Arkisto kategorialle ‘Tanssi’

Kellopeli appelsiini

Posted: joulukuu 17, 2012 in Tanssi, Teatteri
Avainsanat:, , ,

Action To The Word: A Clockwork Orange, Soho Theatre, London

Numeroimattoman katsomon etuna on se, että pystyy itse valistemaan paikkansa. Yleensä haluan istua teatteria katsoessani keskemmällä katsomoa, jotta voin hahmottaa esityksen kokonaisuuden paremmin. Tällä kertaa tein kuitenkin poikkeuksin ja ryntäsin aivan eturiviin ja sen keskelle.

Ehkä olisi tehnyt hyvää katsoa Kubrickin filmatisointi Kellopeli appelsiinista ennen esitystä. Esityksen kieli nimittäin pohjaa täysin Burgessin luomaan slangiin, joka pohjaa englannin murteisiin ja venäjään. Siitä syystä puhetta oli väliin hankala seurata ja ymmärtää, mutta äärimmäisen fyysisen näyttelemisen ansiosta tapahtumissa pysyi mainiosti mukana.

Toisen ”haasteen” esityksen seuraamiselle toi ensamble, joka koostui pelkistä miehistä. Väliin ei oikein tiennyt onko hahmo nyt mies vai nainen. Loppujen lopuksi sillä ei ollut oikeastaan edes väliä, vaikka se loikin esitykselle homoeroottisen latauksen. Puheessaan ohjaaja Alexandra Spencer-Jones toteaa, että ei ole pyrkinyt tekemään ”homoa” tai ”heteroa” esitystä, vaan pysymään uskollisena Burgessin tekstille. Joskus tyttöjen tilalla on poikia.

Vimmaa, raakaa voimaa, vihaa, seksuaalista energiaa ja testosteronia näyttelijöissä riitti alusta loppuun saakka. Hikeä, sylkeä, maitoja ja lasin sirpaleita lensi välillä katsomoon saakka. Väkivalta oli tyylitellyn koreografista ja varsinkin balettina toteutettu jengitappelu oli kaikessa raakuudessaan kaunista katseltavaa. Välillä hivenen hirvitti olla eturivissä, koska niin vimmoissaan näyttelijät viskoivat toisiaan, huitoivat golfmailoilla ja rikkoivat lasipulloja.

"A Clockwork Orange"

Näyttelijöistä täytyy nostaa esiin nuori Martin McCreadie, joka näytteli sellaisilla voimalla ja hienovaraisilla nyansseilla Alexia, etten yhtään ihmettelisi, jos hänestä vielä tulisi jotain suurta maailman teatterikartalle.

Esityksen värimaailma oli tyylitelty: mustaa, valkoista ja oranssia. Värimaailma näkyi tyylitellyssä ja minimalistisessa lavastuksessa ja puvustuksessa. Muutama tuoli, pöytä, sänky ja vähän rekvisiittaa. Kaikki muu luotiin valoilla, äänillä ja näyttelijöillä. Äänimaailmana esityksessä toimi Beethovenin musiikki, mutta mukana oli myös tämän päivän musiikkia ja rock-klassikoita."A Clockwork Orange"

Ajankohtainen esitys oli kaikin puolin. Ohjaaja oli nostanut esiin viime vuoden Lontoon mellakat, mutta kyllä esityksessä myös muita vahvoja yhteiskunnallisia teemoja löytyy.

Nuorten tekemä raaka väkivalta on ikävä tahra modernille länsimaiselle ihmiselle. Vasta muutama päivä sitten saimme todistaa uutta järjetöntä nuoren miehen tekemää koulusurmaa Yhdysvalloissa. Samassa maassa opiskelijatyttö kieltäytyi ottamasta koulun vaatimaa mikrosirua, jolla hänen menemisiään voitaisiin tarkkailla. Yhteiskunta haluaa vain vahvemmin kontrolloida asukkaitaan ja tehdä meistä mieleisiään.

