Arkisto kohteelle joulukuu, 2012

En voinut ollut enempää innoissani, kuin joitain vuosia sitten kuulin, että eräs suosikkialbumeistani ikinä, Green Dayn American Idiot nousisi teatterin lavalle. Rahatilanteen takia en tätä Nykiin päässyt katsomaan, mutta heti kun tilaisuus tuli katsastaa teos Lontoossa, en voinut jättää väliin tilaisuuttaa nähdä miten Green Dayn poliittinen punkrock toimisi näyttämöllä.

American Idiot on sukua Hairille ja RENTille. Se on sukupolvi- ja ajankuva. Siinä missä Hair kuvaa Vesimiehen aikaa ja Vietnamin sotaa, Rent AIDS-epidemiaa ja muita sosiaalisia ongelmia 80-90-luvuilla, niin American Idiot kuvaa syyskuun yhdennentoista iskujen jälkeinen maailmaa ja pari-kolmekymppisiä, jotka eivät löydä paikkaansa sieltä. Se on sukua myös The Whon Tommylle ja Pink Floydin The Wallille, ollen ensin konseptialbumi ennen päätymistään näyttämölle.

Näyttämölle teoksen on kirjoittanut Green Dayn laulajakitaristi Billy Joe Armstrong ja palkittu ohjaaja Michael Myer. Materiaalina on American idiot-albumin kappaleet, sinkkujen b-puolet ja muutamia lauluja 21st Century Breakdown-levyltä. Muutamaa puhuttua ”päiväkirja” osiota lukuun ottamatta teos on täysin läpilaulettu. Green Dayn biisit on kuvitettu ja tarina liikkuu täysin niiden ympärillä.

Tarinan keskiössä on kolme pikkukaupungin luuseria, jotka eivät löydä paikkaansa tässä maailmassa. Suuntaa elämälle haetaan perheestä, huumeista ja armeijasta. Perhe-elämä turruttaa Willin oluen ja kannabiksen parissa ja lopulta tyttöystävä jättää hänet. Johnny löytää elämänsä naisen, mutta huumeet sotkevat hänet täysin ja hänen paha alter egonsa St. Jimmy astuu kuvioihin. Tunny taas vammautuu sodassa eikä hänestä tulekaan sitä sankaria, jota armeija ura hänelle lupaa.

Lavastus oli pelkistetty: muutamia rakennustelineitä, sohvia, sänkyjä ja iso joukko tv-ruutuja seinillä, jotka syöttivät kaiken aikaa mediakuvaa ja animaatiota. Koreografia oli rajua ja energistä, kuten rockesitykseen sopiikin. Erityisen upeita olivat bussimatka, jossa yhdestä rakennustelineestä tuli bussi ja sotakohtaukset, jossa sotilaiden punnertamiset muuttuivat suuriksi ilmahypyiksi pommien lennellessä ja osuessa maahan. Esitystä siivittävät useat psykedeeliset jaksot, jotka on tulkittavissa huume- ja lääkeharhoiksi. Näiden aikana nähtiin mm ilma-akrobatiaa, joka on aina yhtä suuri ilo silmälle ja mielelle.

Ohjaaja Michael Myers on ollut tekemässä työryhmänsä kanssa Broadwaylla mm. musikaalisovitusta Franz Webekindin omaa aikaansa ravistelleesta näytelmästä Kevään herääminen, joka käsitteli 1800-l lopun puritaanisessa yhteisössä tapahtuvaa nuorten kasvua ja seksuaalista heräämistä. Nuorten maailma on ollut miehelle tuttu. Nykynuoriso tuntee vaarat ja tietää liikaakin, mutta median, sodan ja terrorin turruttamina ongelmat ovat hieman toisia: syrjäytyminen ja sen oireet etunenässä.

