Olin vähän ristiriitaisin mielin Les Miserablesin leffaversiosta. Olin nähnyt tämän livenä Lontoossa 2010 ja Turussa 2011. Molemmissa oli omat ärsyttävyytensä, mutta myös hyvät puolensa. Eniten Les Misissä mua on ärsyttänyt pateettinen siirappisuus ja tunnehuoraus (yritetään saada maksimaaliset kyynelvuodot ja tunnereaktiot yleisöstä aikaiseksi). Ei se väärin ole, Les Mis on kuitenkin erilainen kuin perus komediaromantiikkahöttömusikaali.
Musikaalin tarinaan en syvemmin mene. On kurjaa kuollaan, soditaan, on kurjaa ja kuollaan. Siinä ohessa pyörii lähimmäisenrakkauden, armon, yms inhimillisyyden teemoja.
Ohjaaja Tom Hooperin idea äänittää laulut aktuaalisessa kuvaustilanteessa oli hyvä, mutta hivenen skeptisesti suhtauduin siihen: miltä laulut kuulostaisivat, kun ne menisivät näyttelijöiden ehdoilla? Tämä toimi hyvin. Välillä musiikki tosin laahasi, varsinkin alussa. Jäin kaipaamaan musikaalissa käytettäviä kasarisyntikoita rytmittämään kohtausta. Alun laivan kiskonta tuli myös yllätyksenä: olen aina jotenkin ajatellut, että miehet ovat louhoksessa tms pakkotyössä.
Elokuvassa selkeästi oli haettu realismia ja kurjuuden maksimointia. Mietin katsoessani, että onko jokikisillä köyhällä, kurjalla ja prostitoidulla oltava paiseita kasvoissaan? Paskaviemäreissä vaeltamisella myös herkuteltiin. Teki kyllä pahaa välillä katsoa, että sinänsä realismillä kyllä onnistuttiin.
Tiukat päälle tulevat lähikuvat laulujen aikana olivat toimivia ja erottavat tämän elokuvan muusta musikaalielokuvaperinteestä. Elokuvaa varten tehty uusi kappale oli todella tylsä ja pateettinen. Olisi voinut jäädä pois. Lavastus oli upea ja siihen selvästi oli panostettu. Erityisesti elefantti jäi mieleen.
Erityisesti pidin siitä, että elokuvassa musikaalin juonta selkeytetty ja viety enemmän kirjan suuntaan. Lavalla en oikein koskaan ole täysin ymmärtänyt mistä oikein on kyse. Joidenkin laulujen paikkoja oli vaihdettu, mutta vaihdot puolustuvat täysin paikkojaan.
Miinusta suomenkielisestä käännöksestä. Välillä viihdytin itseäni vertaamalla miten paljon käännös eroaa siitä mitä lauletaan. Ja sehän erosi liikaakin. Käännös oli kömpelöä ja paikoitellen mautonta. Jos tämä oli nyt tämä virallinen suomalainen käännös niin…
Hugh Jackman näytteli kyllän hyvin roolinsa, mutta hänen äänensä ei ihan toiminut, ei varsinkaan ’Bring Him Home:ssa’. Russel Crow Javertina oli jotenkin sympaattinen nallekarhumaisella tavalla, mutta ei erityisen vakuuttava pakkomielteisenä lainvalvojana. Hänenkään äänensä ei aivan yltänyt huippuun.
Anne Hathaway ei ole koskaan sytyttänyt mua, mutta Fantinena hän kyllä teki uskomattoman suorituksen. Nyt kun ’I dream a dream’-biisin paikkaa oli vaihdettu ja Fantinen kurjuutta pohjustettu kunnolla, kappale tuntui todella raadolliselta ja rankalta, ei yhtään siirappiselta ja kauniilta biisiltä. Hiusten leikkaamisen, hampaiden repimisen ja prostitoiduksi ajautumisen jälkeen laulu oli niin sydäntäsärkevä. Tiukka lähikuva ja melkeinpä yhdellä otolla kuvattu koko laulu. Oscarin arvoinen suoritus.
Teinihahmot olivat ihan hyviä tässä, joskin Eponine jäi aika etäiseksi ja vähälle huomiolle. Thernaurderit olivat hauskoja, mutta vähän tuntui, että Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen on näissä rooleissa nähty jo monesti. Varsinkin Helena lihamyllyn kanssa.
Oli mukavaa, että mukaan oli otettu musikaalin alkuperäisiä näyttelijöitä. Alkuperäinen Jean Valjean Colm Wilkinson oli Dignen piispana.
Kokonaisuutena pidin elokuvasta. Ehkäpä tämä viitoittaa uutta vallankumousta musikaalielokuvalle. Vaikka tästä puuttui camp, tälaisessa tekotavassa on potentiaalia. Esimerkisi RENT toimisi elokuvana paremmin tällaisena, kuin taannoinen Chris Columbuksen ohjaus.
Kulttuurieliitti 