Arkisto kategorialle ‘Kirjallisuus’

Ensimmäinen kosketukseni HAIRiin tapahtui lukiossa. Kaverini olivat nähneet silloin pyörineen Marco Bjurströmin version ja hurahtaneet teokseen. Heidän seurassaan tuli sitten katsottua HAIR:n paikoitellen varsin surrealistinen leffaversio. Siinä vaiheessa ite teos ei niin auennut, mutta mahtava musiikki ja kantaaottavat lyriikat iskivät nuoreen idealistiin ja synnyttivät kiinnostuksen tuohon mielenkiintoiseen ajanjaksoon.


Turku, uudenvuoden aatto 2012:

Åbo Svenska Teaternin HAIRilta odotin paljon. Ja mikä pettymys se sitten olikaan. En saanut oikein koko esityksestä otetta. Se tuntui vain päämäärrömältä haahuilulta, joka sinällään varmaan liittyy olennaisesti hippiliikkeeseen, mutta lavalla se ei toiminut. Alkuperäisen dramaturgian ollessa lähinnä laulujen ympärille sijoitettua dialogia, oli ohjaaja Malvius lähtenyt tekemään oman dramaturgiansa, jota mm. oli ammennettu leffaversiosta. Tapahtumat oli sijoitettu Woodstock tyyliseen hippikarkeloon, jossa päähenkilöt esiintyivät bändinä.

Lauluja oli pätkitty mielivaltaisesti ja niiden paikkoja oli vaihdeltu. Myös monia lauluja oli jätetty täysin pois ja tilaa oli annettu turhalle puheelle. Ainoa toimivin muutos oli laittaa Woof (homo) laulamaan Frank Mills-laulun, jossa tunnustetaan rakkautta nuorelle Helvetin enkelille. ÅST:n tarjoama suomenkielinen käännös oli aivan hirvittävä. Paikoitellen tekstillä ei ollut mitään tekemistä alkuperöisen tekstin kanssa. Ilmesesti suomennoksessa oli pyrittä seuraamaan ruotsinnosta. Lopun ”Let the Sunshine In” oli laimea löysä. Ei nostattanut yhtään tunteita pintaan.

Olin koko esityksen ajan jotnekin vaivaantunut. Esitys olis voinut olla niin paljon parempikin. Karisma loisti poissaolollaan esiintyjistä. Vain Bergerissä ja Hudissa oli energiaa, jota esityksessä pitäisi olla. Säälittävän olemattomalla jalkatilalla kahden tunnin mittainen esitys oli katsottava. Kun lopussa tuli vielä kertaus melkein kaikista esityksessä kuulluista lauluista, jäin miettimään, etät eikö samantien olisi voinut pysyä musiikissa ja keskittyä vähemmän muuhun? Turun plussaksi täytyy sanoa, että heillä oli etnisissä hahmoissa oiekasti etnisiä näytelijöitä

Ja loppuun suuri kysymys: Miksi ”Hare Krishnan” aikana näyttämöä hallitsee Shivan kuva Khrisnan sijasta?

Shiva (vastaava kuva, mikä oli teatterin lavalla).

Krishna

Lahti, 11.4.2013

Turun jälkeen olin vähän skeptinen HAIRn suhteen, mutta päätin antaa sille uuden tilaisuuden Lahdessa. Ja se kannatti. Olin heti alusta saakka vakuuttunut Lahden versiosta. Hauskasti esitys alkoi Hectorin soolokeikkana, hänen soittaessaan esityksen henkeen sopivia lauluja. Ja sitten esitys lähti käyntiin. Projisointi okkulttisesta ympyrästä siirsi mielen avoimeksi Vesimiehen ajalle ja mystiikalle. Musiikki soi vahvana ja rouheana. Sovitukset oivat sukua elokuvaversion tuhdeille soundeille ja isolla orkesterila musiikki pääsi täysiin oikeuksiinsa. Lahdessa oli luotettu alkuperäiseen materiaaliin. Pääosassa oli musiikki ja dialogit ympärillä toimivat siltoina kappaleiden välillä, eivät esityksen kannattelijoina. Esityksessä käytettyä käännöstä pidin onnistuneena. Saavutti alkuperäisen tekstin ytimen ja sisällön ja kuulostikin täysin laulettavalta.

