Arkisto kategorialle ‘Elokuvat’

Ensimmäinen kosketukseni HAIRiin tapahtui lukiossa. Kaverini olivat nähneet silloin pyörineen Marco Bjurströmin version ja hurahtaneet teokseen. Heidän seurassaan tuli sitten katsottua HAIR:n paikoitellen varsin surrealistinen leffaversio. Siinä vaiheessa ite teos ei niin auennut, mutta mahtava musiikki ja kantaaottavat lyriikat iskivät nuoreen idealistiin ja synnyttivät kiinnostuksen tuohon mielenkiintoiseen ajanjaksoon.


Turku, uudenvuoden aatto 2012:

Åbo Svenska Teaternin HAIRilta odotin paljon. Ja mikä pettymys se sitten olikaan. En saanut oikein koko esityksestä otetta. Se tuntui vain päämäärrömältä haahuilulta, joka sinällään varmaan liittyy olennaisesti hippiliikkeeseen, mutta lavalla se ei toiminut. Alkuperäisen dramaturgian ollessa lähinnä laulujen ympärille sijoitettua dialogia, oli ohjaaja Malvius lähtenyt tekemään oman dramaturgiansa, jota mm. oli ammennettu leffaversiosta. Tapahtumat oli sijoitettu Woodstock tyyliseen hippikarkeloon, jossa päähenkilöt esiintyivät bändinä.

Lauluja oli pätkitty mielivaltaisesti ja niiden paikkoja oli vaihdeltu. Myös monia lauluja oli jätetty täysin pois ja tilaa oli annettu turhalle puheelle. Ainoa toimivin muutos oli laittaa Woof (homo) laulamaan Frank Mills-laulun, jossa tunnustetaan rakkautta nuorelle Helvetin enkelille. ÅST:n tarjoama suomenkielinen käännös oli aivan hirvittävä. Paikoitellen tekstillä ei ollut mitään tekemistä alkuperöisen tekstin kanssa. Ilmesesti suomennoksessa oli pyrittä seuraamaan ruotsinnosta. Lopun ”Let the Sunshine In” oli laimea löysä. Ei nostattanut yhtään tunteita pintaan.

Olin koko esityksen ajan jotnekin vaivaantunut. Esitys olis voinut olla niin paljon parempikin. Karisma loisti poissaolollaan esiintyjistä. Vain Bergerissä ja Hudissa oli energiaa, jota esityksessä pitäisi olla. Säälittävän olemattomalla jalkatilalla kahden tunnin mittainen esitys oli katsottava. Kun lopussa tuli vielä kertaus melkein kaikista esityksessä kuulluista lauluista, jäin miettimään, etät eikö samantien olisi voinut pysyä musiikissa ja keskittyä vähemmän muuhun? Turun plussaksi täytyy sanoa, että heillä oli etnisissä hahmoissa oiekasti etnisiä näytelijöitä

Ja loppuun suuri kysymys: Miksi ”Hare Krishnan” aikana näyttämöä hallitsee Shivan kuva Khrisnan sijasta?

Shiva (vastaava kuva, mikä oli teatterin lavalla).

Krishna

Lahti, 11.4.2013

Turun jälkeen olin vähän skeptinen HAIRn suhteen, mutta päätin antaa sille uuden tilaisuuden Lahdessa. Ja se kannatti. Olin heti alusta saakka vakuuttunut Lahden versiosta. Hauskasti esitys alkoi Hectorin soolokeikkana, hänen soittaessaan esityksen henkeen sopivia lauluja. Ja sitten esitys lähti käyntiin. Projisointi okkulttisesta ympyrästä siirsi mielen avoimeksi Vesimiehen ajalle ja mystiikalle. Musiikki soi vahvana ja rouheana. Sovitukset oivat sukua elokuvaversion tuhdeille soundeille ja isolla orkesterila musiikki pääsi täysiin oikeuksiinsa. Lahdessa oli luotettu alkuperäiseen materiaaliin. Pääosassa oli musiikki ja dialogit ympärillä toimivat siltoina kappaleiden välillä, eivät esityksen kannattelijoina. Esityksessä käytettyä käännöstä pidin onnistuneena. Saavutti alkuperäisen tekstin ytimen ja sisällön ja kuulostikin täysin laulettavalta.

Ainoa esitykseen tehty dramaturgillinen lisä, oli Hectorin esittämä Vietnamin sodan veteraani, jonka takaumina musikaali eteni. Lisäys puolusti paikkaansa esityksessä täysin esitellen kohtalon, jonka kansakunta oli varannut pojillee, jotka se ajoi mielettömään sotaan: hylkäämisen ja vihan. Ja ehkäpä osittain juuri senkin takia Lahdessa onnistuttiin tuomaan musikaalin sanoma nykypäivään ja muistuttamaan miksi tämä on edelleen ajankohtainen teos Turun version jäädessä päämäärättömäksi ajankuvaksi hipeistä. Myös ajankuvana Lahdessa onnistuttiin paremmin: sotakuvat olivat raadollisia, mutta myös hippien elämä näytettiin muunakin kuin vaan iloisena kukkien haisteluna: piittamattomuus ja egoismi olivat myös esillä.

