En voinut ollut enempää innoissani, kuin joitain vuosia sitten kuulin, että eräs suosikkialbumeistani ikinä, Green Dayn American Idiot nousisi teatterin lavalle. Rahatilanteen takia en tätä Nykiin päässyt katsomaan, mutta heti kun tilaisuus tuli katsastaa teos Lontoossa, en voinut jättää väliin tilaisuuttaa nähdä miten Green Dayn poliittinen punkrock toimisi näyttämöllä.
American Idiot on sukua Hairille ja RENTille. Se on sukupolvi- ja ajankuva. Siinä missä Hair kuvaa Vesimiehen aikaa ja Vietnamin sotaa, Rent AIDS-epidemiaa ja muita sosiaalisia ongelmia 80-90-luvuilla, niin American Idiot kuvaa syyskuun yhdennentoista iskujen jälkeinen maailmaa ja pari-kolmekymppisiä, jotka eivät löydä paikkaansa sieltä. Se on sukua myös The Whon Tommylle ja Pink Floydin The Wallille, ollen ensin konseptialbumi ennen päätymistään näyttämölle.
Näyttämölle teoksen on kirjoittanut Green Dayn laulajakitaristi Billy Joe Armstrong ja palkittu ohjaaja Michael Myer. Materiaalina on American idiot-albumin kappaleet, sinkkujen b-puolet ja muutamia lauluja 21st Century Breakdown-levyltä. Muutamaa puhuttua ”päiväkirja” osiota lukuun ottamatta teos on täysin läpilaulettu. Green Dayn biisit on kuvitettu ja tarina liikkuu täysin niiden ympärillä.
Tarinan keskiössä on kolme pikkukaupungin luuseria, jotka eivät löydä paikkaansa tässä maailmassa. Suuntaa elämälle haetaan perheestä, huumeista ja armeijasta. Perhe-elämä turruttaa Willin oluen ja kannabiksen parissa ja lopulta tyttöystävä jättää hänet. Johnny löytää elämänsä naisen, mutta huumeet sotkevat hänet täysin ja hänen paha alter egonsa St. Jimmy astuu kuvioihin. Tunny taas vammautuu sodassa eikä hänestä tulekaan sitä sankaria, jota armeija ura hänelle lupaa.
Lavastus oli pelkistetty: muutamia rakennustelineitä, sohvia, sänkyjä ja iso joukko tv-ruutuja seinillä, jotka syöttivät kaiken aikaa mediakuvaa ja animaatiota. Koreografia oli rajua ja energistä, kuten rockesitykseen sopiikin. Erityisen upeita olivat bussimatka, jossa yhdestä rakennustelineestä tuli bussi ja sotakohtaukset, jossa sotilaiden punnertamiset muuttuivat suuriksi ilmahypyiksi pommien lennellessä ja osuessa maahan. Esitystä siivittävät useat psykedeeliset jaksot, jotka on tulkittavissa huume- ja lääkeharhoiksi. Näiden aikana nähtiin mm ilma-akrobatiaa, joka on aina yhtä suuri ilo silmälle ja mielelle.
Ohjaaja Michael Myers on ollut tekemässä työryhmänsä kanssa Broadwaylla mm. musikaalisovitusta Franz Webekindin omaa aikaansa ravistelleesta näytelmästä Kevään herääminen, joka käsitteli 1800-l lopun puritaanisessa yhteisössä tapahtuvaa nuorten kasvua ja seksuaalista heräämistä. Nuorten maailma on ollut miehelle tuttu. Nykynuoriso tuntee vaarat ja tietää liikaakin, mutta median, sodan ja terrorin turruttamina ongelmat ovat hieman toisia: syrjäytyminen ja sen oireet etunenässä.
Yhtenä ratkaisuna ongelmiin esityksessä nähdään klassinen pakeneminen. Paetaan ongelmia toiseen paikkaan, kaupunkiin tai äärimmäisessä tapauksessa päihteisiin. Äärimmäinen ratykaisu on myös lähteä sotaan, kun mikään muu ei tunnu missään eikö tuota tunteita. Vaikka esitys käsitteleekin rankkoja aiheita varsin suoraan, se ei sorru synkistelyyn, mutta ei myöskään pehmoiluun. Siitä pitää huolen asenteellinen punk alusta loppuun. Saatamme nähdä romanttisen kohtauksen, mutta jo seuraavan laulun aikana näemme kuinka kumppani väkisin piikittää rakastaan suoneen.
Jotenkin kaikki osaset tuntuivat olevan paikallaan Americn Idiotissa. Musiikissa pauhasi särökitara, mutta sovituksiin oli tuotu mukaan sello, joka maalasi tunteikkaita maisemia raskaiden kitara-, basso- ja rumpukuvioiden lomaan. Näyttelijät olivat hyviä. St. Jimmyn esittäjä tosin ei ihan vakuuttanut mua punk-asenteellaan. Oli vähän turhan emo, ei ollenkaan sellainen räyhähenki, joka hänen tulisi olla.
Sellaisen autuaalisen rockhurmoksen tämä elämys kuitenkin tarjosi että useassa kohdassa kuumat kyyneleet valuivat poskea pitkin. Tämä tuntui ja kosketti.
Biisi kohdasta 03.50
Kulttuurieliitti 