Arkisto kategorialle ‘Musiikki’

Kiireiden takia bloggaus-kärsinyt, mut nyt ryhdistytään 🙂

Kokemukseni oopperasta ovat olleet vaihtelevia. Koominen ooppera ei ole iskenyt, mutta vakavampi ooppera taas toimii itselleni paremmin. Muoto vaan on sellainen, että siinä on potentiaalia, mutta otetaanko kaikki mahdolliset käyttöön vai tehdäänkö aina niin kuin ennenkin. Kaiken järjen mukaan Tristanin ja Isolden piti olla sellainen the ooppera muulle: väkivaltaa, kuolemaa, mahtipontoista musiikkia. Mutta ei.

Mikä sitten oli syynä sihen, etten lämmennyt tälle teokselle? Näin esityksestä harjoituksen, en varsinaista esitystä. En usko että tämä tuotti ankeaa kokemusta. Katkot näytöksissä kumminkin toivat vaihtelua muuten niin staattiseen lavatyöskentelyyn ja antoivat siitä kulissien takaisesta maailmasta, jota muuten ei pääsisi ihastelemaan. Oli mahtavaa tiirailla oopperan orkesteria, joka pukuen sijasta oli rennosti omissa arkivaatteissaan. Kansainvälinen tähtisopraano diivali kesken toista näytöstä, koska yhtäkkiä keksi pelätä miten puvussa olleet sähköjohdot reagoivat veteen, joten tähden tuli kipata. Tähtitenori säästeli arvokasta ääntään ja oli todella vaisu, muiden vetäessä täysillä.

Koin esityksen visuaalisesti todella köyhänä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että edellisellä viikolla olin nähnyt visuaalisesti erittäin rikkaan tuplaoopperaillan Kansallisessa, Herttua Siniparran Linnan ja Pajatson, joissa käyetttiin mm uusinta projisointitekniikkaa ja valoja hyväksi. Tristanin ja Isolden lavastus oli ihan mukava, mutta yhdestettynä ankeaan valosuunniteluun ja lavalla muodostelmissa pönöttäviin esintyhiin, niin vaikutelma oli ankea ja toi mieleeni modernistisen maalauksen.

Väliajalla sateen ansiosta kukkaan puhjennut Töölönlahti tarjosi sitä visuaalista loistoa, jota esityksestä puuttui.

Koska visuaalinen anti oli aika olematonta, keskityin seuraamaan kaikkea ei niin tärkeää: miten muu yleisö keskittyy juttuun, miten lavalla toisessa näytöksessä ollut kuutamo ei likkuunut ja oli väärän mallinen. Mukavan vaihtelun esiintyjien lavalla pönöttämiseen toi Viikatemies-hahmo, joka liikkuu oman tahtonsa mukaan, rapsutti selkäänsä pitkään istuessaan paikallaan. Hahmo sopi kyllä maisemaan visuaalisena juttuna, mutta oliko ilmeinen valinta näytökseen, jossa suurin osa hahmoista kuolee?

Oopperan musiikki oli kyllä kaunista ja Wagnerin ajatus toistuvasta ja kasvavasta johtoteemasta löytyi, mutta taisi orkesterinkin säästellä paukkuja varsinaisiin esityksiin. Koska lavalla ei oikein tapahtunut mitään ja musiikki oli kauniin rauhallista, niin mua alkoi nukuttaa. Nukuin ekan ja tokan näytöksen aikana, kolmannen sinnittelin hereillä. Toki pääsykokeista johtunut stressi saattoi myös myötävaikuttaa unen tulemiseen. Ainoa kysymys mulle mikä mulle jäi musiikin suhtten oli kuoron puutos. Yleensä oopperassa on suuri ja mahtava kuoro, mutta nyt se loisto poissaolollaan. Vain muutamassa kohdassa lavalle saatiin vähän enemmän väkeä ja energiaa.

Mulle ei oikein missään vaiheessa auennut, että miksi tämä on nyt niin hieno rakkaustarina? Tristan ja Isolde pakotetaan rakastumaan toisiinsa taikajuomalla ”suuremman hyvän” nimissä? Muutenkin Wagnerin oopperoiden rakkaustarinat ovat mielenkiintoisia. Löytyy mm insestiä. Tarinan hahmot tuntuivat jotenkin pikkumaisilta ja ärsyttäviltä. Tristan on narsisti, Isolde janoaa kostoa, Brangäne yrittää toimia parhaaksi kaiken välissä, Melot on mustasukkainen kusipää. Onneksi kuningas Marke edustaa muutakin. Lopussa seuraa anteeksianto.