Muutama negatiivinen sananen. Lavastuksesta en kauheasti innostunut. Projisoinnit toimivat joissain kohdissa ja joissain taas ei. Kaatopaikkamainen kaaos oli myös aika ruma. Turussa sentään entisiä hahmoja näytteli oikeasti etniset näyttelijät, mutta Lahdessa näyttelijät oli maalattu tummiksi. Onneksi ihan kunnolla, ei veikeästi ja hassusti, kuten Helsingissä olleessa Avenua Q:ssa viime vuosikymmenellä.

Lavalla riitti energiaa ja se tuntui yleisössä. Ensamble oli hioutunut hyvin yhteen ja toimi mainiosti. Esityksen aikana omat tunteeni vaihtelivat ilosta, suruun, vihaan ja rakkauteen. Hector naisen hepenissä oli vähän halpa hauskuutus, mutta olihan se ihan mielettömän hilpeää, koska kyseessä oli Hector. Myös konatkti yleisöön oli olemassa kaiken aikaa. Kun yleisö kutsuttiin lopussa mukaan tanssimaan lavalle, olisin itsekin mennyt tanssimaan lopun tuomaa murhetta pois rinnasta, mutta kulkutien blokanneet vanhukset estivät sen. Onneksi myös katsomossa oli hyvä fiilis Let the Sunshine In:iä laulaessa. Siinä minullekin avautui tämän teoksen voima ja mahti.

Jos 60-luvun loppupuoli kiinnostaa, niin lisää Vesimiehen ajan ilmiöistä löytyy Gary Valentin Lachmanin erinomaisesta teoksesta Tajunnan alkemistit – kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Like 2003). Kirja valottaa erittäin perusteellisesti ja laajasti ajan henkisen ilmapiirin: huumeet, hipit, kirjailijat, muusikot, mystikot ja häiriköt. Osansa saavat mm Woodstock, beatnickit, Mansonin perhe, Helvetin enkelit, Beatles, Rolling Stones jne. Kirjan lopussa myös lyhyt katsaus mitä Suomessa tapahtui smaan aikaan näillä rintamilla. Yhdessä kirja ja HAIR muodostavat hauskan ja kiinnostavan kautsauksen mielenkiitoiseen aikaan, josta ei vielä ole niin kauan aikaa.

Mainokset

Jesus Christ Superstar

Pääsäisenä tuli tsekattua näitä Jeesus-juttuja teemaan sopivasti. Ensimmäinen oli pitkä perjantaina katsomani uusi versio Andrew Lloyd Webberin Jesus Christ Superstarista. Kyseessä on areena-kiertueen live-versio. Ben Forsterin tulkitsema Jeesus on päivitetty tosi-TV:n ja Occupy-liikkeen aikaan. Papisto kuvataan Vapaamuurarityyppisenä rahan valtana ja Jeesus joukkoineen on kuin Lontoossa mellakoiva nuoriso tai Wall Streetille leiriytyneet ihmiset. Kuningas Herodes puolestaan kuvattiin talk show isäntänä. Kaiken kaikkiaan sovitus nykyaikaan oli onnistunut.

Show oli ehdotomasti Juudaksen juhlaa. Ben Forsterin Jeesus oli todella vaisu verrattuna Tim Minchinin Juudakseen. Jollain tavalla jopa ärsyttävä, joten en ihmetellyt että rastojen ja shemaghin alle piiloutunut Juudas menetti luottonsa ystäväänsä, miehen jonka piti toimia. Spaissareiden Melanie C Maria Magdaleenana oli todella sielukas ja herkkä. Myös muissa rooleissa vedettiin hyvin. Musiikillisesti sovitukset olivat isoja ja kunnon progressiivista rockia, mutta mukaan oli päässyt myös vähän dupsteppiä Temple-kohtaukseen.

Koska Jeesus tässä oli niin vausu, turvauduin muiden tyyppien, tässä tapauksessa oikeiden rokkareiden, Gethsemane-tulkintoihin. Itse en osannut valita, että kumpi on kovempi: Deep Purplen Ian Gillanin vai The Arkin Ola Salon versio. Päättäkää itse.

Corpus Christi

Toinen pääsiäisen Jeesus-kokemus oli Helsingin Gay Teatterin tulkinta Terrence McNallyn kohunäytelmästä Corpus Christi, jossa Jeesus opetuslapsineen kuvataan homoyhteisön kautta. Näytelmän alku, jossa kukin näyttelijä kastetaan hahmoonsa oli tuskatuttavan pitkä, mutta kun näytelmä lopulta lähti käyntiin, oli lavalla vahvasti yhteen hioutunut yhteen toimiva ensamble, jolla roolit vaihtuivat tiuhaan ja luontevasti.

