Arkisto kategorialle ‘TV’

Marco Bjurströmin versio RENT pyörii taas Helsingissä. Tällä kertaa kuitenkin vähän realistisemmasta draamasta asiaa. Alkuvuodesta YLE esitti ruotsalaisen kolmiosaisen TV-Draaman ”Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin”, joka perustuu Jonas Gardellin samannimiseen menestyskirjaan. Draama käsittelee AIDSin saapumista Ruotsiin ja sen vaikutusta ihmisiin.

En tässä analysoi sarjaa suuremmin, mutta suosittelen sen katsomista. Nostan kuitenkin muutaman pointin esiin.

Sarjan kerronta oli mielenkiintoinen: eri aikatasot risteilivät ja poukkoilivat muodostaen helminauhamaisen mosaiikin. Henkilöiden lapsuus ja nykyhetki kulkivat käsikädessä. Mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu. Henkilöt olivat uskottavia ja koskettavia, vaikka yhden päähenkilöistä uskonnollinen tausta tuntui vähän tarkoituksen hakuiselta. Raastavuutta sarjassa riitti: miten ihminen päätyykään ongelmajätteeksi tai epätoivoisiin ratkaisuihin. Mukana oli myös hulvattomia hetkiä: viimeisen jakson teatraaliset hautajaiset olivat kaikessa campissaan upeat. Sellaisia saisi olla oikeastikin ja täällä Suomessa.

Olin viime kesänä mukana Ruotsissa järjestetyssä Just A Little Luvin’ – larpissa, joka käsittele AIDSin saapumista New Yorkiin. Tuota taustaa vasten TV-sarja kosketti, koska olin ”elänyt” viikon ajan 80-luvun AIDS-draamaa. JALLissa kaksi ystäväryhmää kokoontuu maaseudulle viettämään yhdessä 4th of July-juhlat (jenkkien itsenäisyyspäivät). Nimensä peli on saanut Dusty Springfielsin samannimisestä laulusta.

Pelin eri päivät kuvastivat aina tiettyä vaihetta epidemiassa. Ensimmäisenä päivänä kukaan ei vielä tiedä AIDSista. On vain homorutto, mutta kukaan ei piittaa. Toisena päivänä tieto AIDSista on levinnyt. Pelot, epätietoisuus ja paranoia johdattavat ihmisiä. Kolmantena päivänä ihmiset tiesivät miten AIDS tarttuu ja sen kanssa osattiin elää. Toivoakin oli.

Pelin aikana kävimme läpi kolmet 4th of July juhlat. Juhlien välillä tapahtui aika hyppy aina seuraavaan vuoteen. Kunkin pelisession päätteeksi arvottiin ketkä hahmot ovat saaneet tartunnan ja ketkä kuolivat. Tulosten odottaminen oli raastavaa, mutta niin oli pelikin. Tunteet olivat jatkuvasti pinnassa. Niin ilo, suru kuin pelkokin.

Vaikka peli olikin rankka, se oli hieno kokemus. Oli upeaa jakaa kesäinen viikko maaseudulla seurueessa, joka oli kokoontunut ympäri maailmaa pelaamaan ja elämään yhdessä.

Peli järjestetään tänä vuonna Tanskassa. Kyseessä ei ole perinteinen ”puska-larppi”, joten voin suositelle sitä vahvasti kelle tahansa, joka on tarpeeksi rohkea heittäytyäkseen. Se on sen arvoista.

Joulun korvilla tällaista kepeää pohdintaa.

Taide on turhaa. Why even bother? Teemu Mäki kertoo taiteen vaikuttavan kuin pullollinen Koskenkorvaa.

Ala on kuoleva ja taiteen koulutusta lakkautetaan kaiken aikaa. Tällä hetkellä itse koen varsinkin kuvataiteen turhaksi ja turhauttavaksi. Harva teos puhuttelee minua. Vain teatteri on poliittista taidetta. Joku on näin sanonut.

Saksalainen teatterinero Bertolt Brecht on todennut, että jos yleisöä haluaa opettaa, heitä pitää ensin viihdyttää. Mutta miten sen tekisi onnistuakseen? Ja tajuaako siltikään tosi-TV:stä ja seiskapäivää-lehdestä plösähtänyt kulttuuria harrastava eliitti mitään mitä tekijät haluavat sanoa? Hukkuuko sanoma näyttämökuvien, kauniiden ihmisten alle ja yleisöä naurattavien nokkeluuksien alle?