Yhtenä ratkaisuna ongelmiin esityksessä nähdään klassinen pakeneminen. Paetaan ongelmia toiseen paikkaan, kaupunkiin tai äärimmäisessä tapauksessa päihteisiin. Äärimmäinen ratykaisu on myös lähteä sotaan, kun mikään muu ei tunnu missään eikö tuota tunteita. Vaikka esitys käsitteleekin rankkoja aiheita varsin suoraan, se ei sorru synkistelyyn, mutta ei myöskään pehmoiluun. Siitä pitää huolen asenteellinen punk alusta loppuun. Saatamme nähdä romanttisen kohtauksen, mutta jo seuraavan laulun aikana näemme kuinka kumppani väkisin piikittää rakastaan suoneen.

Jotenkin kaikki osaset tuntuivat olevan paikallaan Americn Idiotissa. Musiikissa pauhasi särökitara, mutta sovituksiin oli tuotu mukaan sello, joka maalasi tunteikkaita maisemia raskaiden kitara-, basso- ja rumpukuvioiden lomaan. Näyttelijät olivat hyviä. St. Jimmyn esittäjä tosin ei ihan vakuuttanut mua punk-asenteellaan. Oli vähän turhan emo, ei ollenkaan sellainen räyhähenki, joka hänen tulisi olla.

Sellaisen autuaalisen rockhurmoksen tämä elämys kuitenkin tarjosi että useassa kohdassa kuumat kyyneleet valuivat poskea pitkin. Tämä tuntui ja kosketti.

Biisi kohdasta 03.50

Tässä tämän vuoden viimeinen RAF-teemainen kirjoitus 🙂     begegnung-gudrun-ensslin

Käsikirjoitus: Christine Brückner
Ohjaus 1997: Mikko Roiha
Ohjaus 2012: Maria Oiva
Roolissa Anna Veijalainen
Koko-teatteri

Gudrun Ensslin (1940-1977) oli mielenkiintoinen persoona. Pastorin kunnollinen tytär, partiolainen, kympin oppilas ja äiti, josta tuli myöhemmin etsitty kaupunkiterroristi. Gudrun johti yhdessä Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhoffin kanssa pahamaineista vasemmistoterroristijärjestö Rote Armee Fraktionia, joka pyrki provoisoimaan väkivallan avulla esiin yhteiskunnan mädännäisyyden ja fasismin, ja siten saavuttamaan vallankumouksen ja paremman yhteiskunnan.

Vuodesta 1972 kuolemaansa 1977 Gudrun vietti Stammheimin vankilan varta vasten RAFia varten rakennetussa erityissiivessä. ”Kuoleman yönä” 18.10.1977 kuoli kolme RAF:n johtohahmo, Carl Raspe, Baader ja Ensslin. Viralliseksi syyksi laitettiin itsemurha, mutta myön murhan mahdollisuus on enemmän kuin todennäköinen.

Koko-teatterin näyttämölla Stammheimin on todella pelkistetty: sen lattia on peitetty pressulla. Takaseinä on paljas ja katosta roikkuu ikkunaa viitteellisesti muistuttava peili. Lattiassa on reikä. Kampa, ripsiväri, pieni pyyhe ja emalikulho ovat näyttämön etualalla. Muutama spotti osoittaa vaaleaan naiseen ja taaseinäiin projisoidaan videokuvaa vastaavasta tilanteesta ja tilasta. Ainoa mikä on muuttunut, on se, että näyttelijä on nyt 15 vuotta vanhempi.

Monologin aikana Gudrunille kummittelee menneisyyden aaveet, joiden kanssa hän nyt yrittää saavuttaa rauhan ennen kuolemaansa. Heitä ovat hänen puolisonsa Bernward ja poikansa Felix, natsiappensa Will, porvarilliset vanhempansa, vankilan henkilökunta ja omat toveritkin.
thumb
Kun Fassbinderin ja kumppaneiden elokuvassa Germany in Autumn käydään kriisiä siitä voidaanko RAF-kolmiokn viimeistä toivetta toteuttaa, niin esityksen aikana tämä toive kerrotaan suoran meille: haluamme samaan hautaan, samaan kuoppaan. Ei muistomerkkiä meille.

Koko-teatterin 15-vuotisjuhlaesityksessä on mukana mielenkiintoinen, omaa jännitettään luova aspekti: taustalle on projisoitu videokuvaa viidentoista vuoden takaisesta esityksestä. Väliin näyttämöllä ja videolla liikkeet menevät yksiin, välillä ei. Toisessa kohtaan video ennakoi toimintaa näyttämöllä ja toisessa kommentoi. Väliin on projisoitu kuvia Gudrunnin elämän avainhenkilöistä.