Ainoa esitykseen tehty dramaturgillinen lisä, oli Hectorin esittämä Vietnamin sodan veteraani, jonka takaumina musikaali eteni. Lisäys puolusti paikkaansa esityksessä täysin esitellen kohtalon, jonka kansakunta oli varannut pojillee, jotka se ajoi mielettömään sotaan: hylkäämisen ja vihan. Ja ehkäpä osittain juuri senkin takia Lahdessa onnistuttiin tuomaan musikaalin sanoma nykypäivään ja muistuttamaan miksi tämä on edelleen ajankohtainen teos Turun version jäädessä päämäärättömäksi ajankuvaksi hipeistä. Myös ajankuvana Lahdessa onnistuttiin paremmin: sotakuvat olivat raadollisia, mutta myös hippien elämä näytettiin muunakin kuin vaan iloisena kukkien haisteluna: piittamattomuus ja egoismi olivat myös esillä.

Muutama negatiivinen sananen. Lavastuksesta en kauheasti innostunut. Projisoinnit toimivat joissain kohdissa ja joissain taas ei. Kaatopaikkamainen kaaos oli myös aika ruma. Turussa sentään entisiä hahmoja näytteli oikeasti etniset näyttelijät, mutta Lahdessa näyttelijät oli maalattu tummiksi. Onneksi ihan kunnolla, ei veikeästi ja hassusti, kuten Helsingissä olleessa Avenua Q:ssa viime vuosikymmenellä.

Lavalla riitti energiaa ja se tuntui yleisössä. Ensamble oli hioutunut hyvin yhteen ja toimi mainiosti. Esityksen aikana omat tunteeni vaihtelivat ilosta, suruun, vihaan ja rakkauteen. Hector naisen hepenissä oli vähän halpa hauskuutus, mutta olihan se ihan mielettömän hilpeää, koska kyseessä oli Hector. Myös konatkti yleisöön oli olemassa kaiken aikaa. Kun yleisö kutsuttiin lopussa mukaan tanssimaan lavalle, olisin itsekin mennyt tanssimaan lopun tuomaa murhetta pois rinnasta, mutta kulkutien blokanneet vanhukset estivät sen. Onneksi myös katsomossa oli hyvä fiilis Let the Sunshine In:iä laulaessa. Siinä minullekin avautui tämän teoksen voima ja mahti.

Jos 60-luvun loppupuoli kiinnostaa, niin lisää Vesimiehen ajan ilmiöistä löytyy Gary Valentin Lachmanin erinomaisesta teoksesta Tajunnan alkemistit – kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Like 2003). Kirja valottaa erittäin perusteellisesti ja laajasti ajan henkisen ilmapiirin: huumeet, hipit, kirjailijat, muusikot, mystikot ja häiriköt. Osansa saavat mm Woodstock, beatnickit, Mansonin perhe, Helvetin enkelit, Beatles, Rolling Stones jne. Kirjan lopussa myös lyhyt katsaus mitä Suomessa tapahtui smaan aikaan näillä rintamilla. Yhdessä kirja ja HAIR muodostavat hauskan ja kiinnostavan kautsauksen mielenkiitoiseen aikaan, josta ei vielä ole niin kauan aikaa.

Mainokset

Alan Mooren viktoriaaninen melodraama sarjakuva From Hell, maalaa kuvaa okkultisesta ja salaliittojen värittämästä Lontoosta. Se pyrkii hahmottamaan ratkaisua Viiltäjä-Jackin mysteeriolle ja teosta voisikin luonnehtia graafiseksi tutkimukseksi. Jos teoksen jaksaa lukea, kannattaa perehtyä myös laajaan lähdeosioon, jossa Moore käy läpi melkein kuva kuvalta tutkimuksiaan aiheesta.