Muoto on tärkeä. Mutta tajuaako suuri yleisö Diamanda Galasin avant garden alle kätkeytyvän poliitisia teemoja turkkilaisten suorittamista kansanmurhista AIDSiin? Kuuntelu voi loppua lyhyeen, kun rouvan musiikkia pitää sietämättömänä meluna.

Ranskalainen filosofi Georges Bataille (1897-1962) kertoo artikkelissaan ”Uhrauksellinen silpominen ja Vincent van Goghin korva” (1930) erilaisista myyttisistä ja todellisista uhrauksista rinnastaen ne Vincent van Goghiin, joka houreissaan silpoi korvansa irti ja toimitti sen portolle ilotaloon.

Jos palaamme historiaan ja tutkimme miten kansaa on opetettu ja mitä taiteen saralla on tehty, löydämme mielenkiintoisia asioita: mielettömyyttä ja väkivaltaa.

Roomassa kansa mässäili verisillä orgioilla Colosseumeilla: ihmiset tappoivat ja silpoivat toisiaan, ihmisiä ruokittiin eläimille. Tämä oli ajan henki. Kansa oli turtunut, eikä muu kuin raaka todellinen väkivalta tuottanut mitään tuntemuksia. Keskiajalla opetus tapahtui pyhimystarinoiden avulla, jotka kaikki huipentuivat orgastiseen teloitukseen.

Uhriperinne on jäänyt taiteeseen, varsinkin performansseihin.

Serbialainen performanssitaiteilija Marina Abramovic on usein teoksissaan silponut itseään tai antanut yleisön tehdä sen hänen puolestaan. Chris Burden nousi ikoniseksi taiteilijaksi tehtyään performanssin, jossa häntä ammuttiin käteen. Yoko Ono taas on antanut yleisön leikata puvustaan paloja pois performanssissaan.

Myöhempien aikojen pyhä tosi-TV perinne juontaa juurensa Rooman sirkushuveihin. Toistaiseksi ketään ei ole teloitettu julkisesti tosi-tv:n varjolla, vaikka esimerkiksi Saddam Husseinin teloitusvideo vuosikin nettiin. Nyt riittää julkinen örvellys ja unelmien sekä itsetunnon murskaaminen.

Suzanne Collinssin nuortenkirjassa ”Nälkäpeli” ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa tulevaisuuden tosi-TV on muuttunut sirkushuviksi, jossa nuoret tappavat toisiaan kameroiden seuratessa ja voittajaksi selviytyy hän joka viimeisenä on elossa.

Jollain tavalla taiteen täytyy olla mieletöntä, että se olisi mielekästä tekijälleen ja jollain tavalla kantaa ottavaa ja merkittävää. Esille ei ainakaan pääse, kuin kohun saattelemana. Ja onko sekään sitten taas mielekästä olla muistettuna vaan siitä kohusta, ei taiteesta. Toisaalta provokaatio on oma taiteenlajinsa.

Jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, sitä on ravisteltava kunnolla. Ehkä pitäisi ottaa radikaali filosofia Rote Armee Fraktionilta (Punainen Armeijakunta) ja metodit Hakim Baylta.

Marttyyriksi kukaan tuskin haluaa, myytiksi ehkä mieluummin. Kalervo Palsa sai ansaitsemaansa arvostusta vasta kamalan kuolemansa jälkeen. Kuka enää muistaisi ja palvoisi Kurt Cobainia, Che Guevaraa tai Jim Morrisonia, jolleivät he olisi kuolleet nuorina? Arvon saa kärsimällä ja kuolemalla. Myytiksi pääsee vain kuolemalla nuorena.

Tulisiko siis todellisen taiteilijan olla kuin kallioon kahlittu Prometheus, jonka sisäelimet kotka käy repimässä ja syömässä joka iltaa uudestaan? Olisiko se tarpeeksi konkreettinen osoitus sitä työstä ja uhrauksista, joita taiteilija tekee tehdessään sitä mihin kokee kutsumuksensa ja palonsa?

Vai tajuaisimmeko sittenkään?

Tässä kirjoitus, jonka kirjoittelin yliopistolle alkusyksystä. Sopii hyvin myös tänne ja valaisee omaa ajatusmaailmaani.