Mielenkiintoinen lähtökohta myytissä on se, että kuninkaalla ja Tristanilla olisi jonkinlainen syvempi suhde, jota kansa ei hyväksy, ja siksi Tristan hakee kuninkaalleen naisen muualta. Ehkä se osaltaan selittää Tristanin asennetta naista kohtaan. Ajankohtainen lähtökohta jo senkin takia, että juuri itse herra Soini oli marssimassa homoliittoja vastaan Pariisissa. Maailma ei ole muuttunut sitten myyttisista kelttiajoista.

Oikeastaan vasta katsoessani Teemalta Wagnerin Nibelungin Sormus-sarjaa, löysin sen puhdistavan ja meditatiivisen vaikutuksen, joka Wagnerilla on. Toki myös esitys oli visuaalisesti ja ohjauksellisesti mielenkiintoisempi. Mutta kotona mukavassa ympäristössä Valkyyria ja varsinkin Siegfried oli puhdistavaa ja upeaa. Siitä lisää myöhemmin.

Ensimmäinen kosketukseni HAIRiin tapahtui lukiossa. Kaverini olivat nähneet silloin pyörineen Marco Bjurströmin version ja hurahtaneet teokseen. Heidän seurassaan tuli sitten katsottua HAIR:n paikoitellen varsin surrealistinen leffaversio. Siinä vaiheessa ite teos ei niin auennut, mutta mahtava musiikki ja kantaaottavat lyriikat iskivät nuoreen idealistiin ja synnyttivät kiinnostuksen tuohon mielenkiintoiseen ajanjaksoon.


Turku, uudenvuoden aatto 2012:

Åbo Svenska Teaternin HAIRilta odotin paljon. Ja mikä pettymys se sitten olikaan. En saanut oikein koko esityksestä otetta. Se tuntui vain päämäärrömältä haahuilulta, joka sinällään varmaan liittyy olennaisesti hippiliikkeeseen, mutta lavalla se ei toiminut. Alkuperäisen dramaturgian ollessa lähinnä laulujen ympärille sijoitettua dialogia, oli ohjaaja Malvius lähtenyt tekemään oman dramaturgiansa, jota mm. oli ammennettu leffaversiosta. Tapahtumat oli sijoitettu Woodstock tyyliseen hippikarkeloon, jossa päähenkilöt esiintyivät bändinä.

Lauluja oli pätkitty mielivaltaisesti ja niiden paikkoja oli vaihdeltu. Myös monia lauluja oli jätetty täysin pois ja tilaa oli annettu turhalle puheelle. Ainoa toimivin muutos oli laittaa Woof (homo) laulamaan Frank Mills-laulun, jossa tunnustetaan rakkautta nuorelle Helvetin enkelille. ÅST:n tarjoama suomenkielinen käännös oli aivan hirvittävä. Paikoitellen tekstillä ei ollut mitään tekemistä alkuperöisen tekstin kanssa. Ilmesesti suomennoksessa oli pyrittä seuraamaan ruotsinnosta. Lopun ”Let the Sunshine In” oli laimea löysä. Ei nostattanut yhtään tunteita pintaan.

Olin koko esityksen ajan jotnekin vaivaantunut. Esitys olis voinut olla niin paljon parempikin. Karisma loisti poissaolollaan esiintyjistä. Vain Bergerissä ja Hudissa oli energiaa, jota esityksessä pitäisi olla. Säälittävän olemattomalla jalkatilalla kahden tunnin mittainen esitys oli katsottava. Kun lopussa tuli vielä kertaus melkein kaikista esityksessä kuulluista lauluista, jäin miettimään, etät eikö samantien olisi voinut pysyä musiikissa ja keskittyä vähemmän muuhun? Turun plussaksi täytyy sanoa, että heillä oli etnisissä hahmoissa oiekasti etnisiä näytelijöitä

Ja loppuun suuri kysymys: Miksi ”Hare Krishnan” aikana näyttämöä hallitsee Shivan kuva Khrisnan sijasta?

Shiva (vastaava kuva, mikä oli teatterin lavalla).