Mikä tästä sitten tekee kohunäytelmän? Nykysuomessa tuskin näytelmä hetkuattaa ketään muuta kuin kristillisten johtajatarta ja muutamaa muuta pierua. Mutta katolisissa maissa Jeesuksen esittäminen homona voi olla liikaa, tai se että Saatana James Deanin hahmossa konkreettisesti viettelee Jeesusta tai että Juudas pettää rakkaansa, koska ei saa haluamaansa vastasrakkautta ja yksinoikeutta Jeesukseen. Tai se, että yksi näyttyelijöistä esittää lavalla Jumalaa.

Tämäkin näytelmä oli Juudaksen juhlaa Jeesuksen ollessa ärsyttävä hippi, joka liihottaa ”kukasta kukkaan”.

On kuitenkin kulttuuriteko, että näytelmä on tuotu Suomeen. Onneksi pienet harrastajaryhmät uskaltavat atrttua teoksiin, joihin isot laitosteatterit eivät välttämättä lähtisi.

Värttinän 30-v juhlakonsertti Savoy-teatterissa 9.4.2013

Olipa vahva ja tunnelmallinen konsertti! Jo ensi hetkistä, kun Värttinän neidot valesivat yleisön läpi a capellana laulaen, oli selvää että vauhtia ja vahvaa laulua ei tästä illasta puuttuisi. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin ”härksejä karjalaislauluja” Mari laulua, Miinan laulua yms, toisen puoliskon keskittyessä synkempiin ja tunnelmallisempiin (Maahinen neito, Tauti, Riena) lauluihin ja uudempaan tuotantoon.

Illan ehdoton tähti oli ryhmän uusi laulaja Karoliina Kantelinen joka upean lauluäänen lisäksi on myös vahva ja ilmeikäs esiintyjä Susan Ahon ja Mari Kaasisen jäädessä esiintuymiseltään hieman vaisummiksi. Erityisesti Kantelinen nousi esiin Äijössä, jossa korkea kurkkulaulu ja maaninen manaus tuntuivat koko kropassa syvinä kylminä väreinä. Vähän tulee mieleen ikisuosikkini Diamanda Galas. Pilkettä silmäkulmasta löytyi kuitenkin kaikilta. Ja lopussa kun nahkaruoska oli viuhunut, ”tytöt” päätyivät Charlien enkelit tyyppiseen asetelmaan.

Hauskana lisänä Värttinä esitti Lord of the Rings-musikaalia varten säveltämäänsä musiikkia. Oli hauska kuulla Värttinää haltiakielellä. Kiertue jatkuu muualle Suomeen ja suosittelen katsastamaan yhtyeen.

Koska kiireet painaa päälle kirjoittelen miten ehdin, mutta ainakin näistä aiheista vielä kevään aikana:

  • Hair: Lahti vs. Turku
  • Myyttiset naiset lavalla: Eurydike ja Huorasatu
  • Kauhu teatterissa: pohdintaa eri esitytsen valossa
  • Cabaret: Lontoo, leffa
  • Wicked: Lontoo, Helsinki ja Maquiren kirja-sarja.

Myös kesän ohjelmisto alkaa hahmottua vähitellen luvassa ainakin keikkajuttuja, Venetsian Biennalea, vampyyreita ja kaupunkiseikkailuja 😉

Tässä tiiviisti muutamista elokuvista, joita alkuvuoden aikana katsoin. Näitä kaikkia yhdistää epäkorrektius.

Quentin Tarantinon Oscar-palkittu Django Unchained oli virkistävä elokuva kaikessa epäkorrektiudessaan. Koska viimeksi olet ollut esimerkiksi täydessä elokuvasalissa, jossa kaikki katsojat nauravat hyvin omatunnoin ”neekerivitsille”? Käsikirjoitus on taattua Tarantinoa ja siksi Oscarinsa arvoinen. Tarina kantoi hyvin, vaikka sen kaksijakoisuus toikin sille kestoa.

Kolme tuntia ei ole mahdoton kesto elokuvalle, mutta sitten ei saisi laahata missään kohden. Toisen osion kohta, jossa Django ja Christopher Waltzin esittämä dr. King Schultz matkaavat Leonardo DiCaprion esittämän Calvin Candien luokse on tylsä ja siinä katsoja saattaa helposti herpaantua. Kohtaus pohjustaa tulevia tapahtumia ja syventää Djangon hahmoa, mutta on vähän hidastempoinen muuhun elokuvaan nähden. Yksi vaihtoehto olisi ollut jakaa elokuva kahteen osaan Kill Billin tavoin, mutta olisiko silloin korostunut se, että musta mies kostaa valkoiselle miehelle kokemansa vääryydet?

Elokuvaa on kritisoitu historian vääristämisestä ja siitä, että orjuudesta tehdään viihteellinen elokuva. Django kuitenkin suhtautuu teemaansa ”uskollisemmin”, kuin Kunniattomat Paskiaiset Toiseen Maailmansotaan. Tarantino kuitenkin luottaa yleisöönsä ja siihen, ettei hänen älyllistä viihdettänsä oteta historian oppituntina. Mustat taloudenhoitajanaiset esitettiin harmillisen stereotyyppisesti.