Ehkäpä Gudrunia tarvittaisiin esittämään vähän karismaattisempi esiintyjä. Anna Veijalaisessa on paikoitellen vimmaa, hulluutta ja ytyä, jota naarasterrostissa on ollut, mutta välillä taas ote rauhoittuu ja tasoittuu. Toisaalta ehkä tämä Gudrun on herkempi. Äidin kutomat villasukat on vankilan betonilattia kuluttanut rikki.

Gudrunin ja RAFin myötä menetimme ”pahikset” joita voi ihailla.

Kellopeli appelsiini

Posted: joulukuu 17, 2012 in Tanssi, Teatteri
Avainsanat:, , ,

Action To The Word: A Clockwork Orange, Soho Theatre, London

Numeroimattoman katsomon etuna on se, että pystyy itse valistemaan paikkansa. Yleensä haluan istua teatteria katsoessani keskemmällä katsomoa, jotta voin hahmottaa esityksen kokonaisuuden paremmin. Tällä kertaa tein kuitenkin poikkeuksin ja ryntäsin aivan eturiviin ja sen keskelle.

Ehkä olisi tehnyt hyvää katsoa Kubrickin filmatisointi Kellopeli appelsiinista ennen esitystä. Esityksen kieli nimittäin pohjaa täysin Burgessin luomaan slangiin, joka pohjaa englannin murteisiin ja venäjään. Siitä syystä puhetta oli väliin hankala seurata ja ymmärtää, mutta äärimmäisen fyysisen näyttelemisen ansiosta tapahtumissa pysyi mainiosti mukana.

Toisen ”haasteen” esityksen seuraamiselle toi ensamble, joka koostui pelkistä miehistä. Väliin ei oikein tiennyt onko hahmo nyt mies vai nainen. Loppujen lopuksi sillä ei ollut oikeastaan edes väliä, vaikka se loikin esitykselle homoeroottisen latauksen. Puheessaan ohjaaja Alexandra Spencer-Jones toteaa, että ei ole pyrkinyt tekemään ”homoa” tai ”heteroa” esitystä, vaan pysymään uskollisena Burgessin tekstille. Joskus tyttöjen tilalla on poikia.

Vimmaa, raakaa voimaa, vihaa, seksuaalista energiaa ja testosteronia näyttelijöissä riitti alusta loppuun saakka. Hikeä, sylkeä, maitoja ja lasin sirpaleita lensi välillä katsomoon saakka. Väkivalta oli tyylitellyn koreografista ja varsinkin balettina toteutettu jengitappelu oli kaikessa raakuudessaan kaunista katseltavaa. Välillä hivenen hirvitti olla eturivissä, koska niin vimmoissaan näyttelijät viskoivat toisiaan, huitoivat golfmailoilla ja rikkoivat lasipulloja.

"A Clockwork Orange"

Näyttelijöistä täytyy nostaa esiin nuori Martin McCreadie, joka näytteli sellaisilla voimalla ja hienovaraisilla nyansseilla Alexia, etten yhtään ihmettelisi, jos hänestä vielä tulisi jotain suurta maailman teatterikartalle.

Esityksen värimaailma oli tyylitelty: mustaa, valkoista ja oranssia. Värimaailma näkyi tyylitellyssä ja minimalistisessa lavastuksessa ja puvustuksessa. Muutama tuoli, pöytä, sänky ja vähän rekvisiittaa. Kaikki muu luotiin valoilla, äänillä ja näyttelijöillä. Äänimaailmana esityksessä toimi Beethovenin musiikki, mutta mukana oli myös tämän päivän musiikkia ja rock-klassikoita."A Clockwork Orange"

Ajankohtainen esitys oli kaikin puolin. Ohjaaja oli nostanut esiin viime vuoden Lontoon mellakat, mutta kyllä esityksessä myös muita vahvoja yhteiskunnallisia teemoja löytyy.

