahtava musiikki ja kantaaottavat lyriikat iskivät nuoreen idealistiin ja synnyttivät kiinnostuksen tuohon mielenkiintoiseen ajanjaksoon.


Turku, uudenvuoden aatto 2012:

Åbo Svenska Teaternin HAIRilta odotin paljon. Ja mikä pettymys se sitten olikaan. En saanut oikein koko esityksestä otetta. Se tuntui vain päämäärrömältä haahuilulta, joka sinällään varmaan liittyy olennaisesti hippiliikkeeseen, mutta lavalla se ei toiminut. Alkuperäisen dramaturgian ollessa lähinnä laulujen ympärille sijoitettua dialogia, oli ohjaaja Malvius lähtenyt tekemään oman dramaturgiansa, jota mm. oli ammennettu leffaversiosta. Tapahtumat oli sijoitettu Woodstock tyyliseen hippikarkeloon, jossa päähenkilöt esiintyivät bändinä.

Lauluja oli pätkitty mielivaltaisesti ja niiden paikkoja oli vaihdeltu. Myös monia lauluja oli jätetty täysin pois ja tilaa oli annettu turhalle puheelle. Ainoa toimivin muutos oli laittaa Woof (homo) laulamaan Frank Mills-laulun, jossa tunnustetaan rakkautta nuorelle Helvetin enkelille. ÅST:n tarjoama suomenkielinen käännös oli aivan hirvittävä. Paikoitellen tekstillä ei ollut mitään tekemistä alkuperöisen tekstin kanssa. Ilmesesti suomennoksessa oli pyrittä seuraamaan ruotsinnosta. Lopun ”Let the Sunshine In” oli laimea löysä. Ei nostattanut yhtään tunteita pintaan.

Olin koko esityksen ajan jotnekin vaivaantunut. Esitys olis voinut olla niin paljon parempikin. Karisma loisti poissaolollaan esiintyjistä. Vain Bergerissä ja Hudissa oli energiaa, jota esityksessä pitäisi olla. Säälittävän olemattomalla jalkatilalla kahden tunnin mittainen esitys oli katsottava. Kun lopussa tuli vielä kertaus melkein kaikista esityksessä kuulluista lauluista, jäin miettimään, etät eikö samantien olisi voinut pysyä musiikissa ja keskittyä vähemmän muuhun? Turun plussaksi täytyy sanoa, että heillä oli etnisissä hahmoissa oiekasti etnisiä näytelijöitä

Ja loppuun suuri kysymys: Miksi ”Hare Krishnan” aikana näyttämöä hallitsee Shivan kuva Khrisnan sijasta?

Shiva (vastaava kuva, mikä oli teatterin lavalla).

Krishna

Lahti, 11.4.2013

Turun jälkeen olin vähän skeptinen HAIRn suhteen, mutta päätin antaa sille uuden tilaisuuden Lahdessa. Ja se kannatti. Olin heti alusta saakka vakuuttunut Lahden versiosta. Hauskasti esitys alkoi Hectorin soolokeikkana, hänen soittaessaan esityksen henkeen sopivia lauluja. Ja sitten esitys lähti käyntiin. Projisointi okkulttisesta ympyrästä siirsi mielen avoimeksi Vesimiehen ajalle ja mystiikalle. Musiikki soi vahvana ja rouheana. Sovitukset oivat sukua elokuvaversion tuhdeille soundeille ja isolla orkesterila musiikki pääsi täysiin oikeuksiinsa. Lahdessa oli luotettu alkuperäiseen materiaaliin. Pääosassa oli musiikki ja dialogit ympärillä toimivat siltoina kappaleiden välillä, eivät esityksen kannattelijoina. Esityksessä käytettyä käännöstä pidin onnistuneena. Saavutti alkuperäisen tekstin ytimen ja sisällön ja kuulostikin täysin laulettavalta.