Tarantinolle tyypillisesti elokuvassa oli paljon väkivaltaa. Tässä elokuvassa se oli yllättävän kaksijakoista. Valkoisiin kohdistuva väkivalta oli ylikorostettua ja absurdia, kun taas mustiin kohdistuva väkivalta oli turhankin realistista. Kun väkivaltaiset takaumajaksot näyttivät kaitafilmille kuvatulle, niissä oli todella sairaiden kotifilmien tuntua. Musiikkivalinnat olivat myös taattua Tarantinoa. Joka hahmolla tuntui olevan oma tunnusmelodiansa.

Jamie Foxxin näyttelemä Django oli jotenkin vaisu ja jäi vähän sivuosaan sivuroolien noustessa paremmin esiin. Cristopher Waltz oli roolissaan loistava, mutta vähän liiaksi hahmo muistutti herran hahmoa Kunniattomissa Paskiaisissa. Dr. Schultz on tosin inhimillinen Hans Landaan verrattuna. Don Johnsonin Ku Klux Klan hahmo oli hersyvän hauska ja muutenkin koko klaani-osuus oli hauskimpia elokuvassa.

En ole koskaan erityisemmin Leonardo DiCapriosta innostunut, mutta niljaisena plantaasinomistaja Calvin Candiena hän oli kyllä loistava. Jäin pohtimaan Calvinin ja tämän siskon suhdetta: jotain erikoista siinä oli. Myöskin Samuel L. Jackson teki mielettömän hyvän roolityön mustia vihaavana palvelijana

– – –

Indie-leffa the Paperboy heittää tunnetut näyttelijät uudenlaisiin rooleihin ja kauas omilta mukavuusalueiltaan. Tarina ja käsikirjoitus on mukavalla tavalla epäkorrekti. Epäkorrektius kuitenkin puolustaa paikkaansa täysin tyylikeinona. Elokuvan ihmiskuva on mielenkiintoinen. Ja näyttelijöille se tarjoaa haasteita.

Nicole Kidman tekee aivan mielettömän upean roolisuorituksen white trash – puumana, joka on usean elokuvan mieshahmon seksuaalisen kiinnostuksen ja pakkomielteen kohde. Kidman on totuttu näkemään ”arvokkaiden” naisten rooleissa, joten hän tekeekin uuden aluevaltauksen leopardi-kuosissaan ja vahvassa 60-l lunttumeikissä. Kidman joutuu elokuvassa koville. Haastatteluissa hän on kertonut ylittäneensä mukavuus rajansa. Tästä osoituksina mm Kidmanin masturbointi- ja virtsauskohtaukset.

Myös muut näyttelijät yllättävät. Teini-idoli Zac Efron pakkomeilteisesti Kidmanin hahmoon rakastuneena teininä on uskottava ja samaistuttava hahmo, toisin kuin monet hänen kiiltokuva-hahmonsa. Matthew McConagheyn roolityö on kaukana niistä hurmurirooleista, joissa hänet on totuttu näkemään. John Cusack vankina on inhottava. Muusikko Macy Gray tekee herkan roolityön tarinan kertojana.

Jos leffa olisi ”perinteisempi” ja helpompi, se olisi saanut Oscar-ehdokkuuksia. Ainakin Nicole Kidman roolistaan. On hienoa nähdä, että isot tähdet uskaltavat lähteä myös pienemmän budjetin leffoihin ja erilaisiin rooleihin.

– – –

Ranskalaisen Claude Lanzmannin dokumentaarinen yhdeksän tuntinen holokaustielokuva Shoah (1985) vie epäkorrektiuden uusiin svääreihin. Elokuva koostuu holokaustista selvinneiden juutalaisten haastatteluista, videokuvista keskeisistä tapahtumapaikoista ja salaa kuvatuista natsihaastatteluista.

Lanzmannin asenne haastateltaviaan kohtaan on jollain tavalla mielestäni epäeettinen. Selviytyjistä hän väkisin kaivaa irti raastavia muistoja. Kun haastateltavat purskahtavat kyyneliin, Lanzmann heittää vettä myllyyn ja pakotta loputkin muistot ulos. Natseja on haastateltu salaa videolle ja haastattelujen aikana herra lupaa olla käyttämättä natsien nimiä missään yhteydessä. Salaa kuvatuilla videoilla näkyy natsien naamat ja nimet.

Itselleni oli vaikeaa katsoa ja kuunnella joitain haastatteluja. Haastateltava tuntui suhtautuvan liian huumorilla kokemiinsa kauheuksiin tuholeireillä. Ymmärrän, että huumori on defenssi, mutta silti. Jos olet 13-vuotiaana joutunut töihin Auswitchin krematorioon, en usko että siitä paljoa huumoria löytyy

Kun puolalaiskylän asukkaita haastateltiin ja kyseltiin heidän muistojaan juutalaisväestöstä, vastaukset olivat mielenkiintoisia. Miehet muistelivat miten kauniita juutalaisnaiset olivat ja naiset sitä, kuinka kuinka juutalaiset tekivät heidän työnsä.

