Tänään kohtasin Räkkärimarketissa ihmeelisen näyn: rätti-, rihkama- ja rumahattukaupustelijoiden tilalle marketin aulaan oli tullut taulukauppias myymään tauluja. Ihan turha kauppias ei ollut kyseessä, sillä oli mm. Juhani Palmua ja Olli Jokea.
Mukavaa, että taide tuodaan sinne missä kansa on. Huvitti vain nähdä taulukauppaa Korsossa. No ehkäpä Palmun maalaukset sopivat sinne parhaiten. Mietin vain, että kuka niitä ostaa sieltä? Sen verran luulisi korsolaisillakin olevan älliä.
Luin muutaman kirjallisen teoksen pyhien aikana. Ei nyt ehkä sitä perinteisintä mitä voisi olettaa (Finlandia-voittaja, uusi Paasilinna, Tervo, Remes tms, mitä Suomi nyt tuppaakin lukemaan).
Ilmestymisestään saakka Cityn Gonzo-journalisti Walter de Campin 
Hekumallinen Berliini (2011) on minua kiinnostanut – ihan vaan uteliaisuudesta. Vietin viime vuonna lomani tuossa kaupungissa, jossa hekumaa ja erotiikka on mahdotonta välttää. Uteliaisuuteni koskikin, että onko herra de Camp retkillään tutustunut samoihin paikkoihin ja ilmiöihin, mihin itse Berliinissä ollessani törmäsin.
Pituudella kirjaa ei ole pilattu. 192 sivua ja isohko fontti eivät sisälleen paljoa mahduta. Aika kesysti kirjassa kerrotaan Berliinin heteroseksuaalisesta alamaailmasta, lähinnä de Campin omien kokemusten perusteella swinger-clubeista ja pornoteattereista.
Tirkistelyn intohimoa ei puutu kuvauksista. Mm. yleisen saunan naisten kulahtaneet alushousut kuvataan tarkasti ja asiantuntevasti. Ehkä tämä ”salattu maailma” on niin arkipäiväinen asia, että siitä ei erityisen jännää saa kirjoitettua, vai onko herkullisimmat retket jääneet päiväkirjojen kätköön?
Muutama herkku löytyy kirjasta. Esim. kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan pornolinnaan sijoittuva episodi tuo vaihtelua muuten vähän itseään toistavien clubikuvausten rinnalle. Lopun yllättävä kirkkokohtaus tuntuu irstailujen jälkeen oudolta, mutta puolustaa paikkaansa. Kaikki ei ehkä olekaan sitä mitä voisi olettaa, tai haluaa olettaa.
Kirjan suurimmat ansiot löytyvät osiosta, joka esittelee Berlniin ja samalla koko Saksan historiaa ja sitä kehitystä, joka johti siihen, että Berliinistä tuli synnin pesä. Hauskat tarinat tunnetuista henkilöistä piristävät tekstiä ja kertovat uusia puolia mm. Leni Riefenstahlista. Osiota olisi voinut laajentaa ja tästä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Auttaa ymmärtämään saksalaista mentalitettiia 😉
Kirja toimii mukavana lomalukemistona, josta voi hakea virikkeitä. Asiaan perehtymättömälle kirja olettetavasti avaa uusia ovia ja maailmoja. De Campin kirjoitustyyli on helposti luettavaa ja ymmärrettävää. Yön hämärässä joulun pikkutunteina punaviinilasin kanssa tämä oli mukavaa viihdettä väkivaltaelokuvien lomassa. Ja mainittiinhan siellä Kleine Nachtrevue ja pahamainen KitKatClub. Kirjan mukaan KitKat ei tosin enää ole se pahin. Niin – nykyään siellä myös tanssitaan.
Toisena kirjana pyhien aikana luin Alan Mooren uudehkon sarjakuvan Neonomiconin (2010), jossa herra ammentaa H.P. Lovecraftin mythoksesta. Mythos on tunnettu suurista muinaisistaan, erityisesti Cthulhu-hahmosta, jotka maailmaan tullessaan saavat aikaan tuhoa ja ihmisten sekoamisen. Lisää mythoksesta voit lukea esim täältä.
Useita Mooren sarjakuvaeepoksia lukeneena voisin sanoa tätä hänen parhaimmistokseen. Eheä, varsin makaaberi ja roisi tarina ylittää hurmeessaan ja raakuudessaan herran Viiltäjä-Jack teoksen From Hellin ja pornossaan eroottisen satujärkäleen Lost Girlsin. Kyseessä lieneekin Mooren ahdistavin ja rankin tarina.
Tarina kertoo raakoja ritualistisia murhia tutkivista FBI:n agenteista, jotka tutkimusten edetessä ravaavat punk-yökerhoista, mythos-pornokaupoista (kyllä: Cthulhu-anustappeja, pumpattavia ties mitä ja penisrenkaita Innsmouthista, videotallenteita unohtamatta!) aina muinaisiin orgialuoliin. Käväistään R’hyelissäkin nopeasti. Juoneen en mene enempää paljastamatta liikaa yksityiskohtia.
Tarina on taiten rakennettu ja uskollinen lähtökohdalleen ja silti tarina on täyttä Moorea. Hahmot ovat uskottavia ja mielenkiintoisia. En muista ennen kohdanneeni seksiriippuvuudesta toipuvaan naisagenttiin populaarikulttuurissa. Toiminnan äityessä hurjaksi, teos voi käydä raskaaksi joilekin lukijoille. Ei herkille, eikä lapsille, tai no siinähän menetätte unenne ja mielenterveytenne, kuin tarinan eräs agentti kohdatessaan jotain mihin ihmisaivot eivät taivu.
Jacen Burrowsin realistisesti piirretyt kuvat eivät vieraannuta hirveyksistä, vaan pikemminkin mässäilevät niillä. Mitään ei jätetä mielikuvituksen varaan, toisin kuin From Hellin jopa runollisissa mustavalkokuvissa. Väritys on kaunista ja elävää. Ehdoton valinta, jos arvostat aikuisille suunnattuja graafisia romaaneja.
Kulttuurieliitti 