Eräs mielenkiintoisimmista osista sarjakuvassa on Viiltäjänä toimivan tri Gullin tekemä okkulttinen matka Lontoon halki, jossa hän käy läpi sekä Lontoon historiaa, että miehisyyden ja naiseuden taistelua, joka lopulta kahlitsee naiseuden. Matka on eräänlainen rituaali, ennen kuin Gull aloittaa murhansa. Teokseen en mene tässä tarkemmin, mutta suosittelen sen lukemista, jos vain kärsivällisyyttä ja aikaa riittää.

Itse tein reitistä ns. kevyt version. Sarjakuvassa reitti kuljetaan yhden päivän aikana kronologisesti, mutta minä menin reittiä pienemmissä osissa usean päivän ajan muiden Lontoon kohteideni mukaan. Tämä jo siksikin, että reitti kattaa Lontoota laidasta laitaan ja joihinkin paikkoihin pääsemisessä kestää kauan.

Sarjakuvassa matka taitetaan hevosavankkureilla, mutta nykyään siihen ei ole mahdollisuutta. Itse pyrin kulkemaan kävellen ja suosimaan maanpinnalla kulkevaa joukkoliikennettä: kaksikerrosbusseja ( menin yläkertaan etuikkunapaikalle, että voisin katsella suunnilleen samoja maisemia, joita Gull olisi katsellut), London overgorundia ja DLR:ää. Mukavasti myös tulee käytettyä muutakin kuin metroa 😀

Matkaan suosittelen seuraavia varusteita
– kunnon kengät: kävelyä riittää
– oyster-card, vyöhykkeet 1-2
– London AZ-kartasto: useat paikat eivät näy perus turistikartoilla ja tuntui olevan sosiaalisesti hyväksytympää kulkea sen kanssa, kuin turistikartan tai goole-mapsista printattujen karttojen kanssa.
– vesipullo, pientä evästä
– kamera
– vaatetus: reitti kulkee hienostoalueilta slummiin: kannattaa miettiä miten parhaiten maastoutuu kullekin alueille. Oma punk-tyylini istui aika hyvin kaikkialle, joten hyvin maastouduin, enkä herättänyt turhaa huomiota.
– rahaa ruokaan ja juomaan

Seuraavaksi esittelen keskeiset paikat reitin varrelta ja vinkkejä matkustamiseen ja muuhun oheistoimintaan:

0. 74. Brook Street
Talo, jossa tri. Gull asui. Voit aloittaa reittisi täältä, lähteehän Gullkin sarjakuvassa liikkeelle sieltä, mutta itse kävin täällä erikseen. Talo sijaitsee lähellä Lontoon suurinta shoppailukatua, Regent streetiä, eli jos mielesi tekee käydä vaikkapa Hamleysin lelutaivaassa, voi tämän paikan tsekata samalla. Lähin metroasema on Bond street.

1. Battle Bridge Road
Naiseuden viimeiset riippeet tuhottiin roomalaisten lyödessä kelttikuningatar Boudiccan. Tällä hetkellä paikalla on King’s Crossin juna-aseman laajennusrakennustyömaa. Paikalla ei ole edes kylttiä kertomassa tuosta taistelusta. Kaupunkirakentaminen jyrää 😦

Hauska lisä, jos haluaa King’s Crossilla käydä, niin voi käydä laitureiden 9 ja 10 välillä. Legenda kertoo, että Boudicca haudattiin niiden väliin. Huomaat myös, että paikalla ei ole mitään tekemistä Harry Potterin kanssa. HP-faneille on varattu pyhiinvaellusnurkkansa toisaalle.

2. London Fields, Hackney:
Saksit palvoivat siellä aikoinaan sankareitaan, mm miestä, joka tappoi teutonien kuun jumalan Mannin. Paikka toimi myös saksein hautausmaana. Runoilija William Blake on runoillut paikasta: ”Orjuutettuina Albion tyttäret itkevät värisevää valitusvirttä…”. Albion Drivelta Gull jatkaa matkaansa.

London Fields on kauimmaisimpia paikkoja reitillä, joten sille kannattaa varata oma aikansa. Matkustin ensin metrolla Islingtonille, josta vaihdon London overgorundiin, jolla matkustin Hackney Centraliin. Sieltä sitten kävelin lopun matkan London Fieldsille.  Gullin aikaan se oli joutumaata. Nyt paikalla sijaistee mm. jalkapallokenttiä. Taas hieno osoitus kaupunkirakentamisesta.