Ainoa esitykseen tehty dramaturgillinen lisä, oli Hectorin esittämä Vietnamin sodan veteraani, jonka takaumina musikaali eteni. Lisäys puolusti paikkaansa esityksessä täysin esitellen kohtalon, jonka kansakunta oli varannut pojillee, jotka se ajoi mielettömään sotaan: hylkäämisen ja vihan. Ja ehkäpä osittain juuri senkin takia Lahdessa onnistuttiin tuomaan musikaalin sanoma nykypäivään ja muistuttamaan miksi tämä on edelleen ajankohtainen teos Turun version jäädessä päämäärättömäksi ajankuvaksi hipeistä. Myös ajankuvana Lahdessa onnistuttiin paremmin: sotakuvat olivat raadollisia, mutta myös hippien elämä näytettiin muunakin kuin vaan iloisena kukkien haisteluna: piittamattomuus ja egoismi olivat myös esillä.

Muutama negatiivinen sananen. Lavastuksesta en kauheasti innostunut. Projisoinnit toimivat joissain kohdissa ja joissain taas ei. Kaatopaikkamainen kaaos oli myös aika ruma. Turussa sentään entisiä hahmoja näytteli oikeasti etniset näyttelijät, mutta Lahdessa näyttelijät oli maalattu tummiksi. Onneksi ihan kunnolla, ei veikeästi ja hassusti, kuten Helsingissä olleessa Avenua Q:ssa viime vuosikymmenellä.

Lavalla riitti energiaa ja se tuntui yleisössä. Ensamble oli hioutunut hyvin yhteen ja toimi mainiosti. Esityksen aikana omat tunteeni vaihtelivat ilosta, suruun, vihaan ja rakkauteen. Hector naisen hepenissä oli vähän halpa hauskuutus, mutta olihan se ihan mielettömän hilpeää, koska kyseessä oli Hector. Myös konatkti yleisöön oli olemassa kaiken aikaa. Kun yleisö kutsuttiin lopussa mukaan tanssimaan lavalle, olisin itsekin mennyt tanssimaan lopun tuomaa murhetta pois rinnasta, mutta kulkutien blokanneet vanhukset estivät sen. Onneksi myös katsomossa oli hyvä fiilis Let the Sunshine In:iä laulaessa. Siinä minullekin avautui tämän teoksen voima ja mahti.

Jos 60-luvun loppupuoli kiinnostaa, niin lisää Vesimiehen ajan ilmiöistä löytyy Gary Valentin Lachmanin erinomaisesta teoksesta Tajunnan alkemistit – kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Like 2003). Kirja valottaa erittäin perusteellisesti ja laajasti ajan henkisen ilmapiirin: huumeet, hipit, kirjailijat, muusikot, mystikot ja häiriköt. Osansa saavat mm Woodstock, beatnickit, Mansonin perhe, Helvetin enkelit, Beatles, Rolling Stones jne. Kirjan lopussa myös lyhyt katsaus mitä Suomessa tapahtui smaan aikaan näillä rintamilla. Yhdessä kirja ja HAIR muodostavat hauskan ja kiinnostavan kautsauksen mielenkiitoiseen aikaan, josta ei vielä ole niin kauan aikaa.

Mainokset

Jesus Christ Superstar

Pääsäisenä tuli tsekattua näitä Jeesus-juttuja teemaan sopivasti. Ensimmäinen oli pitkä perjantaina katsomani uusi versio Andrew Lloyd Webberin Jesus Christ Superstarista. Kyseessä on areena-kiertueen live-versio. Ben Forsterin tulkitsema Jeesus on päivitetty tosi-TV:n ja Occupy-liikkeen aikaan. Papisto kuvataan Vapaamuurarityyppisenä rahan valtana ja Jeesus joukkoineen on kuin Lontoossa mellakoiva nuoriso tai Wall Streetille leiriytyneet ihmiset. Kuningas Herodes puolestaan kuvattiin talk show isäntänä. Kaiken kaikkiaan sovitus nykyaikaan oli onnistunut.

Show oli ehdotomasti Juudaksen juhlaa. Ben Forsterin Jeesus oli todella vaisu verrattuna Tim Minchinin Juudakseen. Jollain tavalla jopa ärsyttävä, joten en ihmetellyt että rastojen ja shemaghin alle piiloutunut Juudas menetti luottonsa ystäväänsä, miehen jonka piti toimia. Spaissareiden Melanie C Maria Magdaleenana oli todella sielukas ja herkkä. Myös muissa rooleissa vedettiin hyvin. Musiikillisesti sovitukset olivat isoja ja kunnon progressiivista rockia, mutta mukaan oli päässyt myös vähän dupsteppiä Temple-kohtaukseen.