Olen kulttuurielitisti, joka rakastaa roskaa. Henkisen orgasmini saatan saada rock-konsertissa tai katsoessani b-luokan eksploitaatioelokuvia. Se ei silti tarkoita etten arvostaisi ja nauttisi ns ”korkeammasta” kulttuurista. Orgasmi saattaa ihan hyvin tulla myös teatterissa tai näyttelyssä. Lontoon Tate Modernissa oli olympialaisten kunniaksi Damian Hirstin megaspektaakkeli näyttely. Ja kyllähän se huone täynnä eläviä perhosia liikutti minua, kyynistä paskaa, joka olen jo nähnyt ja kokenut kaiken. Minulla on myös irokeesi, mutta ei se estä minua menemästä oopperaan ja nauttimasta siitä.

Rakastan haastaa itseäni kulttuurin saralla: kahdeksantuntinen Tony Kushnerin Angels in America yhteen pötköön teatterissa oli varsin nautittavaa ja sitä olisi mielellään katsonut vielä toisenkin samanmoisen. Koulutusohjelmamme tukee mukavasti myös kulttuurin katsomista ja viime vuoden aikana kävin katsomassa muutamaan otteeseen tanssiteatteria: taidemuotoa, jota en ymmärrä alkuunkaan. Vaikeaksi asian teki vielä sekin, että esitys ammensi hip hop-kulttuuri, joka itselleni on vieras ja peräti vastenmielinen.

Itse en niinkään tee eroa korkean ja matalan välillä. Erot syntyvät korkean ja matalan sisällä: säädyttömän huonot b-elokuvat ovat mielestäni paljon laadukkaampaa tavaraa, kuin esimerkiksi seiskapäivää-kulttuuri. Mutta huvinsa kullakin. Taannoin kaverini paheksuivat kuinka veroin varoin tuetaan jotain oopperan kaltaista aikansa elänyttä laitosta. Keskusteluun totesin, että menen mielelläni teidän verorahoillani nauttimaan 10:lla eurolla oopeerasta ja haastamaan ja sivistämään itseäni. Jos jotain en ymmärrä, tutustun siihen. En ole xenofobi. En edes taiteen saralla.

Taiteilijana olen osa keskustelua korkean ja matalan välillä. Teen korkeakulttuuria, mutta röyhkeästi ammennan materiaalia ja aineistoa matalan laarin puolelta. Kannustimena minulla on esimerkiksi ollut maailmalla suuren suosion saanut Jerry Springer-ooppera, joka pohjaa amerikkalaiseen törky-talk show’hun. Siinä roska tuodaan oopperaväen nautittavaksi sopivassa muodossa. Omissa projekteissani tosin en pyri tuottamaan roskaa eliitille vaan nostamaan yhteiskunnallista keskustelua ja avaamaan silmiä maailmalle käyttämällä kansan metodeja ja teemoja.

Mielestäni aiheellisempi kysymys korkean ja matalan taiteen konfliktissa pitäisi olla mikä on hyvää ja mikä huonoa; mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Makukysymyksiä siis. Korostetaankin sitä, mistä joku pitää ja mitä joku arvottaa. Paavo meni katsomaan Jari Litmas-elokuvaa ensi-iltaan eikä oopperaan. Hyi Paavo! Vaihtoehtoisesti voisi puhua myös helposta ja vaikeasta taiteesta. Kuinka moni oikeasti menee nauttimaan oopperaan eikä vain näyttäytymään ja olemaan kulturelli skumppalasien kilistessä väliajalla?

Viime vuotinen Diamanda Galasin konsertti Savoy-Teatterissa oli minulle jumalten puhetta ja henkistä orgasmia, kun taas sen jälkeen kokemani Popedan keikka Tavastialla monella tapaa vaikjea ja jopa vastenmielinen. Voisin tältä istumalta luetella monta henkilöä, jotka kääntäisivät asetelman päälaelleen: Popedan äijäuho on sitä henkistä orgasmia ja Diamandan jazzista ja blackmetallista  ammentava vokaali avant garde sietämätöntä tekotaiteellista schaißea.

Teemu Mäki ruotii taidemieltymyksiä Voiman kolumnissaan: ”Mutta pääasia on, ettei hänellä (Paavo Arhinmäellä) ole sellaista harhaa, että Kaija Saariahon ooppera Kaukainen rakkaus olisi automaattisesti arvokkaampaa kuin Sielun veljien, Radiopuhelimien ja Ville Ahosen rock”. Kyllä. Taidemuotoja pitäisi tarkastella suhteessa omaan kontekstiinsa, ei vain mutu-tuntumalla: kaikki rap nyt on paskaa, koska olen rokkari. Minäkin voisin oppia sen.