Elokuvaa voi tarkastella kahden polun kautta: haastattelut ja runollisen kauniit kuvat: selviytyjien haastatteluja kuvitetaan tapahtumapaikoilla kuvatuista kuvista. Jollain tavoin kaunis ja kauhean välimaastossa ovat kuvat, joilla selviytyjä matkaa uudelleen jokea pitkin reitin, jolla natsit häntä lapsena kuljettivat. Samalla hän laulaa lauluja, joita natsit laittoivat hänet laulamaan.

Shoah vaatii kärsivällisyyttä ja jaksamista. Mekin katsoimme elokuvaa useassa osassa. Yhteen pötköön tämä olisi ihan liian raskas.

Olin vähän ristiriitaisin mielin Les Miserablesin leffaversiosta. Olin nähnyt tämän livenä Lontoossa 2010 ja Turussa 2011. Molemmissa oli omat ärsyttävyytensä, mutta myös hyvät puolensa. Eniten Les Misissä mua on ärsyttänyt pateettinen siirappisuus ja tunnehuoraus (yritetään saada maksimaaliset kyynelvuodot ja tunnereaktiot yleisöstä aikaiseksi). Ei se väärin ole, Les Mis on kuitenkin erilainen kuin perus komediaromantiikkahöttömusikaali.

Musikaalin tarinaan en syvemmin mene. On kurjaa kuollaan, soditaan, on kurjaa ja kuollaan. Siinä ohessa pyörii lähimmäisenrakkauden, armon, yms inhimillisyyden teemoja.

Ohjaaja Tom Hooperin idea äänittää laulut aktuaalisessa kuvaustilanteessa oli hyvä, mutta hivenen skeptisesti suhtauduin siihen: miltä laulut kuulostaisivat, kun ne menisivät näyttelijöiden ehdoilla? Tämä toimi hyvin. Välillä musiikki tosin laahasi, varsinkin alussa. Jäin kaipaamaan musikaalissa käytettäviä kasarisyntikoita rytmittämään kohtausta. Alun laivan kiskonta tuli myös yllätyksenä: olen aina jotenkin ajatellut, että miehet ovat louhoksessa tms pakkotyössä.

Elokuvassa selkeästi oli haettu realismia ja kurjuuden maksimointia. Mietin katsoessani, että onko jokikisillä köyhällä, kurjalla ja prostitoidulla oltava paiseita kasvoissaan? Paskaviemäreissä vaeltamisella myös herkuteltiin. Teki kyllä pahaa välillä katsoa, että sinänsä realismillä kyllä onnistuttiin.

Tiukat päälle tulevat lähikuvat laulujen aikana olivat toimivia ja erottavat tämän elokuvan muusta musikaalielokuvaperinteestä. Elokuvaa varten tehty uusi kappale oli todella tylsä ja pateettinen. Olisi voinut jäädä pois. Lavastus oli upea ja siihen selvästi oli panostettu. Erityisesti elefantti jäi mieleen.

Erityisesti pidin siitä, että elokuvassa musikaalin juonta selkeytetty ja viety enemmän kirjan suuntaan. Lavalla en oikein koskaan ole täysin ymmärtänyt mistä oikein on kyse. Joidenkin laulujen paikkoja oli vaihdettu, mutta vaihdot puolustuvat täysin paikkojaan.

Miinusta suomenkielisestä käännöksestä. Välillä viihdytin itseäni vertaamalla miten paljon käännös eroaa siitä mitä lauletaan. Ja sehän erosi liikaakin. Käännös oli kömpelöä ja paikoitellen mautonta. Jos tämä oli nyt tämä virallinen suomalainen käännös niin…

Hugh Jackman näytteli kyllän hyvin roolinsa, mutta hänen äänensä ei ihan toiminut, ei varsinkaan ’Bring Him Home:ssa’.  Russel Crow Javertina oli jotenkin sympaattinen nallekarhumaisella tavalla, mutta ei erityisen vakuuttava pakkomielteisenä lainvalvojana. Hänenkään äänensä ei aivan yltänyt huippuun.

Anne Hathaway ei ole koskaan sytyttänyt mua, mutta Fantinena hän kyllä teki uskomattoman suorituksen. Nyt kun ’I dream a dream’-biisin paikkaa oli vaihdettu ja Fantinen kurjuutta pohjustettu kunnolla, kappale tuntui todella raadolliselta ja rankalta, ei yhtään siirappiselta ja kauniilta biisiltä. Hiusten leikkaamisen, hampaiden repimisen ja prostitoiduksi ajautumisen jälkeen laulu oli niin sydäntäsärkevä. Tiukka lähikuva ja melkeinpä yhdellä otolla kuvattu koko laulu. Oscarin arvoinen suoritus.

Teinihahmot olivat ihan hyviä tässä, joskin Eponine jäi aika etäiseksi ja vähälle huomiolle. Thernaurderit olivat hauskoja, mutta vähän tuntui, että Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen on näissä rooleissa nähty jo monesti. Varsinkin Helena lihamyllyn kanssa.

Oli mukavaa, että mukaan oli otettu musikaalin alkuperäisiä näyttelijöitä. Alkuperäinen Jean Valjean Colm Wilkinson oli Dignen piispana.