3. Bunnhill Fields
Vapaakirkollinen haustausmaa, jossa runoiija William Blaken hauta sijaitsee. Blake oli profeetta ja druidi. Hän vihasi aurinkoa (miehisyys) ja palvoi kuuta (naiseus). Mutta Blaken haudan vieressä oleva Daniel Defoen haudan oleva obeliski (auringonjumalan symboli) peittää sen varjollaan.

Bunnhill Fieldsin hautausmaalle pääsee helpoiten metrolla, kun hyppää pois kyydistä Old Streetillä ja kävelee loppumatkan. Bunnhill Fieldsiltä on erittäin lyhyt maka seuraavaan kohteeseen:

4. St Luke’s Old Street
Okkultti arkkitehti Jonathan Hawskmoorin suunnittelema kirkko, jonka torni on obeliski: taas uusi alttari auringolle. Nykyään kirko toimii Lontoon sinfoniaorkesterin konsertisalina.

Jos sää ja jalat sallivat, voi matkaa jatkaa Northumption Squarelle, joka on eräs sarjakuvan tapahtumapaikoista. Vapaamuurareilla on osansa tällä paikalla ja tarinassa. Mukava puistoale, jossa voi huvimajassa halutessaan istua ja hengähtää.

5. St George Bloomsbury
Taas Hawskmoorin suunnittelema kirkko, eräänlainen tribuutti Halikarnoksen mausoleumille ja Bacchuksen temppelille.

Lähin metroasema Tottenham Court Road.

6. Earl’s Court
Alue oli aiemmin nimeltään Billingswell ”Bellinos well”, auringonjumala Bellinon mukaan. Aluella sijaitsi aiemmin jumalan mukaan nimetty terveyslähde. Enää sitä ei ole. Sarjakuvassa Gull ja ajurinsa Netley pysähtyvät syömään Earl’s Courtissa. Jos et halua syödä munuaispiirasta, kunte sarjakuvassa, voit syödä vaikka lounaaksi kokonaisen brittiaamiaisen, kuten itse tein.

Earl’s Court on taas erillän muusta reitistä, että kannattaa miettiä tekeekö tähän suuntaan oman retkensä ja katselee samalla seudun museoita, gallerioita tms.


7. Kleopatran neula
Egyptistä tuotu obeliski. Jälleen auringon palvontaa. Löytyy Thamsein rannalta.

Tähän väliin kuuluisi Hercules Road, jossa Blake kirjoitti tekstejään, ja näki kaamean kummituksen joka ajoi hänet ulos talostaan, mutta sinne ei ollut fiksuja yhteyksiä, joten ajanpuutteen vuoksi jätin sen väliin.


8. Herne Hill:
Sarvipäisen Herne jumalan palvontapaikka ja jumalan mukaan nimetti kaupungin osa.

Herne Hill retki vaatii taas oman aikansa, koska on eräs reitin ääripäistä. Suosittelen käymään täällä aamusta. Metrolla Brixtoniin ja sieltä bussilla Herne Hilliin, josta voi sitten kävellä Herne Hillin ja Half Moon Lanen risteykseen.

9. St. John Horsleydown:

Taas Hawksmooin kirkko, jossa oli obeliksi, mutta kirkko tuhoutunut ja siitä on jäljellä enää perusta. Päälle on rakennettu ruma hallintorakennus.

Fiksuiten tänne pääsee menemällä metrolla London Bridgelle ja kävelemällä siitä perille. Suosittelen varmaan noin kolmesta neljään tuntiin lopun matkan suorittamiseen.

10. Monument
Jälleen yksi auringonjumalan symboli. London Bridgen yli Towerin puolelle ja Monument on kohta vastassa.

11. Tower
Druidit uskoivat, että rakennus saa voimaa kärsimykestä ja epätoivosta, ja mitäs muuta Toerilla historiassaan olisikaan? Se on rakennettu muinaiselle auringonpalvontapaikalle ja edustaa siis miehistä voimaa.

