Arkisto kohteelle tammikuu, 2012

Ultra Bran comeback!

Posted: tammikuu 24, 2012 in Musiikki
Avainsanat:

Nyt se on virallista! Kerkko Koskinen on julkistanut asian! Ensi maanantaina Helsingin jäähallissa!

Tässä UB:n folkhenkinen Villiviini-musiikkivideo.

Taas kerran aikahyppy tee!

Posted: tammikuu 23, 2012 in Teatteri
Avainsanat:, ,

(Richard O’Brians Rocky Horror Show Seinäjoen Rytmikorjaamolla 20.1.2012)

Huh huh! Seuraa ylisanoja ja rakastunutta vuodatusta…

Rocky Horror on niitä, joihin ei vaan kyllästy koskaan. Aina löytää uusia juttuja ja aina se naurattaa ja ihastuttaa. Seinäjoella onnistuttiin täydellisesti. Ei muuta kun asianmukainen pukeutuminen päälle ja kaikki olennainen tarpeisto mukaan!

Shown juoneen on turha mennä kovin syvälle: tyttö ja poika menevät kihloihin, mutta jo samana yönä molemmat menettävät neitsyytensä Iivana Julman ja Cruella deVilin välimaastossa kulkevalle ihanalle transvestiitti- tiedemiehelle. Meno on roisia ja kaikilla on kivaa.

Näin tämän viimeksi lavalla Helsingissä puolisentoista vuotta sitten, mutta Seinäjoki pesi tuon produktion Sata nolla! Seinäjoella oli huomioitu yleisö, kun taas Helsingissä ei. Sai huutaa, riehua, tanssia Aikahyppyä, heitellä riisiä, pesusieniä, ampua vesipyssyllä, suojautua sanomalehden suojaan sopivissa kohdissa… Osa Rockyn viehätystä on juuri yleisön osallistaminen.

Rockyn kohdalla tämä toimii, mutta vaikea uskoa että samaan aikaan Seinäjoella pyörivän Tanz der Vampiren soveltuvan moiseen menoon, vampyyrit kun ovat niin sofistikoituneita 😉 Vannoutuneimmat rocky-fanit pukeutuvat musikaalin hahmoiksi. Muutama karvainen mies oli esitykseen sonnustautunutkin verkkosukkahousuihin ja pitseihin. 

Esiintyjät olivat kulttuurituotannon opiskelijoita, mutta peittosivat roolisuorituksillaan monet kotimaiset näyttelijät. Lavastus ja puvustus oli paikoitellen sen näköistä, että budjetti on ollut nolla, mutta näyttelijöiden ollessa niinkin karismaattisia, ei tuollaisia pikkuseikkoja huomaa ja varsinkin kun vaatteet esityksen myötä katoavat.

Esitys oli varsin perinteinen tulkinnassaan, Eddietä lukuunottamatta. Tässä versiossa Eddietä näyttelin noin 145c, pitkä nainen, joka oli maskeerattu näyttämään Iron Maidenin Eddie-mörköä. Hauska ratkaisu, koska nyt hahmo toi mieleen teini-ikäisen hormonihirviön, jota hahmo hyvinkin voisi olla. Kuoroa käytettiin mainiosti kaiken aikaa lavalla ja koreografioita oli mukava katsella.

On mahtavaa, että Suomessa tehdään myös Rockya ainaisten kammotusklassikoiden rinnalla. Saisi joku isompikin teatteri tarttua Rockyyn. Tiedä sitten onko ongelmana se, että miten jäykässä laitosteatterissa saadaan yleisö näin aktiivisesti mukaan kuin Seinäjoella. Jonkun kun pitää ne riisit yms siivota aina välillä.

Mutta Janetia siteeratakseni: ”Tahdon saastua! Tahdon antautua! Näytä, täytyä, mua käytä. Öinen hirviö!”. Uudelleen ja uudelleen. Mitä nopeammin sen parempi!

Kuvat (c) M. Varila

Katso homoa!

Posted: tammikuu 23, 2012 in Teatteri
Avainsanat:, , ,

(Pirkko Saision Homo! Kansallisteatterissa 5.1.2012)

Viime vuoden puolella näin varmasti kaikki homoteemaa sivuavat teatteriesitykset, joita Suomessa isoimmissa kaupungeissa esitettiin, mutta tämä jäi tälle vuodelle. 

Kerrankin kävin katsomassa teatterissa jotain, mistä minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä Hesarin arviota lukuun ottamatta. Siinä musikaalien vihaajaksi tunnustautunut teatterikriitikko Suna Vuori vuolaasti hehkutti teosta. Teosta on mainostettu anarkistisena musiikkifarssina. Anarkistinen teos on samaan tapaan mitä esim. Bertolt Brechtin Kolmenpennin ooppera, mutta ei farssi, ainakaan perinteisessä ovet paukkuen pannaan menemään ja mennään panemaan mielessä. 