Ehkä suurimpia syitä korkean ja matalan sotaan on tapa, jolla näistä asioista kirjoitetaan. Taiteeseen täytyy aina liittyä skandaali, että se saa itsensä lehtien sivuille. Kesällä lehdet tekivät kriisin lemmenlukkoteoksesta ja YLE:n Mannerheim elokuvasta. Pitää tehdä konflikteja että saadaan myytyä. Voisi Suosikkikin pohtia samaan. Konfliktia kehiin, niin eiköhän lueta 😉

Arttu Tolonen toteaa Soundin blogissaan konfliktista: ”Nyt jos vielä keksisivät, miten saadaan tähän klassisen ja kevyen musiikin väliseen, enimmäkseen keksittyyn konfliktiin yhdistettyä tissit, niin sekä Ilta-Sanomille että Iltalehdelle koittaisivat kissanpäivät”. Karita Mattilan nakuspakaatista  Salomessa tehtiin iso juttu. Isompi juttu tosin saattoi olla, että elokuvateattereihin lähetettävässä versiossa kamera häveliäästi kääntyy pois viimeisten huntujen lentäessä pois.

Sota ja tissit myyvät. Se tiedetään korkeataiteessakin.

Tänään pitäisi mennä katsomaan illalla RENT. Mikä olisikaan sopivampi päivä, kuin jenkkien Halloween, Angelin suosikkijuhla? Angelin hautajaiskohtauksessa Mimi (muistaakseni) muistelee Angelia ja kertoo Halloweenin olleen hänen suosikkinsa kaikista juhlista.

Kuten varmaan jo TADAMin RENT arviosta muistatte, niin kyseessä on mulle varsin rakas ja henkilökohtainen teos, jollain tasolla niitä harvoja pyhiä asioita maailmassa. Hahmojen kohtalot kun tuntuvat olevan suoraan omasta ja lähipiirin elämästä.

Joskus lukiovuosina samaistuin tosi vahvasti Rogeriin, mutta joitain vuosia myöhemmin tajusin, että olen niin oman elämäni Mark. Kaikki mätsää yksi yhteen. Ironista vai surkuhupaisaa?

Hesarin teatterikriitikko Suna Vuori oli kehunut RENTiä, joten täytyy olla hyvä. Visuaalisuus kuvien perusteella on vähän ärsyttänyt, puvustus lähinnä. Mutta Angelin irokeesistä olen pitänyt! Mutta sen näkee illalla, jollei tämä alkkava lumisade hautaa meitä alleen. Launtaille olsi sit toiset liput RENTiin.

Mutta Halloweenista.

Halloween on ollut mulle tosi pitkään tärkeä juhla, johon olen aina panostanut. Pidin varmaan ala-asteella ekat Halloween juhlat kavereille ja sen jälkeen sitä onkin juhlittu eri muodoissa vuosien varrella. Niinä vuosinä, kun olen jaksanut kunnolla panostaa, olen itse kovertanut kurpitsalyhdyn ja muuttanut asuntoni sopivaksi.

Vanhasta kelttiperinteestä markkinajuhlaksi muuttunut Halloween ei silti ärsytä mua yhtään niin paljon, kuin esim joulu. Kun ihmiset alkavata puhua joulusta jo lokakuun alussa ja kaupatkin alkavat tyrkyttää joulua totean usein, että emmehän ole viettäneet vielä edes Halloweenia!

Olen nyt katsonut Buffy Vampyyrintappajaa paljon. Siinä todettiin mielestäni Halloweenista kivasti, etä silloin saat olla se kuka oikeasti olet, mutta pienellä twistillä ja potenssiin kymmenen.

Halloweeniin kuuluvat elokuvat. Nyt jättäisin tästä Halloween-leffasarjan pois. Esimerkiksi Tim Burtonin Sleepy Hollow tai Rocky Horror Picture Show sopivat paljon paremmin. Kunnon Halloween tunnelmaa ilman lempivien teinien silpomista 😉 Musiikiksi Diamanda Galasia ja illalla kävelemään pimenevälle hautuumaalle nauttimaan hautalyhtyjen valosta.

Tai jos haluat sen kurpitsalyhden tehdä, voit tehdä siitä kotoisamman version: naurislyhdyn! Myös alkuperäiset Jack O’ Lanternit olivat juuri nauriita. Mutta liekkö koko ja helpompi työstettävyys sitten vaihtaneet materiaalin kurpitsaksi?