Kokonaisuutena pidin elokuvasta. Ehkäpä tämä viitoittaa uutta vallankumousta musikaalielokuvalle. Vaikka tästä puuttui camp, tälaisessa tekotavassa on potentiaalia. Esimerkisi RENT toimisi elokuvana paremmin tällaisena, kuin taannoinen Chris Columbuksen ohjaus.

Marina A

Posted: tammikuu 14, 2013 in Elokuvat
Avainsanat:, ,

Marina Abramovic: The Artist Is Present (2012)
Ohjaus: Matthew Akers ja Jeff Durpe

Mielen tyhjentäminen. Keskittyminen. Oleminen ja antautuminen. Kohtaaminen.

Dokumenttielokuvassa ”Marina Abramovic: The Artist Is Present”, serbialainen, nyttemin new yorkilaistunut  performanssitaiteilija Marina Abramovic valmistautuu retrospektiivinäytelyynsä New Yorkin MoMAssa. Elokuva seuraa näyttelyprosessin etenemistä ja samalla käy läpi Abramovicin elämää ja valottaa tämän taustoja. Puheenvuoroon pääsevät myös entiset ja nykyiset rakastetut.

Marina syntyi Belgradissa 1946, silloisessa Jugoslaviassa serbiperheeseen. Hänen äitinsä oli tiukka kommunisti, joka ei antanut lapselleen rakkautta, ettei pilaisi tätä. Vastapainona kylmälle äidille hänen uskonnollinen isoäitinsä oli lempeä ja rakastava. Ehkä juuri tämän ristariidan takia näyttelyn promokuvissa hän esiintyy paholaisen sarvet päässään. Vahvat ja kauniit kasvonpiirteet ovat jotenkin noitamaiset, mutta eivät niin julmat, kuin esimerkiksi vokaali-avant garde taiteilija Diamanda Galasilla.

Kun Marina pohtii yhteistyötä taikurin kanssa performanssissa, hänen entinen rakastajansa ja retrospektiivin kuraattori Klaus Biesenbach tyrmää idean ja toteaa, että taikatempuissa on kyse illuusioista. Marinan taiteessa taas todellisuudesta. Abramovicin keholliset ja vaativat performanssinsa ovat kohonneet ikoniseen asemaan taidemaailmassa, vaikka alkuaikoina hän usein kohtasikin kysymyksen: ”Miksi tämä on taidetta?”.

Abramovicin mielestä kaikkein vaikeinta olla tekemättä mitään ja vain olla, luoda karismaattinen tila, jolla ottaa yleisö haltuun. Elokuvassa hän pitää nuorille taiteilijoille työpajaa, jossa opyritään löytää oikea keskittyminen, että taiteijat voisivat esittää MoMAn näyttelyssä Abramovicin vanhoja performansseja.

Iso osa elokuvan historiaosuutta käsittelee Marina Abramovicin ja Ulayn yhteistyökautta. He olivat työpari ja toistensa rakastajat. Heidän suhteensa ja taiteensa oli intohimoista. Toisissaan he kohtasivat vertaisensa. Taiteen suuria pareja. Heidän yhteistyönsä oli hedelmällistä ja tuona aikana he tekivätkin uransa parhaita teoksia. Mitä parempia heidän teoksensa alkoivat olla, sitä huonommaksi heidän rakkaussuhteensa kävi. Heidän suhteensa rakastavaisina ja työparina päättänyt vaellus Kiinan muurilla on jollain tavalla todella liikuttava: molemmat aloittivat muurin ääripäistä ja kohdatessaan lopulta muurin keskellä kolmen kuukauden vaeltamisen jälkeen he hyvästelevät toisensa.

Marina saa voimansa yleisöstään. Yleisö on hänen rakastajansa. Hän vaatii yleisöltään paljon, mutta paljon hän myös antaa. Performanssissaan ”Artist Is Present” hän istuu koko näyttelyn ajan (kolme kuukautta, kuutena päivänä viikossa) ja yleisöllä on mahdollisuus istua häntä vastapäätä ja olla katsekontaktissa hänen kanssaan. Ihmisten tunteikkaat hetket kahden Marinan kanssa hänen performanssinsa aikana ovat kauniita.

Kun sitten pöytään istahtaa Ulay, tilanne on kuin vuosikymmenten takaa, jolloin pari teki yhdessä performanssia, jossa he istuivat vastakkain pöydän ympärillä. Marinan kasvoilta voi lukea suurta tunnemyllerrystä. Kasvon ilmeillä Ulay rahoittelee Marinaa ja vakuutta kaiken olevan hyvin. Lopulta Marina liikuttuu kyyneliin ja vanha pari halaa toisiaan.

Kun miettii mitä kaikkea Marina Abramovic on uransa aikana tehnyt performansseissaan: juossut seinää vasten niin kauan, että pyörtyy; antanut ihmisille erilaisia välineitä ja vapauden tehdä niillä hänelle mitä haluaa, ei voi olla kuin kunnioittamatta tätä naista ja samalla rakastua häneen.