Nuorten tekemä raaka väkivalta on ikävä tahra modernille länsimaiselle ihmiselle. Vasta muutama päivä sitten saimme todistaa uutta järjetöntä nuoren miehen tekemää koulusurmaa Yhdysvalloissa. Samassa maassa opiskelijatyttö kieltäytyi ottamasta koulun vaatimaa mikrosirua, jolla hänen menemisiään voitaisiin tarkkailla. Yhteiskunta haluaa vain vahvemmin kontrolloida asukkaitaan ja tehdä meistä mieleisiään.

Erikseen täytyy mainita vielä esityksen käsiohjelma, jossa oli perus esitystietojen lisäksi mukana kirjailija Anthony Burgessin oma dramatisointi. Tällaisia käsiohjelmia saisi olla enemmänkin. Hyvään tekstiin palaa mielellään uudelleen ja tekstiä lukiessaan voi muistella vahvoja näyttämökuvia.

Kuvat (c) Action To The Word

Kulttuurieliitti lähtee lomailemaan, mutta palataan asiaan taas ennen joulun pyhiä tai niiden aikana.

Näihin tunnelmiin 😀

I Only Want You to Love Me or: Fascism will Triumph

Lavalla TEAKin ruostinkielisen näyttelijäkurssin valmistuvat opiskelijat

Katsomoon kävellessä teatterísalissa soi 60-l:n rakkausklassikkobiisi Lovestory. Sotken sen mielessäni toiseen saman vuosikymmenen klassikkorakkausiskelmään Was Ich Dir Sagen Will:iin (Rakkauden jälkeen). Ehkä odotan kuulevani saksalaisia melodioita, koska esitys pohjaa saksalaisen ohjaajadramaturgi Rainer Werner Fassbinderin tuotantoon.

Tiesin Fassbinderilta ennakkoon vain yhden elokuvan ja hänen kytköksistään Baader-Meinhof-ryhmään. Wikipedia osasi myös kertoa miehen käsitelleen paljon fasismia teoksissaan ja olleen homoseksuaali, joka tarvitsi myös naisia elämäänsä. Fassbinder olikin naimisissa muutamaan otteeseen naisten kanssa. Näiden tietojen valossa katsoin esitystä tai sitten en. Siitä pystyi kuitenkin nauttimaan tietämättä Fassbinderistä.

Ohjaajaguru Alfred Hitchcock puhui väkivallan ja rakkauden suhteesta. Hänen mielestään rakkauskohtaukset tuli ohjata kuin väkivaltakohtaukset ja päin vastoin. Elokuvassa Deutcsland im Herbs (1978) Fassbinder esiintyy itsenään ja toteaa avioliiton olevan vain yhteiskunnan keinotekoinen rakenne kahden ihmisen olla yhdessä. Ehkä esityksen fasismi onkin jotain muuta, kuin hakaristit ja natsit, vaikka Hitler osansa esityksessä saakin.

Ensimmäinen näyttämökuva on tyhjä sali ja lattialla oleva kattokruunu, joka alkaa kohota hitaasti ja epävarmasti. Tämä kuvan olen nähnyt ennenkin. Phantom of the Opera alkaa vastaavalla tavalla, kun koristeellinen kattokruunu hinataan kattoon. Tässä esityksessä ja PoTOssa sillä on myöhempiä merkityksiä. Siinä missä PoTOssa se on koston välikappale, tässä esityksessä se oli jotain mitä tavoiteltiin.

Sitten levy jää junnaamaan, ja sätkivät näyttelijät ryömivät esiin määritellen samalla esityksen rytmin. Nyt ollaan fyysisiä ja kehoja ei päästetä helpolla. Teatteri on leikkiä identiteeteillä. Niin myös tämä näytelmä. Miehet on puettu naisiksi ja naiset miehiksi. On stereotyypisiä homohahmoja, drag-kuningattaria, machoja miehiä ja naisellisia naisia. Väliin roolit muuttuvat ja vaihtuvat päikseen. Tuloksena on iloittelu ja hulluttelu rooleilla.