Krishna

Lahti, 11.4.2013

Turun jälkeen olin vähän skeptinen HAIRn suhteen, mutta päätin antaa sille uuden tilaisuuden Lahdessa. Ja se kannatti. Olin heti alusta saakka vakuuttunut Lahden versiosta. Hauskasti esitys alkoi Hectorin soolokeikkana, hänen soittaessaan esityksen henkeen sopivia lauluja. Ja sitten esitys lähti käyntiin. Projisointi okkulttisesta ympyrästä siirsi mielen avoimeksi Vesimiehen ajalle ja mystiikalle. Musiikki soi vahvana ja rouheana. Sovitukset oivat sukua elokuvaversion tuhdeille soundeille ja isolla orkesterila musiikki pääsi täysiin oikeuksiinsa. Lahdessa oli luotettu alkuperäiseen materiaaliin. Pääosassa oli musiikki ja dialogit ympärillä toimivat siltoina kappaleiden välillä, eivät esityksen kannattelijoina. Esityksessä käytettyä käännöstä pidin onnistuneena. Saavutti alkuperäisen tekstin ytimen ja sisällön ja kuulostikin täysin laulettavalta.

Ainoa esitykseen tehty dramaturgillinen lisä, oli Hectorin esittämä Vietnamin sodan veteraani, jonka takaumina musikaali eteni. Lisäys puolusti paikkaansa esityksessä täysin esitellen kohtalon, jonka kansakunta oli varannut pojillee, jotka se ajoi mielettömään sotaan: hylkäämisen ja vihan. Ja ehkäpä osittain juuri senkin takia Lahdessa onnistuttiin tuomaan musikaalin sanoma nykypäivään ja muistuttamaan miksi tämä on edelleen ajankohtainen teos Turun version jäädessä päämäärättömäksi ajankuvaksi hipeistä. Myös ajankuvana Lahdessa onnistuttiin paremmin: sotakuvat olivat raadollisia, mutta myös hippien elämä näytettiin muunakin kuin vaan iloisena kukkien haisteluna: piittamattomuus ja egoismi olivat myös esillä.

Muutama negatiivinen sananen. Lavastuksesta en kauheasti innostunut. Projisoinnit toimivat joissain kohdissa ja joissain taas ei. Kaatopaikkamainen kaaos oli myös aika ruma. Turussa sentään entisiä hahmoja näytteli oikeasti etniset näyttelijät, mutta Lahdessa näyttelijät oli maalattu tummiksi. Onneksi ihan kunnolla, ei veikeästi ja hassusti, kuten Helsingissä olleessa Avenua Q:ssa viime vuosikymmenellä.

Lavalla riitti energiaa ja se tuntui yleisössä. Ensamble oli hioutunut hyvin yhteen ja toimi mainiosti. Esityksen aikana omat tunteeni vaihtelivat ilosta, suruun, vihaan ja rakkauteen. Hector naisen hepenissä oli vähän halpa hauskuutus, mutta olihan se ihan mielettömän hilpeää, koska kyseessä oli Hector. Myös konatkti yleisöön oli olemassa kaiken aikaa. Kun yleisö kutsuttiin lopussa mukaan tanssimaan lavalle, olisin itsekin mennyt tanssimaan lopun tuomaa murhetta pois rinnasta, mutta kulkutien blokanneet vanhukset estivät sen. Onneksi myös katsomossa oli hyvä fiilis Let the Sunshine In:iä laulaessa. Siinä minullekin avautui tämän teoksen voima ja mahti.

Jos 60-luvun loppupuoli kiinnostaa, niin lisää Vesimiehen ajan ilmiöistä löytyy Gary Valentin Lachmanin erinomaisesta teoksesta Tajunnan alkemistit – kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Like 2003). Kirja valottaa erittäin perusteellisesti ja laajasti ajan henkisen ilmapiirin: huumeet, hipit, kirjailijat, muusikot, mystikot ja häiriköt. Osansa saavat mm Woodstock, beatnickit, Mansonin perhe, Helvetin enkelit, Beatles, Rolling Stones jne. Kirjan lopussa myös lyhyt katsaus mitä Suomessa tapahtui smaan aikaan näillä rintamilla. Yhdessä kirja ja HAIR muodostavat hauskan ja kiinnostavan kautsauksen mielenkiitoiseen aikaan, josta ei vielä ole niin kauan aikaa.

Jesus Christ Superstar

Pääsäisenä tuli tsekattua näitä Jeesus-juttuja teemaan sopivasti. Ensimmäinen oli pitkä perjantaina katsomani uusi versio Andrew Lloyd Webberin Jesus Christ Superstarista. Kyseessä on areena-kiertueen live-versio. Ben Forsterin tulkitsema Jeesus on päivitetty tosi-TV:n ja Occupy-liikkeen aikaan. Papisto kuvataan Vapaamuurarityyppisenä rahan valtana ja Jeesus joukkoineen on kuin Lontoossa mellakoiva nuoriso tai Wall Streetille leiriytyneet ihmiset. Kuningas Herodes puolestaan kuvattiin talk show isäntänä. Kaiken kaikkiaan sovitus nykyaikaan oli onnistunut.