Teos rakentuu Teräksen liitoksistaan repeilevän perheen ympärille. On omatuntonsa hukkaava päiviräsäsmäinen fundamentalistikristitty naiskansanedustaja, hänen kaappihomo edustuspuolisonsa, heidän lesbahtava tyttärensä ja veistoksellisen kaunis ottopoikansa Moritz. On joukko sivuhahmoja arkkitehdistään haaveilevasta Hitleristä Tom of Finlandin haamuun. Kuvat ovat tuttuja, mutta hahmot eivät toista stereotypioita, tai ainakaan pelaa ja keskity niihin.

Tarinassa on lisäksi brechtiläinen vieraannuttava metataso, jonka aikana hahmot puhuvat suoraan yleisölle tunteistaan ja kokemuksistaan vieden tarinaa eteenpäin. Metatason ainoa miinus on se, että melkein kolmen ja puolen tunnin esitykseen olisi kaivattu metatason tiivistystä tai toista väliaikaa.

Musiikki teoksessa on mielenkiintoinen kombinaatio Ultra Bra-henkisestä musiikista kansanmusiikki vivahteisiin 60-70-lukujen poliittisen musiikin kautta wagneriaaniseen mahtipontisuuteen. Jussi Tuurnan säveltämä musiikki on upeaa ja tästä mielellään ottaisi levyn kotiin kuunneltavaksi ja nautittavaksi. Laulun välillä hukkuessa musiikkiin, sanoista ei aina saanut selvää, joten koti kuuntelullakin sanatkin syöpyisivät mieleen. Äänisuunnittelu toimi myös ja teoksessa äänimiehet olivat sijoitettu hauskasta osaksi teosta, mm hauskassa Joutsenlampi parodiassa.

Teos pursuaa Lumikki-symboliikkaa ja on siltä osin psykologisestikin oivaltava. Lavastus on karu ja yksinkertainen, mutta sangen toimiva. Ehkä sekin on sitä vieraannuttamista.

Näyttelijöitä voi vain hehkuttaa. Jokainen pala toimii ja mieskuoro kuulostaa upealta. Konkarinäyttelijät kuljettavat roolejaan upeasti ja voi vain ihailla Rea Maurasen ja Juha Mujeen työtä, mutta kyllä nuoremmatkin osaavat. Olavi Uusivirta oli positiivinen yllätys mm Hitlerinä. Riku Niemi vaihtoi roolinsa kansan naurattamiseen ja Timo Välisaari astui puikkoihin. Hyvin mies suoriutui ensimmäisestä vedostaan.

Helsingin kaupunginteatterissa pyörivään homomusikaali La Cage Aux Folles (Lainahöyhenissä) verrattuna Homo! oli älykästä teatterin juhlaa: esityksessä ei tarvittu halpoja kikkoja yleisön naurattamiseksi, vaan luotiin aidosti koskettava esitys iloineen ja suruineen. Tällaista saisi nähdä Suomessa enemmän.

Kuvat (c) Kansallisteatteri

Kaveri ehdotti, että luettaisiin prostituutiota käsitteleviä kirjoja, koska ei olla sellaisia luettu sitten Helen Walshin (”Lutka” , 2004) ja JT Leroyn (”Sarah”, 2000 ja ”Petollinen on ihmisisydän”, 2001) omaelämäkerrallisten romaanien jälkeen. Mukaan tällä kertaa valikoituivat Laura Gustafssonin Finlandia-häviäjä ”Huorasatu” (2011) ja Elina Tiilikan omaelämäkerallinen ”Punainen mekko”.

Pakko lähteä liikkelle krijailjoiden julkisuuskuvasta, koska mediassa molempia kirjailjoita käsitellään todella eritapaan, kuin kanssakirjoittajiaan. Elina Tiilikka nousi otsikoihin, kun kirjoitti omalla nimellään omakohtaisiin kokemuksiin pohjaavan prostituutioromaanin Punainen mekko. ”Rajua” elämää riepoteltiin iltapäivälehdissä ja kirjan sijasta keskityttiin prostituutioon ja kokemuksiin, ei kirjailijan ajatuksiin.

video?vt=video&vid=62378

Laura Gustafsson kuvataan mediassa Glamourblondina ja haastatteluja varten ylen kultturiohjelma Strada mm vei hänet Seksimessuille. Älykkökirjalijan sijasta hänestä annetaan jotain aivan muuta kuvaa haastattelujen keskittyessä lempiräväreihin yms. Sellaisessa tuskin saa annettua kovin fiksua kuvaa itsestään. Kirja onneksi kertoo älykkäästä ihmisestä.