Toinen identiteettileikki on tosi-TV:n tuominen lavalla. Osa tapahtumista kuvataan livenä ja projisoidaan seinälle. Minkälaisia identitetteejä se tuottaa ja miten käy, kun määritetyt identiteetit tippuvat ja murtuvat? Mies ja nainen ahdetaan saman huoneeseen ja kansa odottaa heidän rietastelevan siellä. Mutta heistä ei olekaan siihen. Mies muuttuu taas vauvaksi.

Näyttämökuva kaksi: Vauva haluaa kävellä, mutta kaatuu kaiken aikaa kun pääsee pystyyn. Sitten hän saa piiskaa. Loputa hänelle pakkosyötetään puuroa ja hän rypee puurossa. Osansa saa siis viimeaikaiset tarhakohut. Ja osasihan Niina Mikkonenkin kertoa tarhan olevan natsien keksintöä.

Näyttämökuva kolme: Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartia kameralle tulkitseva nainen on alkuun kuin mistä tahansa pornoelokuavasta, mutta vähitellen hän muuttuu uhriksi. Muut näyttelijät tanssivat ison kattokruunun alla laulun tahdissa. Alun perin vampyyrikreivin ja hänen uhrinsa rakkausduetoksi tarkoitettu kasariballadi muuttuu väkivallan osaksi, kun parit hakkaavat toisiaan laulun tahdissa. Kiitos kappaleen, kattokruunun ja väkivallan kohatus yhdistyy mielessäni saksalaiseen vampyyri musikaaliin Tanz der Vampireen.

Jokainen osallistuja saa oman hetkensä ja pakottaa meidät katsomaan itseään. On se sitten hauskaa, rivoa, kammottavaa, ahdistavaa, emme voi kääntää katsettamme pois. Meidät on vangittu. Näyttelijät esittävät omaa tarinaansa välillä toisista välittämättä. Lavalla on valloittavaa dragia, alaston valkoinen heteromies jolla on paljon sanottavaa ja monia muita. Hitler on mukana vitsissä, joka ei ole edes hauska. Lopussa päästään taivaaseen. Vaiko onko taivaskin vain yksi fasistinen rakennelma?

 

Joulun korvilla tällaista kepeää pohdintaa.

Taide on turhaa. Why even bother? Teemu Mäki kertoo taiteen vaikuttavan kuin pullollinen Koskenkorvaa.

Ala on kuoleva ja taiteen koulutusta lakkautetaan kaiken aikaa. Tällä hetkellä itse koen varsinkin kuvataiteen turhaksi ja turhauttavaksi. Harva teos puhuttelee minua. Vain teatteri on poliittista taidetta. Joku on näin sanonut.

Saksalainen teatterinero Bertolt Brecht on todennut, että jos yleisöä haluaa opettaa, heitä pitää ensin viihdyttää. Mutta miten sen tekisi onnistuakseen? Ja tajuaako siltikään tosi-TV:stä ja seiskapäivää-lehdestä plösähtänyt kulttuuria harrastava eliitti mitään mitä tekijät haluavat sanoa? Hukkuuko sanoma näyttämökuvien, kauniiden ihmisten alle ja yleisöä naurattavien nokkeluuksien alle?

Muoto on tärkeä. Mutta tajuaako suuri yleisö Diamanda Galasin avant garden alle kätkeytyvän poliitisia teemoja turkkilaisten suorittamista kansanmurhista AIDSiin? Kuuntelu voi loppua lyhyeen, kun rouvan musiikkia pitää sietämättömänä meluna.

Ranskalainen filosofi Georges Bataille (1897-1962) kertoo artikkelissaan ”Uhrauksellinen silpominen ja Vincent van Goghin korva” (1930) erilaisista myyttisistä ja todellisista uhrauksista rinnastaen ne Vincent van Goghiin, joka houreissaan silpoi korvansa irti ja toimitti sen portolle ilotaloon.

Jos palaamme historiaan ja tutkimme miten kansaa on opetettu ja mitä taiteen saralla on tehty, löydämme mielenkiintoisia asioita: mielettömyyttä ja väkivaltaa.