Show oli ehdotomasti Juudaksen juhlaa. Ben Forsterin Jeesus oli todella vaisu verrattuna Tim Minchinin Juudakseen. Jollain tavalla jopa ärsyttävä, joten en ihmetellyt että rastojen ja shemaghin alle piiloutunut Juudas menetti luottonsa ystäväänsä, miehen jonka piti toimia. Spaissareiden Melanie C Maria Magdaleenana oli todella sielukas ja herkkä. Myös muissa rooleissa vedettiin hyvin. Musiikillisesti sovitukset olivat isoja ja kunnon progressiivista rockia, mutta mukaan oli päässyt myös vähän dupsteppiä Temple-kohtaukseen.

Koska Jeesus tässä oli niin vausu, turvauduin muiden tyyppien, tässä tapauksessa oikeiden rokkareiden, Gethsemane-tulkintoihin. Itse en osannut valita, että kumpi on kovempi: Deep Purplen Ian Gillanin vai The Arkin Ola Salon versio. Päättäkää itse.

Corpus Christi

Toinen pääsiäisen Jeesus-kokemus oli Helsingin Gay Teatterin tulkinta Terrence McNallyn kohunäytelmästä Corpus Christi, jossa Jeesus opetuslapsineen kuvataan homoyhteisön kautta. Näytelmän alku, jossa kukin näyttelijä kastetaan hahmoonsa oli tuskatuttavan pitkä, mutta kun näytelmä lopulta lähti käyntiin, oli lavalla vahvasti yhteen hioutunut yhteen toimiva ensamble, jolla roolit vaihtuivat tiuhaan ja luontevasti.

Mikä tästä sitten tekee kohunäytelmän? Nykysuomessa tuskin näytelmä hetkuattaa ketään muuta kuin kristillisten johtajatarta ja muutamaa muuta pierua. Mutta katolisissa maissa Jeesuksen esittäminen homona voi olla liikaa, tai se että Saatana James Deanin hahmossa konkreettisesti viettelee Jeesusta tai että Juudas pettää rakkaansa, koska ei saa haluamaansa vastasrakkautta ja yksinoikeutta Jeesukseen. Tai se, että yksi näyttyelijöistä esittää lavalla Jumalaa.

Tämäkin näytelmä oli Juudaksen juhlaa Jeesuksen ollessa ärsyttävä hippi, joka liihottaa ”kukasta kukkaan”.

On kuitenkin kulttuuriteko, että näytelmä on tuotu Suomeen. Onneksi pienet harrastajaryhmät uskaltavat atrttua teoksiin, joihin isot laitosteatterit eivät välttämättä lähtisi.

Värttinän 30-v juhlakonsertti Savoy-teatterissa 9.4.2013

Olipa vahva ja tunnelmallinen konsertti! Jo ensi hetkistä, kun Värttinän neidot valesivat yleisön läpi a capellana laulaen, oli selvää että vauhtia ja vahvaa laulua ei tästä illasta puuttuisi. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin ”härksejä karjalaislauluja” Mari laulua, Miinan laulua yms, toisen puoliskon keskittyessä synkempiin ja tunnelmallisempiin (Maahinen neito, Tauti, Riena) lauluihin ja uudempaan tuotantoon.

Illan ehdoton tähti oli ryhmän uusi laulaja Karoliina Kantelinen joka upean lauluäänen lisäksi on myös vahva ja ilmeikäs esiintyjä Susan Ahon ja Mari Kaasisen jäädessä esiintuymiseltään hieman vaisummiksi. Erityisesti Kantelinen nousi esiin Äijössä, jossa korkea kurkkulaulu ja maaninen manaus tuntuivat koko kropassa syvinä kylminä väreinä. Vähän tulee mieleen ikisuosikkini Diamanda Galas. Pilkettä silmäkulmasta löytyi kuitenkin kaikilta. Ja lopussa kun nahkaruoska oli viuhunut, ”tytöt” päätyivät Charlien enkelit tyyppiseen asetelmaan.

Hauskana lisänä Värttinä esitti Lord of the Rings-musikaalia varten säveltämäänsä musiikkia. Oli hauska kuulla Värttinää haltiakielellä. Kiertue jatkuu muualle Suomeen ja suosittelen katsastamaan yhtyeen.