Erikseen täytyy mainita vielä esityksen käsiohjelma, jossa oli perus esitystietojen lisäksi mukana kirjailija Anthony Burgessin oma dramatisointi. Tällaisia käsiohjelmia saisi olla enemmänkin. Hyvään tekstiin palaa mielellään uudelleen ja tekstiä lukiessaan voi muistella vahvoja näyttämökuvia.

Kuvat (c) Action To The Word

Tunnelmapaloja syksyltä

Posted: marraskuu 26, 2012 in Kuvataide, Musiikki, Ooppera, Sirkus, Tanssi

Tässä taas tiiviimmin muutamia makupaloja syksyn sadosta. Kulttuuria riittää, mutta aikaa kirjoittaa vähemmän ja vähemmän. Parin viikon päästä suuntana Lontoo vaihteeksi. Sitä ennen pitäisi ehtiä kirjoitella edellisistä.

Osmo Rauhala, Kiasma

Osmo Rauhalan, Suomen kuvataidekentän ”keskeisen merkkihenkilön” ”odotettu” näyttely Kiasmassa oli… no… kliini ja tylsä. Graafiset viivottimella vedetyt viivat ja muodot, joissa eläinhahmoja. Nämä maalaukset olivat hivenen synkempiä, kuin totutut peurat. Nyt oli rottia mukana. Ei oikein sytyttänyt.

Päivi Häkkinen: Matka – veistoksia, TM-galleria

Päivi Häkkisen veistoksista ovat yllättäviä: jollain tavalla groteskit ihmishahmot tuovat mieleen Clive Barkerin Hellraiser-kauhuelokuvien Pinheadin, BDSM:n piirien uhriksi joutuneen Paavi Johannes Paavali II:sen ja Lady Gagan muotiluomukset. Hahmot ovat jollain suloisella tavalla vähän kökköjä: mieleen tulee Visulahden vahakabinetin surullisen kuuluisat sankarihahmot. Ei se ole kuitenkaan väärin. Häkkisen dystooppisessa maailmassa miehet ovat lähdössä: heidät on kahlittu ja ahdettu sirkuksen pieniin eläintenkuljetusvainuihin.

Paavi istuu omassa koreassa tuolissaan, mutta hänetkin on kahlittu kahlemieheen, jota hän tervehtii. Yhden kuljetushäkin päälle on kiivennyt Kalevalan Louhea muistuttava tummanpuhuva hahmo, jonka asento paasaavuudessaan on lainattu Eva Péronilta. Hän osoittaa puheensa paavilla, joka vastaa hänelle “Heil Hitler”-tervehdyksellä. Jotain on tapahtumassa. Scifi-maailma tai ei, näyttelyvieras hukkuu osaksi installaatiota. Välillä ei erota mustanpuhuvassa galleriavierasjoukossa missä on teos ja missä katsoja. Ei ollenkaan huono juttu.

Blaue Frau – Hanna brotherus: I stopped My body

Marian sairaalan dialyysiosasto on kuin amerikkalaisista kauhusarjoista: tunnelma on pysähtynyt, maali rapisee seinistä. Esityspaikkana se luo jo oma tunnelmaansa. Ensimmäinen osio tapahtuu osasotn kylpytiloissa. Kuuntelemme syöpään kuolleen naisen sisaren tarinan. Tarinan ainekset toistuvat myöhemmin esityksessä. Jutut, jotka muuten naurattaisivat, eivät nyt nauratakaan. Kuolema tulee konkreettiseksi.