I Only Want You to Love Me or: Fascism will Triumph

Lavalla TEAKin ruostinkielisen näyttelijäkurssin valmistuvat opiskelijat

Katsomoon kävellessä teatterísalissa soi 60-l:n rakkausklassikkobiisi Lovestory. Sotken sen mielessäni toiseen saman vuosikymmenen klassikkorakkausiskelmään Was Ich Dir Sagen Will:iin (Rakkauden jälkeen). Ehkä odotan kuulevani saksalaisia melodioita, koska esitys pohjaa saksalaisen ohjaajadramaturgi Rainer Werner Fassbinderin tuotantoon.

Tiesin Fassbinderilta ennakkoon vain yhden elokuvan ja hänen kytköksistään Baader-Meinhof-ryhmään. Wikipedia osasi myös kertoa miehen käsitelleen paljon fasismia teoksissaan ja olleen homoseksuaali, joka tarvitsi myös naisia elämäänsä. Fassbinder olikin naimisissa muutamaan otteeseen naisten kanssa. Näiden tietojen valossa katsoin esitystä tai sitten en. Siitä pystyi kuitenkin nauttimaan tietämättä Fassbinderistä.

Ohjaajaguru Alfred Hitchcock puhui väkivallan ja rakkauden suhteesta. Hänen mielestään rakkauskohtaukset tuli ohjata kuin väkivaltakohtaukset ja päin vastoin. Elokuvassa Deutcsland im Herbs (1978) Fassbinder esiintyy itsenään ja toteaa avioliiton olevan vain yhteiskunnan keinotekoinen rakenne kahden ihmisen olla yhdessä. Ehkä esityksen fasismi onkin jotain muuta, kuin hakaristit ja natsit, vaikka Hitler osansa esityksessä saakin.

Ensimmäinen näyttämökuva on tyhjä sali ja lattialla oleva kattokruunu, joka alkaa kohota hitaasti ja epävarmasti. Tämä kuvan olen nähnyt ennenkin. Phantom of the Opera alkaa vastaavalla tavalla, kun koristeellinen kattokruunu hinataan kattoon. Tässä esityksessä ja PoTOssa sillä on myöhempiä merkityksiä. Siinä missä PoTOssa se on koston välikappale, tässä esityksessä se oli jotain mitä tavoiteltiin.

Sitten levy jää junnaamaan, ja sätkivät näyttelijät ryömivät esiin määritellen samalla esityksen rytmin. Nyt ollaan fyysisiä ja kehoja ei päästetä helpolla. Teatteri on leikkiä identiteeteillä. Niin myös tämä näytelmä. Miehet on puettu naisiksi ja naiset miehiksi. On stereotyypisiä homohahmoja, drag-kuningattaria, machoja miehiä ja naisellisia naisia. Väliin roolit muuttuvat ja vaihtuvat päikseen. Tuloksena on iloittelu ja hulluttelu rooleilla.

Toinen identiteettileikki on tosi-TV:n tuominen lavalla. Osa tapahtumista kuvataan livenä ja projisoidaan seinälle. Minkälaisia identitetteejä se tuottaa ja miten käy, kun määritetyt identiteetit tippuvat ja murtuvat? Mies ja nainen ahdetaan saman huoneeseen ja kansa odottaa heidän rietastelevan siellä. Mutta heistä ei olekaan siihen. Mies muuttuu taas vauvaksi.

Näyttämökuva kaksi: Vauva haluaa kävellä, mutta kaatuu kaiken aikaa kun pääsee pystyyn. Sitten hän saa piiskaa. Loputa hänelle pakkosyötetään puuroa ja hän rypee puurossa. Osansa saa siis viimeaikaiset tarhakohut. Ja osasihan Niina Mikkonenkin kertoa tarhan olevan natsien keksintöä.

Näyttämökuva kolme: Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartia kameralle tulkitseva nainen on alkuun kuin mistä tahansa pornoelokuavasta, mutta vähitellen hän muuttuu uhriksi. Muut näyttelijät tanssivat ison kattokruunun alla laulun tahdissa. Alun perin vampyyrikreivin ja hänen uhrinsa rakkausduetoksi tarkoitettu kasariballadi muuttuu väkivallan osaksi, kun parit hakkaavat toisiaan laulun tahdissa. Kiitos kappaleen, kattokruunun ja väkivallan kohatus yhdistyy mielessäni saksalaiseen vampyyri musikaaliin Tanz der Vampireen.

Jokainen osallistuja saa oman hetkensä ja pakottaa meidät katsomaan itseään. On se sitten hauskaa, rivoa, kammottavaa, ahdistavaa, emme voi kääntää katsettamme pois. Meidät on vangittu. Näyttelijät esittävät omaa tarinaansa välillä toisista välittämättä. Lavalla on valloittavaa dragia, alaston valkoinen heteromies jolla on paljon sanottavaa ja monia muita. Hitler on mukana vitsissä, joka ei ole edes hauska. Lopussa päästään taivaaseen. Vaiko onko taivaskin vain yksi fasistinen rakennelma?