Tower on mielenkiintoinen paikka käydä tutustumassa, mutta kallis ja sinne ei kannata mennä pikavisiitille. Muutama tunti olisi hyvä varata aikaa, niin näkee kaiken olennaisen. Jos haluat mennä Toweriin, kannattaa reittiä jakaa usealle päivälle.

Towerilta kannattaa ottaa DLR ja matkustaa sillä Shadwelliin, jäädä kyydistä pois ja  katsastaa:

12. St. George in the East
Jälleen Hawksmoorin kirkko. Kirkkoa ei täysin ralennettu miehen ohjeiden mukaan, muutoin siitä olisi tullut hänen parhaansa. Muodossa on jotain Giegermäistä ja scifiä. Kirkossa toimii nykyään koulu.

Palaa DLR-asemalle ja jatka matkaa Limehouseen ja kävele jonkin matkaa löyttäksesi:

13. St Anne’s Limeouse
Hawksmoor ei saanut rakentaa kirkkoa haluamalleen paikalle ja se on  muutenkin puuttellinen: Hakwksmoore olisi halunnut sen torniin pyramidin, mutta pyramidia ei koskaan laitettu torniin, vaan se lepää kirkon edessä.

St. Annen edestä voit ottaa bussin kohti Spitalfieldiä.

14. Christ Church Spitalfields
Viimeinen Hawlsmoore-kirkko. Kirkko on rakennettu vanhojen ruttokuoppien päälle, jotta se saisi voimaa kahlita Diana (roomalainen kuun ja metsästyksen jumalatar).

15. Ten Bell’s Pub
Aivan Christ Churchin vieressä. Pubissa Gullin uhrit suunnittelevat kuninkaallista salaliittoa. Sinäkin voit tuopin ääressä miettiä omaa salaliittoasi. Suosittelen retkeä myös pubin vessaan, jossa on todella päräyttäviä tägejä!


Vastapäätä Ten Bell’siä sijaistee vanha Chapel market -markkina-alue. Nyt paikalla oli laaja ja hauska vintage marketti. Suosittelen kävelemään alueen läpi. Pääset suoraan Liverpool streetille, josta voit ottaa metron St. Paulille.

16. St Paulin katedraali
Vanha Dianan ja kuun palvonta paikka on keskellä karttaa, edellisten paikkojen kahlitsemana: Auringon jumalten, Obeliskien, miehisen rationaalisuuden… Naiseus on kahlittu miehisen vallan keskelle.

St. Paulilla on kova sisäänpääsy, ja minähän en maksa sisäänpääsymaksua kirkosta, joten en mennyt katsomaan Salomonin kiveä. Varsinkaan kun kirkossa ei saa sisällä kuvata.

Kun sitten lopuksi reitti on kierretty ja kaikki paikat on merkitty karttaan, ja ne  yhdistää viivoin, niin lopputuloksena on pentagrammi, jonka keskellä St. Paul sijaitsee. Alan Moore rakensi reitin Hawksmoorin kirkkojen ympärille ja lisäsi mukaan määrittävät pisteet, että reitti muodostaa pentagrammin.

Jos haluat tehdä tämän todella HC:na, tulee kaikki paikat käydä yhden vuorokauden aikana läpi. Kulkuvälineenä bussit lienevät parhaita silloin.

Korsoteoria

Posted: maaliskuu 12, 2013 in Kirjallisuus

Olipas vaihteeksi loistava kotimainen juttu!

Odotin, että tämä olisi ollut hauska, mutta Korsossa ei kyllä ole mitään hauskaa. Olen aika mykistynyt tämän edessä. Positiivisella tavalla. Näyttelijät vetävät hyvin, tarina on raadollinen. Kuten Armi Toivasen roolihahmo totetaa: elämä on kuin raiteilla seisova lehmä, johon K-juna törmää. Life sucks in Korso.

Katsoittavissa Areenassa http://areena.yle.fi/tv/1765952

Rakkaat lukijat!