Syöpä ja kuolema eivät välttämättä ole helpoimpia aiheita tehdä taidetta. Mukana on kolme tanssijaa ja kaksi syöpäpotilasta. Dystooppisista tiloista vastaa ympäristötaiteilija Kaisa Salmi. Kun toisessa osassa yksi potilaista riisuu turkkinsa, peruukkina ja pudottaa rintanaan olleen hedelmän, konkretia on lähellä. Esitys on muutenkin intiimi. Tanssijat ovat koko ajan lähellä: kuolema ja taudin oireet näkyvät liikkeissä: kylmyys, tärinät, vapinat, oma ahdinko ja epätoivo. Kaunein osa on ehdottomasti yhden tanssijan tanssiessa lehtikasassa, joka tulee ulkoa sisään. Viimeisessä osassa Kuolema kulkee rauhallisesti pitkin salia. Lopussa jää kuitenkin toivoa.

Giuseppe Verdi: Don Carlos, Kansllisooppera

Oma suhteeni oopperaan on mielenkiintoinen. Tanssin ohella tämä on taidemuoto, joka ei oikein ole vielä auennut minulle. Siksi yritänkin sivistää itseäni tämän taiteen muodon suhteen, joka pyrkii yhdistämään kaikki klassiset taiteet yhdeksi. Ennen tätä olin nähnyt muutaman kevyen oopperan ja pönötys ja paatos ei oikein näissä toiminut. Mutta nyt, melodramaattisessa, synkässä tragediassa pönötys sopi ja jopa pidin siitä. Musiikki oli paikoin liian iloista, mutta niin Verdillä tuntuu olevan. Suuret plussat kuitenkin bassosooloista ja -duetoista. Ne olivat upeaa kuultavaa. Kokonaisuutena kolmas näytös oli parhain. Oopperan visuaalisuus oli ammennettu goottikuvastosta ja se sopi teoksen synkkiin teemoihin. Oli paljaita puita, hautausmaata, pääkalloja… Puvustus ammensi myös vahvasti goottimuodista, mutta toi myös muita ulottuvuuksia visuaaliseen maailmaan.

Suurissa kohtauksissa lava tosin oli niin täynnä kaikkea mahdollista, että keskittymistä oli vaikea keskittää mihinkään tiettyyn kohtaan. Vähän miinusta eeppisistä nuorista sankareista: ”paha” kuningas peittosi mennen tullen plösähtäneen prinssipoikansa ja en yhtään ihmettele, että isä oli vienyt poikansa naisen. Myöskään femme fatale, prinsessa Eboli ei oikein vietellyt. Yli-inkvisiittorin suippokorvat oli jännä juttu. Juonessa oli paikoitellen vaikea pysyä mukana jopa juoniselosteen kanssa ja loppu meni vähän ohi, mutta pidin, vaikka 3,5h on aika pitkä aika istua 😀 Saman päivän puoli-ilmaisella opiskelijalipulla sai hyvän, eiök väliaikakahvitkaan erityisen kalliit olleet herkkuineen. Täytyypä mennä uudelleen 🙂

Hurjaruuth: Talvisirkus Afrikka

Kokemukseni sirkuksesta ovat olleet viime vuosina lähinnä burleski- ja friikkisirkusta, joten oli virkistävää nähdä ns perinteisempää sirkusta. Vasta esityspaikalla tajusin, että tämähän on lapsille. Yritin silti selvitä. Onneksi esitys oli kuitenkin koko perheelle. Hassut eläinhahmot, jonglööraus ja tanssi eivät nyt niin sytyttäneet mua, mutta ilma-akrobatia on aina niin kaunista! Aah! Musiikki oli mielenkiintoinen yhdistelmä afrikkalaisia rytmejä ja kalevalaista kansanmusiikkipoljentoa urbaanein saundein. Mukaan mahtui myös kauniin eteerisiä kappaleita ja Gotan Projectia muistuttavaa tangoa. Esiintyjistä täytyy erikseen mainita Thomas Dechaufour, jonka vallaton ja valloittava tutkijahahmo oli illan ehdoton suosikkina kiinalaisella tolpallaan. Tässä oli sellaista friikkisirkuksen makua, että hirvitti, mutta myös ihastutti. Syöksyt maata kohden tangolla ja muut. Mitä vartalon hallintaa! Toimi mukavana vastapainona eteerisen kauniille ilma-akrobatioille.