Roomassa kansa mässäili verisillä orgioilla Colosseumeilla: ihmiset tappoivat ja silpoivat toisiaan, ihmisiä ruokittiin eläimille. Tämä oli ajan henki. Kansa oli turtunut, eikä muu kuin raaka todellinen väkivalta tuottanut mitään tuntemuksia. Keskiajalla opetus tapahtui pyhimystarinoiden avulla, jotka kaikki huipentuivat orgastiseen teloitukseen.

Uhriperinne on jäänyt taiteeseen, varsinkin performansseihin.

Serbialainen performanssitaiteilija Marina Abramovic on usein teoksissaan silponut itseään tai antanut yleisön tehdä sen hänen puolestaan. Chris Burden nousi ikoniseksi taiteilijaksi tehtyään performanssin, jossa häntä ammuttiin käteen. Yoko Ono taas on antanut yleisön leikata puvustaan paloja pois performanssissaan.

Myöhempien aikojen pyhä tosi-TV perinne juontaa juurensa Rooman sirkushuveihin. Toistaiseksi ketään ei ole teloitettu julkisesti tosi-tv:n varjolla, vaikka esimerkiksi Saddam Husseinin teloitusvideo vuosikin nettiin. Nyt riittää julkinen örvellys ja unelmien sekä itsetunnon murskaaminen.

Suzanne Collinssin nuortenkirjassa ”Nälkäpeli” ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa tulevaisuuden tosi-TV on muuttunut sirkushuviksi, jossa nuoret tappavat toisiaan kameroiden seuratessa ja voittajaksi selviytyy hän joka viimeisenä on elossa.

Jollain tavalla taiteen täytyy olla mieletöntä, että se olisi mielekästä tekijälleen ja jollain tavalla kantaa ottavaa ja merkittävää. Esille ei ainakaan pääse, kuin kohun saattelemana. Ja onko sekään sitten taas mielekästä olla muistettuna vaan siitä kohusta, ei taiteesta. Toisaalta provokaatio on oma taiteenlajinsa.

Jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, sitä on ravisteltava kunnolla. Ehkä pitäisi ottaa radikaali filosofia Rote Armee Fraktionilta (Punainen Armeijakunta) ja metodit Hakim Baylta.

Marttyyriksi kukaan tuskin haluaa, myytiksi ehkä mieluummin. Kalervo Palsa sai ansaitsemaansa arvostusta vasta kamalan kuolemansa jälkeen. Kuka enää muistaisi ja palvoisi Kurt Cobainia, Che Guevaraa tai Jim Morrisonia, jolleivät he olisi kuolleet nuorina? Arvon saa kärsimällä ja kuolemalla. Myytiksi pääsee vain kuolemalla nuorena.

Tulisiko siis todellisen taiteilijan olla kuin kallioon kahlittu Prometheus, jonka sisäelimet kotka käy repimässä ja syömässä joka iltaa uudestaan? Olisiko se tarpeeksi konkreettinen osoitus sitä työstä ja uhrauksista, joita taiteilija tekee tehdessään sitä mihin kokee kutsumuksensa ja palonsa?

Vai tajuaisimmeko sittenkään?

Mulla on muutamia teemoja, jotka aika ajoin aina pompahtaa esiin yllättävissä paikoissa. Tuntuu, että niistä ei vaan pääse eroon, kun kerran on pikkusormena niille antanut. Tällä kertaa nostan esiin yhden.  Muihin ehkä palaan, jahka ne taas tulevat vastaan. Tällä kertaa Baader-Meinhof-ryhmä. Tämä teema näkyy tulevissakin postauksissakin, eli myös vähän pohjusteena.

”Protesti tarkoittaa, että sanon, tämä ja tämä ei sovi minulle. Vastarinta tarkoittaa, että pidän huolen siitä, ettei se, mikä ei sovi minulle, enää tapahdu.”

  • Ulrike Meinhof

Ensimmäinen kosketukseni Baader-Meinhof ryhmään tai oikeammin RAF:ään, Rote Armee Fraktioniin (Punaiseen Armeijakuntaan), kuten he itseään kutsuivat, oli vuonna 2008, kun kävin nuorena kapinallisena itsenäisyyspäivänä katsomassa Uli Edelin elokuvan Baader-Meinhof-Komplex. Se oli omaa kapinaani pöhöttynyttä kansallismielistä juhlaa vastaan. Kanssani pienessä art house-elokuvasalissa oli vain Tampereen muutama kommunisti. Muu kaupunki karkeloi kaduilla.