Koska Jeesus tässä oli niin vausu, turvauduin muiden tyyppien, tässä tapauksessa oikeiden rokkareiden, Gethsemane-tulkintoihin. Itse en osannut valita, että kumpi on kovempi: Deep Purplen Ian Gillanin vai The Arkin Ola Salon versio. Päättäkää itse.

Corpus Christi

Toinen pääsiäisen Jeesus-kokemus oli Helsingin Gay Teatterin tulkinta Terrence McNallyn kohunäytelmästä Corpus Christi, jossa Jeesus opetuslapsineen kuvataan homoyhteisön kautta. Näytelmän alku, jossa kukin näyttelijä kastetaan hahmoonsa oli tuskatuttavan pitkä, mutta kun näytelmä lopulta lähti käyntiin, oli lavalla vahvasti yhteen hioutunut yhteen toimiva ensamble, jolla roolit vaihtuivat tiuhaan ja luontevasti.

Mikä tästä sitten tekee kohunäytelmän? Nykysuomessa tuskin näytelmä hetkuattaa ketään muuta kuin kristillisten johtajatarta ja muutamaa muuta pierua. Mutta katolisissa maissa Jeesuksen esittäminen homona voi olla liikaa, tai se että Saatana James Deanin hahmossa konkreettisesti viettelee Jeesusta tai että Juudas pettää rakkaansa, koska ei saa haluamaansa vastasrakkautta ja yksinoikeutta Jeesukseen. Tai se, että yksi näyttyelijöistä esittää lavalla Jumalaa.

Tämäkin näytelmä oli Juudaksen juhlaa Jeesuksen ollessa ärsyttävä hippi, joka liihottaa ”kukasta kukkaan”.

On kuitenkin kulttuuriteko, että näytelmä on tuotu Suomeen. Onneksi pienet harrastajaryhmät uskaltavat atrttua teoksiin, joihin isot laitosteatterit eivät välttämättä lähtisi.

Värttinän 30-v juhlakonsertti Savoy-teatterissa 9.4.2013

Olipa vahva ja tunnelmallinen konsertti! Jo ensi hetkistä, kun Värttinän neidot valesivat yleisön läpi a capellana laulaen, oli selvää että vauhtia ja vahvaa laulua ei tästä illasta puuttuisi. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin ”härksejä karjalaislauluja” Mari laulua, Miinan laulua yms, toisen puoliskon keskittyessä synkempiin ja tunnelmallisempiin (Maahinen neito, Tauti, Riena) lauluihin ja uudempaan tuotantoon.

Illan ehdoton tähti oli ryhmän uusi laulaja Karoliina Kantelinen joka upean lauluäänen lisäksi on myös vahva ja ilmeikäs esiintyjä Susan Ahon ja Mari Kaasisen jäädessä esiintuymiseltään hieman vaisummiksi. Erityisesti Kantelinen nousi esiin Äijössä, jossa korkea kurkkulaulu ja maaninen manaus tuntuivat koko kropassa syvinä kylminä väreinä. Vähän tulee mieleen ikisuosikkini Diamanda Galas. Pilkettä silmäkulmasta löytyi kuitenkin kaikilta. Ja lopussa kun nahkaruoska oli viuhunut, ”tytöt” päätyivät Charlien enkelit tyyppiseen asetelmaan.

Hauskana lisänä Värttinä esitti Lord of the Rings-musikaalia varten säveltämäänsä musiikkia. Oli hauska kuulla Värttinää haltiakielellä. Kiertue jatkuu muualle Suomeen ja suosittelen katsastamaan yhtyeen.

Koska kiireet painaa päälle kirjoittelen miten ehdin, mutta ainakin näistä aiheista vielä kevään aikana:

  • Hair: Lahti vs. Turku
  • Myyttiset naiset lavalla: Eurydike ja Huorasatu
  • Kauhu teatterissa: pohdintaa eri esitytsen valossa
  • Cabaret: Lontoo, leffa
  • Wicked: Lontoo, Helsinki ja Maquiren kirja-sarja.

Myös kesän ohjelmisto alkaa hahmottua vähitellen luvassa ainakin keikkajuttuja, Venetsian Biennalea, vampyyreita ja kaupunkiseikkailuja 😉