Posted: helmikuu 1, 2013 in Kirjallisuus

Alkuvuosi on ollut vähän hiljaista kiireiden takia ja menee kiireisemmäksi. Aineistoa mistä kirjoittaa, mutta aikaa puuttuu. Toivottavasti ens kuun lopulla ehtii taas kirjoitella. Sitten luvassa mm:

1. Alan Mooren From Hell-sarjakuvan pohjalta tehtyä kaupunkiseikkailua
2. Cabaret
3. Muutama elokuva-arvio (Django Jones, Paperboy, Shoah
4. Lahti vs Turku: Hair
5. Huorasatu on stage
6. Wicked
7. Epic runo battle: Rimbaud vs Baudelaire

Rakkaudella, elitistinne ❤

Joulun korvilla tällaista kepeää pohdintaa.

Taide on turhaa. Why even bother? Teemu Mäki kertoo taiteen vaikuttavan kuin pullollinen Koskenkorvaa.

Ala on kuoleva ja taiteen koulutusta lakkautetaan kaiken aikaa. Tällä hetkellä itse koen varsinkin kuvataiteen turhaksi ja turhauttavaksi. Harva teos puhuttelee minua. Vain teatteri on poliittista taidetta. Joku on näin sanonut.

Saksalainen teatterinero Bertolt Brecht on todennut, että jos yleisöä haluaa opettaa, heitä pitää ensin viihdyttää. Mutta miten sen tekisi onnistuakseen? Ja tajuaako siltikään tosi-TV:stä ja seiskapäivää-lehdestä plösähtänyt kulttuuria harrastava eliitti mitään mitä tekijät haluavat sanoa? Hukkuuko sanoma näyttämökuvien, kauniiden ihmisten alle ja yleisöä naurattavien nokkeluuksien alle?

Muoto on tärkeä. Mutta tajuaako suuri yleisö Diamanda Galasin avant garden alle kätkeytyvän poliitisia teemoja turkkilaisten suorittamista kansanmurhista AIDSiin? Kuuntelu voi loppua lyhyeen, kun rouvan musiikkia pitää sietämättömänä meluna.

Ranskalainen filosofi Georges Bataille (1897-1962) kertoo artikkelissaan ”Uhrauksellinen silpominen ja Vincent van Goghin korva” (1930) erilaisista myyttisistä ja todellisista uhrauksista rinnastaen ne Vincent van Goghiin, joka houreissaan silpoi korvansa irti ja toimitti sen portolle ilotaloon.

Jos palaamme historiaan ja tutkimme miten kansaa on opetettu ja mitä taiteen saralla on tehty, löydämme mielenkiintoisia asioita: mielettömyyttä ja väkivaltaa.

Roomassa kansa mässäili verisillä orgioilla Colosseumeilla: ihmiset tappoivat ja silpoivat toisiaan, ihmisiä ruokittiin eläimille. Tämä oli ajan henki. Kansa oli turtunut, eikä muu kuin raaka todellinen väkivalta tuottanut mitään tuntemuksia. Keskiajalla opetus tapahtui pyhimystarinoiden avulla, jotka kaikki huipentuivat orgastiseen teloitukseen.

Uhriperinne on jäänyt taiteeseen, varsinkin performansseihin.

Serbialainen performanssitaiteilija Marina Abramovic on usein teoksissaan silponut itseään tai antanut yleisön tehdä sen hänen puolestaan. Chris Burden nousi ikoniseksi taiteilijaksi tehtyään performanssin, jossa häntä ammuttiin käteen. Yoko Ono taas on antanut yleisön leikata puvustaan paloja pois performanssissaan.

Myöhempien aikojen pyhä tosi-TV perinne juontaa juurensa Rooman sirkushuveihin. Toistaiseksi ketään ei ole teloitettu julkisesti tosi-tv:n varjolla, vaikka esimerkiksi Saddam Husseinin teloitusvideo vuosikin nettiin. Nyt riittää julkinen örvellys ja unelmien sekä itsetunnon murskaaminen.

Suzanne Collinssin nuortenkirjassa ”Nälkäpeli” ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa tulevaisuuden tosi-TV on muuttunut sirkushuviksi, jossa nuoret tappavat toisiaan kameroiden seuratessa ja voittajaksi selviytyy hän joka viimeisenä on elossa.