Minuun, silloin nuoreen idealistiin, elokuva upposi täysillä. Jollain tasolla ihannoin heidän pyrkimyksiään ja ideologiaansa, vaikken metodejaan hyväksynytkään. Väkivalta ei ole koskaan suotavaa. Tosin moneen muuhun väkivaltaiseen ryhmittymään verrattuna, heidän tekojensa kautta kuoli vain 34 ihmistä.

Yhtä asiaa mietin vielä edelleen: miksi näistä asioista vaietaan historiantunnilla? Pelkääkö opetushallitus, että opiskelijat ottaisivat tästä inspiraatiota ja tylsistymisen ja syrjäytymisen sijaan alkaisivat oikeasti tehdä jotain? Ei ehkä näin radikaalissa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Kun jokunen vuosi sitten muutin Saksaan, ainoa asia, jota saksaksi osasin sanoa oli ”Ich gehöre nicht zur Baader-Meinhof Gruppe – en kuulu Baader-Meinhof ryhmään”. Saksalaiset pitivät sitä suloisena.

Saksalainen episodielokuva Deutschaland im Herbst kuvaa ”Saksan syksyksi” nimettyä ajankohtaa, jolloin RAF:n terrori oli vahvimmillaan. Elokuvan keskiössä on vuosi 1977, jolloin ryhmä kidnappasi natsimenneisyydessä rypeneen työantajien keskusjärjetön johtajan Hanns Martin Schleyerin. Samoihin aikoihin ryhmän johtohahmot vangittiin. Kun tieto Andreas Baaderin, Gudrun Ensslinin ja Carl Raspen kuolemasta vankilassa tuli julki, Schleyer murhattiin.

Elokuva yhdistää fiktiivisiä jaksoja ja dokumentaarisia osia mielenkiintoiseksi kollaasiksi. Elokuvassa mm, haastatellaan RAF:n asianajajaa Horst Mahleria vankilasta käsin ja vertailukohdiksi nousevat Schleyerin ja RAF-kolmikon hautajaiset: mahtipontiset hautajaiset, joissa Mozartin Requiem pauhaa ja depaatti siitä, saako terroristeja edes haudata.

Mielenkiintoiseksi metatasoksi elokuvassa nousee Sofokleen näytelmä Antigone. TV-teatteriryhmä haluaisi tehdä klassikkotekstejä tutuiksi nuorisolle, mutta näytelmän aihe koetaan poliittiseen tilaan nähden haasteelliseksi: Antigonessa naiset terrorisoivat ja keskiössä on dilemma, saako kapinallisia haudata.

Loppuosa elokuvasta on dokumenttia Baaderin, Ensslinin ja Raspen hautaamisesta: depaatti siitä, saako heidät haudata kunnialliseen hautausmaahan ja siitä kunnioitetaanko heidän viimeistä toivettaan tulla haudatuksi yhteen. Kun he lopulta saavat kunniallisen haudan, hautajaisissa nousee mellakkaa.

Elokuvan jälkeen oloni oli haikea. Tämä kosketti minua, tosin täysin eri tavalla, kuin Uli Edelin elokuva. Tämäkään elokuva ei kertonut kuka heidät tappoi. Oliko kyseessä itsemurha vai salamurha huippuvartioidussa erityisvankilassa? Harmittelin etten tajunnut Stuttgartissa käydessäni katsomassa heidän RAF-kolmikon hautoja. Seuraavalla Saksan retkellä sitten. Toisaalta pidin siitä, että edes elokuvan välityksellä pääsin osalliseksi heidän hautajaisiinsa.

Deutschland im Herbst (1978)

Ohjaus: Alf Brustellin, Hans Peter Cloos, Rainer Werner Fassbinder, Alexander Kluge, Beate Mainka-Jellinghaus, Maximiliane Mainka, Edgar Reitz, Katja Rupé, Volker Schlöndorff, Peter Schubert, Bernhard Sinkel