Mutta mennäänpä kirjoihin.

Punainen mekko toimii mainiona kuvauksena sukupolvesta, joka ei jaksa tehdä oikein mitään, mutta silti tahtoo tehdä ja saada kaikkea kivaa. Suhteet perheeseen on mitä on, elämänkokemusta ei vielä ole, mutta silti halutaan olla aikuisia ja itsenäisiä. Nooraa ei koulu kiinnosta ja jostain pitäisi saada rahaa. Netistä hänelle selviää, että huoraamalla voi saada 100€:a puolesta tunnista ja siitä alkaa kierre.

Kirja ei glorifio, mutta ei edukseen myöskään sorru saarnaamaan.  Kirja ei ole hauska ja kepeä, mutta ei myöskään liian raskas. Se myös vieraannuttaa arkisellakerrontatyylillään ja pakottaa ajattelemaan tunteilun sijasta. Kirja sopiikin valistukseksi, viihteellisenä lukemistona sitä ei voi ottaa. Romaani vertautuu vahvasti Helen Walshin Lutkaan äärimmäisen nautinnon ja hyvän tavoittelemisen ja lopun osalta. Kirja kuvaa hahmot tarkoin, ja jopa yksittäiset asiakkaat saavat oman persoonan jäämättä harmaaksi massaksi.

Huorasadussa Kreikan muinaiset Jumalat riehuvat meidän päivämme Helsingissä. Maagisella realismillaan Gustafsson piirtää satiirisen kuvan ajasta ja yhteiskunnastamme, jossa elämme. Romaanissa prostituutio on vertauskuva, joka kätkee sisäänsä kaiken sen, mikä on pielessä. Vaikka romaani onkin paikoitellen helvetin hauska, se sortuu saarnaamaan. Eläinoikeusasiat tuntuvät vähän päälleliimatuilta ja turhan osoittelevilta, lopussa teos muuttuu feminististä paasauspamflettia muistuttavaksi selostukseksi sodasta patriarkaattia vastaan.

Kirjan mieskuva on varsin yksipuolinen ja tavallaan mies demonisoidaan siinä: Aatami on öykkäri ja muutkin mytologiset miehet juuri niin sikoja, millaisiksi ne tarustoissa esitellään. Muutama reppanakin löytyy. Ainoat miehet, joihin saadaan edes vähän persoonaa, ovat Odysseuksen räikeä neitihomopoika ja Morfeus-vauva, joka saa iänikuiset traumat tajuttuaan olevansa miessukupuolta. Naisten osalta kyllä käydään kirjoa iloisesta huorasta penseään madonnaan harmaiden välimaastojen kautta.

Kokonaisuutena Huorasatu on taiten koottu postmoderni sillisalaatti, jossa viitataan ties mihin mytologioihin. Väliin ahdetut mustalle paperille painetut tarinat naisten alistamisestsa tuovat mieleen Johanna Sinisalon Finlandia-palkitun romaanin ”Ennen päivänlaskua ei voi”, jossa tekstin väleihin oli koottu tietoiskuja ja dokumentteja peikoista. Ja pelattiinhan siinäkin maagisella realismillä.

Prostituutioteeman lisäksi molempia teoksia yhdistää kerronnan paikoittainen inhorealismi. Punaisen mekon kissantappo-kohtaus on kertakaikkiaan kuvottavaa luettavaa ja sai minut voimaan pahoin. Huorasadussa inhorealismi osaa olla myös hyvin mustalla tavalla hauskaa ja sopii vastapainoksi glamourille blondielämälle (Jos luet kirjan, et voi olla vertaamatta esim Afroditea Paris Hiltoniin yms kohublondeihin).

Molemmat teokset ovat hyviä romaaneja vaikeasta aiheesta. Tyyliltään teokset ovat varsin erilaisia, Punaisen mekon pyrkiessä jonkinlaiseen sofistikoituneempaan kokonaisuuteen Huorasadun jäädessä viihteelliseksi pikakelaukseksi siihen, mikä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kusee.

PMMP @ Virgin Oil, 31.12.2011

Posted: tammikuu 7, 2012 in Musiikki
Avainsanat:, ,

Vuodenvaihde PMMP:n seurassa ei ole ollenkaan paskempi vaihtoehto ajattelin varatessani lippuja keikalle. Kun kävelin loppuunmyydylle keikalle olin edelleen samaa mieltä.