Jollain tavalla taiteen täytyy olla mieletöntä, että se olisi mielekästä tekijälleen ja jollain tavalla kantaa ottavaa ja merkittävää. Esille ei ainakaan pääse, kuin kohun saattelemana. Ja onko sekään sitten taas mielekästä olla muistettuna vaan siitä kohusta, ei taiteesta. Toisaalta provokaatio on oma taiteenlajinsa.

Jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, sitä on ravisteltava kunnolla. Ehkä pitäisi ottaa radikaali filosofia Rote Armee Fraktionilta (Punainen Armeijakunta) ja metodit Hakim Baylta.

Marttyyriksi kukaan tuskin haluaa, myytiksi ehkä mieluummin. Kalervo Palsa sai ansaitsemaansa arvostusta vasta kamalan kuolemansa jälkeen. Kuka enää muistaisi ja palvoisi Kurt Cobainia, Che Guevaraa tai Jim Morrisonia, jolleivät he olisi kuolleet nuorina? Arvon saa kärsimällä ja kuolemalla. Myytiksi pääsee vain kuolemalla nuorena.

Tulisiko siis todellisen taiteilijan olla kuin kallioon kahlittu Prometheus, jonka sisäelimet kotka käy repimässä ja syömässä joka iltaa uudestaan? Olisiko se tarpeeksi konkreettinen osoitus sitä työstä ja uhrauksista, joita taiteilija tekee tehdessään sitä mihin kokee kutsumuksensa ja palonsa?

Vai tajuaisimmeko sittenkään?

1.Werner Herzogin elokuva vuodelta 1979

Ensimmäinen kokemukseni Woyzeckistä oli joitain vuosia sitten, kun erään juhlitun yön jälkeen aamulla katsoimme Herzogin elokuvaa. Teki niin pahaa kurjuuden katsominen, ettei elokuvaa kestänyt katsoa puolta tuntia kauempaa. Nyt sitten paremmissa sielun ja ruumiin voimissa katsoin elokuvan kokonaan.

Woyzeck perustuu tositapahtumiin epäonnisesta sotilaasta ja traditio elää Georg Büchnerin keskeneräisenä näytelmänä, jonka pohjalta on tehty oopperaa, elokuvaa, näytelmäsovituksia, lauluja… Woyzeck on malliesimerkki Bertolt Brechtin näkemyksestä siitä, miten tämä maailma toimii:

What keeps mankind alive?/The fact that millions are daily tortured/ Stifled, punished, silenced and oppressed/ Mankind can keep alive thanks to its brilliance/ In keeping its humanity repressed”.

Woyzeckia riistää armeija, häntä riistää lääkäri, joka tekee hänellä ihmiskokeita. Lopuksi Woyzeck kostaa häneen kohdistuneen pahan rakkaalleen Marialle, jota komea rumpukapteeni on lähennellyt.

Herzogin Woyzeck syntyi heti elokuvan Nosferatu perään. Ehkäpä tästä johtuen Klaus Kinski, maailman kaunein ja vaikein mies, on niin nöyränä elokuvassa. Werner Herzog oli niitä ainoita henkilöitä, jotka suostuivat työskentelemään Kinskin kanssa.

Elokuvassa ihmisen riistäminen ei minua häirinnyt. Ehkä olen liian turtunut väkivaltaan tv:ssä ja reaalielämässä. Ainoa kohtaus, joka minua ahdisti, oli kisan heittäminen ikkunasta. Kissa parka sai sympatiani. Loppukliimaksi, jossa Woyzeck puukottaa rakkaansa toi mieleeni Nick Caven musiikkivideon Where the Wild Roses Grow.

Pieni elokuva, isot aiheet.

2. Teemu Mäen ja Arja Tiilin teatteriesitys: Woyzeckmaterial vuodelta 2012

Teemu Mäen tulkinnassa ei soinut Alban Bergin ooppera, vaan Bizet’n Carmen. Mielenkiintoinen rinnastus, sillä molemmat oopperathan kertovat miehestä, joka mustasukkaisuudessaan puukottaa rakastettunsa.