 

Joulun korvilla tällaista kepeää pohdintaa.

Taide on turhaa. Why even bother? Teemu Mäki kertoo taiteen vaikuttavan kuin pullollinen Koskenkorvaa.

Ala on kuoleva ja taiteen koulutusta lakkautetaan kaiken aikaa. Tällä hetkellä itse koen varsinkin kuvataiteen turhaksi ja turhauttavaksi. Harva teos puhuttelee minua. Vain teatteri on poliittista taidetta. Joku on näin sanonut.

Saksalainen teatterinero Bertolt Brecht on todennut, että jos yleisöä haluaa opettaa, heitä pitää ensin viihdyttää. Mutta miten sen tekisi onnistuakseen? Ja tajuaako siltikään tosi-TV:stä ja seiskapäivää-lehdestä plösähtänyt kulttuuria harrastava eliitti mitään mitä tekijät haluavat sanoa? Hukkuuko sanoma näyttämökuvien, kauniiden ihmisten alle ja yleisöä naurattavien nokkeluuksien alle?

Muoto on tärkeä. Mutta tajuaako suuri yleisö Diamanda Galasin avant garden alle kätkeytyvän poliitisia teemoja turkkilaisten suorittamista kansanmurhista AIDSiin? Kuuntelu voi loppua lyhyeen, kun rouvan musiikkia pitää sietämättömänä meluna.

Ranskalainen filosofi Georges Bataille (1897-1962) kertoo artikkelissaan ”Uhrauksellinen silpominen ja Vincent van Goghin korva” (1930) erilaisista myyttisistä ja todellisista uhrauksista rinnastaen ne Vincent van Goghiin, joka houreissaan silpoi korvansa irti ja toimitti sen portolle ilotaloon.

Jos palaamme historiaan ja tutkimme miten kansaa on opetettu ja mitä taiteen saralla on tehty, löydämme mielenkiintoisia asioita: mielettömyyttä ja väkivaltaa.

Roomassa kansa mässäili verisillä orgioilla Colosseumeilla: ihmiset tappoivat ja silpoivat toisiaan, ihmisiä ruokittiin eläimille. Tämä oli ajan henki. Kansa oli turtunut, eikä muu kuin raaka todellinen väkivalta tuottanut mitään tuntemuksia. Keskiajalla opetus tapahtui pyhimystarinoiden avulla, jotka kaikki huipentuivat orgastiseen teloitukseen.

Uhriperinne on jäänyt taiteeseen, varsinkin performansseihin.

Serbialainen performanssitaiteilija Marina Abramovic on usein teoksissaan silponut itseään tai antanut yleisön tehdä sen hänen puolestaan. Chris Burden nousi ikoniseksi taiteilijaksi tehtyään performanssin, jossa häntä ammuttiin käteen. Yoko Ono taas on antanut yleisön leikata puvustaan paloja pois performanssissaan.

Myöhempien aikojen pyhä tosi-TV perinne juontaa juurensa Rooman sirkushuveihin. Toistaiseksi ketään ei ole teloitettu julkisesti tosi-tv:n varjolla, vaikka esimerkiksi Saddam Husseinin teloitusvideo vuosikin nettiin. Nyt riittää julkinen örvellys ja unelmien sekä itsetunnon murskaaminen.

Suzanne Collinssin nuortenkirjassa ”Nälkäpeli” ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa tulevaisuuden tosi-TV on muuttunut sirkushuviksi, jossa nuoret tappavat toisiaan kameroiden seuratessa ja voittajaksi selviytyy hän joka viimeisenä on elossa.

Jollain tavalla taiteen täytyy olla mieletöntä, että se olisi mielekästä tekijälleen ja jollain tavalla kantaa ottavaa ja merkittävää. Esille ei ainakaan pääse, kuin kohun saattelemana. Ja onko sekään sitten taas mielekästä olla muistettuna vaan siitä kohusta, ei taiteesta. Toisaalta provokaatio on oma taiteenlajinsa.

Jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, sitä on ravisteltava kunnolla. Ehkä pitäisi ottaa radikaali filosofia Rote Armee Fraktionilta (Punainen Armeijakunta) ja metodit Hakim Baylta.

Marttyyriksi kukaan tuskin haluaa, myytiksi ehkä mieluummin. Kalervo Palsa sai ansaitsemaansa arvostusta vasta kamalan kuolemansa jälkeen. Kuka enää muistaisi ja palvoisi Kurt Cobainia, Che Guevaraa tai Jim Morrisonia, jolleivät he olisi kuolleet nuorina? Arvon saa kärsimällä ja kuolemalla. Myytiksi pääsee vain kuolemalla nuorena.

Tulisiko siis todellisen taiteilijan olla kuin kallioon kahlittu Prometheus, jonka sisäelimet kotka käy repimässä ja syömässä joka iltaa uudestaan? Olisiko se tarpeeksi konkreettinen osoitus sitä työstä ja uhrauksista, joita taiteilija tekee tehdessään sitä mihin kokee kutsumuksensa ja palonsa?

Vai tajuaisimmeko sittenkään?