Moitetta täytyy antaa Virgin Oilile. Kello oli vasta vajaa puoli yksitoista saapuessani ja kaikki pöydät olivat jo menneet. Istumatilaa baarissa on selkesäti liian vähän, mutta sisustus on mukava. Mieleen tulee Berliini 20-30-lukujen taitteessa. Se on aina jees. Keikka alkoi puolilta öin lämpppärinä toimivalla stand-up-koomikolla. Ihan hauska aloitus. En ole ennen tällaista kokenut, joten uutuuden viehätystä oli, vaikka juttu tuntuikin välillä hieman väkisin väännetyltä.

Bändi aloitti settinsä uudella biisillä. Valot yhdessä Paulan ja Miran kaapumaisten paljetti yläosien ja isojen tähtisädetikkujen kanssa tekivät tunnelmasta maagisen. Ja sitähä se on aina, kun PMMP esiintyy. Taikaa alusta loppuun. Intensiivisyys ja spontaanius pitää yleisön hallussaan. En muista ennen tyttöjen noin kovasti riehuneen. Mukana oli perinteistä kiipiellään lavarakennelmiin ja hypitään soittajien niskaan. Tällä kertaa soittajat ja tytöt vaihtoivat jossain vaiheessa lennossa soittimia ja varsin hentoinen Paula riehui painavan ja tulikuuman spottilampun kanssa lavalla.

Melkein kahdentunnin settiin mahtui nousuja ja muutama lasku. Akustisena ja yleisön laulattamisella vedetystä ”Oo siellä jossain mun” vähän miinusta. Oli vähän yleisön kosiskelua.  Miinusta myös Susanna Majurista. Joo, Susanna on kuvannut Veden varaan kannet, mut en silti halua nähdä Susannaa myötähäpeää nostattavassa duetossa lavalla jonkun mieshipsterin kanssa. Maksoin PMMP:stä, en Majurista.

Muuten aivan loistavaa menoa.

Muutama sana uudesta Sherlcok Holmes seikkailusta ja Miehet, jotka vihaavat naisia jenkkiversiosta.

Sherlock on tutu Guy Ritchietä ja näyttelijät loistavat. Noomi on upea, siitä ei pääse mihinkään. Mielenkiintoiseksi elokuvasta tekee sen poliittisuus. Elokuva piirtää kuvaa sodan syttymiseen vaikuttavista tekijöistä, nimenomaan niistä taloudellisista. Sodasta tehdään hyödyke, jolla kapitalismi jyllää. Toki elokuva sortuu Hollywoodinomaisiin leperryksiin, mutta juuri poliittisen aspektinsa vuoksi elokuva nousee perusseikkailuelokuvan yläpuolelle.

The Girl with the Dragon Tattoo häviää ruotsalaiselle edeltäjälleern vain yhdessä asiassa. Rooney Mara on vain kalpea aavistus Noomista, vaikka antoi lävistää vartaloaa roolia varten. Muuten näyttelijät toimivat hyvän. Stellan Skärsgård nyt on loistava missä tahansa. Raiskaaja Bjurmanin näyttelijä ei näyttänhyt niin lipevältä, mitä ruotsalaisleffoja, mutta toisaalta reppanaholhoaja puolusti paikkaansa hyväksikäyttäjänä. Pikkurooleista oli mukava bongata tuttuja näyttelijöitä.


Toki tarinaa on siloiteltu, vähän muokattu ja tarinan selvästi vasemmistohenkisiä aspekteja on riisuttu, mutta muutoin se pitää tarinan paikoitellen jopa serkkuaan uskollisempana alkuteokselle. Viihdyttävää toimintaa, joskin alkutekstit hämää tuoden mieleen lähinnä Bond-elokuvien alkutekstit. Jenkkiversioon on saatu kumminkin pohjoista eksotiikkaa, jota en niin ruotsalaisista löytänyt, ehkä näkökulman vaihto sen toi.

Hemmottelua alkutalvesta.

Posted: tammikuu 3, 2012 in Teatteri
Avainsanat:,

Meitsiä hemmotellaan alkuvuoden teatteritarjonnalla. Seinäjoelle tulee Rocky Horror Show ja Helsinkiin ruotsinkielisenä RENT. Molemmat ovat oppilaitosten puitteissa tehtäviä produktiota, mutta enpä anna sen haitata. Molemmat olen nähnyt aiemminkin, mutta ovat sen verta suosikkikamaa, että pakko tsekata uudestaan. Jostain luin, että RENT olisi tulossa ensi syksynä Helsingissä myös Aleksanterin teatteriin. On tämä vuosi kyllä hemmottelua!