Esitys oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä. Esityksessä Woyzeck oli vartija ja häntä esitti nainen. Woyzeck oli tulkittu kaappihomoksi ja hänen orjuuttajansa käyttivät häntä myös seksuaalisesti hyväkseen. Alun tanssiosio määritteli hyvin Woyzeckin perheen rakenteet: vartija-Woyzeck on pissis-Marialle enemmänkin taakka. Rakkaussuhteesta ei välttämättä ole kysymys.

Esityksessä oli brechthenkinen opetusnäytelmäpoljenta: yleisöä valistetaan ja heille puhutaan suoraan. Välissä oli eräänlaisia metakohtauksia. Yleisölle puhuttiin suoraan, yleisöä solvattiin. Meille kerrottiin, että turha täältä on hakea ratkaisuja. Köyhällä ei ole moraalia, koska köyhällä ei ole varaa hyveeseen. Joten köyhä alistuu riistoon. Kun aikuiset riistävät toisiaan, lapset riistävät lelujaan.

Esitys oli lihallinen. Jalkojen esiinnostaminen toi mieleeni jo Quentin Taratinon jalkafetissin. Väliajalla yleisölle tarjottiin hernekeittoa. Yksi riistomenetelmä, jolla Woyzeckia piinataan on, että hän saa syödäkseen vain herneitä. Osansa esityksessä saivat niin Nalle Wahlroos, kuin Hitler-meemi. Myös ohjaaja-Mäki oli lavalla Woyzeckin pojan hahmossa: pukeutuminen, kampaus, jopa näyttelijän ulkonäkö oli Mäkeä.

Kun Woyzeck teloitettiin pussipäässä, kuin vanki huonossa vankilassa tai joku viaton uhrina muistin ne hetket, kuin olen todistanut vartijaväkivaltaa enkä ole toiminut. Miten kauan kaikki saa jatkua?

Tähän vielä esityksessä ollut Hitler meemi

Kun juttua näistä kirjoittelin, törmäsin myös Hectorin veikeään rock-rallatukseen samasta teemasta. Laitetaan sekin tähän, niin saadan tähän sähkökitara mukaan 😀

Tätä oli odotettu. John Watersin vierailua. Saastan mestarin loppuun myytyä stand-up showt’a ”This Fithy World -Filthier and more horrible”  oli saapunut kuutelemaan sekalainen seurakunta. Minä ajoituksen mestarina saavuin jo hyvissä ajoin ja lunastin paikkani eturivin keskeltä. Mityään ei jäisi huomaamatta ja näkemättä.

Odotus ei tuntunut pitkältä vaan jonkinlaisessa transsissa istuin ja odotin. En musita mitään mitä luin tuona aijana kirjastani.

Sitten Herra Waters saapui lavalle viininpunaisissa kiiltonahkakengisään ja designtakissaan, viikset valloittavan hymynsä päällä.

Hyvällä maulla tehdyssä törkyshowssa osansa saavat melkein kaikki mahdollinen. Puhutaan mm. kummittelevista takapuolista, karhuista jotka käyttävät vammaisia adoptiolapsiaan munamagneetteina kokontumisajoissa ja Devinesta tottakai. Koska ollaan Suomessa osansa saavat myös Tom of Finland ja Robin. Justin Bieber on silti kuitenkin enemmän herra Watersin mieleen. Taroinoita riittää hassuista sattumuksista leffojen teon yhteydessä, ihmisistä joiden kanssa hän o0n ollut tekemisissä. Kaikki tämä lempeän ja rakastavalla tavalla.

Ja mikä parasta, John osaa ottaa yleisönsä ilman nuoleskelua valloittavalla läsnäolollaan. John on yksi meistä, tavallinen tärkysetä ja siksi me häntä rakstamme.

Miinuksena täydellinen kuvakielto. En saa ikuistettua herraa kuva-arkistooni. Nimmarijonossa saan itseni kärkeen ja saan omistuskirjoituksen kirjaan, joka on varastetuin kirjastonkirja Suomessa. Jotain edes. Pieni hetki tämän charmantin herran, kanssataiteilijan roskassa,  kanssa.

John, tule tänne uudestaan ❤