Koska kiireet painaa päälle kirjoittelen miten ehdin, mutta ainakin näistä aiheista vielä kevään aikana:

  • Hair: Lahti vs. Turku
  • Myyttiset naiset lavalla: Eurydike ja Huorasatu
  • Kauhu teatterissa: pohdintaa eri esitytsen valossa
  • Cabaret: Lontoo, leffa
  • Wicked: Lontoo, Helsinki ja Maquiren kirja-sarja.

Myös kesän ohjelmisto alkaa hahmottua vähitellen luvassa ainakin keikkajuttuja, Venetsian Biennalea, vampyyreita ja kaupunkiseikkailuja 😉

Olin vähän ristiriitaisin mielin Les Miserablesin leffaversiosta. Olin nähnyt tämän livenä Lontoossa 2010 ja Turussa 2011. Molemmissa oli omat ärsyttävyytensä, mutta myös hyvät puolensa. Eniten Les Misissä mua on ärsyttänyt pateettinen siirappisuus ja tunnehuoraus (yritetään saada maksimaaliset kyynelvuodot ja tunnereaktiot yleisöstä aikaiseksi). Ei se väärin ole, Les Mis on kuitenkin erilainen kuin perus komediaromantiikkahöttömusikaali.

Musikaalin tarinaan en syvemmin mene. On kurjaa kuollaan, soditaan, on kurjaa ja kuollaan. Siinä ohessa pyörii lähimmäisenrakkauden, armon, yms inhimillisyyden teemoja.

Ohjaaja Tom Hooperin idea äänittää laulut aktuaalisessa kuvaustilanteessa oli hyvä, mutta hivenen skeptisesti suhtauduin siihen: miltä laulut kuulostaisivat, kun ne menisivät näyttelijöiden ehdoilla? Tämä toimi hyvin. Välillä musiikki tosin laahasi, varsinkin alussa. Jäin kaipaamaan musikaalissa käytettäviä kasarisyntikoita rytmittämään kohtausta. Alun laivan kiskonta tuli myös yllätyksenä: olen aina jotenkin ajatellut, että miehet ovat louhoksessa tms pakkotyössä.

Elokuvassa selkeästi oli haettu realismia ja kurjuuden maksimointia. Mietin katsoessani, että onko jokikisillä köyhällä, kurjalla ja prostitoidulla oltava paiseita kasvoissaan? Paskaviemäreissä vaeltamisella myös herkuteltiin. Teki kyllä pahaa välillä katsoa, että sinänsä realismillä kyllä onnistuttiin.

Tiukat päälle tulevat lähikuvat laulujen aikana olivat toimivia ja erottavat tämän elokuvan muusta musikaalielokuvaperinteestä. Elokuvaa varten tehty uusi kappale oli todella tylsä ja pateettinen. Olisi voinut jäädä pois. Lavastus oli upea ja siihen selvästi oli panostettu. Erityisesti elefantti jäi mieleen.

Erityisesti pidin siitä, että elokuvassa musikaalin juonta selkeytetty ja viety enemmän kirjan suuntaan. Lavalla en oikein koskaan ole täysin ymmärtänyt mistä oikein on kyse. Joidenkin laulujen paikkoja oli vaihdettu, mutta vaihdot puolustuvat täysin paikkojaan.

Miinusta suomenkielisestä käännöksestä. Välillä viihdytin itseäni vertaamalla miten paljon käännös eroaa siitä mitä lauletaan. Ja sehän erosi liikaakin. Käännös oli kömpelöä ja paikoitellen mautonta. Jos tämä oli nyt tämä virallinen suomalainen käännös niin…

Hugh Jackman näytteli kyllän hyvin roolinsa, mutta hänen äänensä ei ihan toiminut, ei varsinkaan ’Bring Him Home:ssa’.  Russel Crow Javertina oli jotenkin sympaattinen nallekarhumaisella tavalla, mutta ei erityisen vakuuttava pakkomielteisenä lainvalvojana. Hänenkään äänensä ei aivan yltänyt huippuun.

Anne Hathaway ei ole koskaan sytyttänyt mua, mutta Fantinena hän kyllä teki uskomattoman suorituksen. Nyt kun ’I dream a dream’-biisin paikkaa oli vaihdettu ja Fantinen kurjuutta pohjustettu kunnolla, kappale tuntui todella raadolliselta ja rankalta, ei yhtään siirappiselta ja kauniilta biisiltä. Hiusten leikkaamisen, hampaiden repimisen ja prostitoiduksi ajautumisen jälkeen laulu oli niin sydäntäsärkevä. Tiukka lähikuva ja melkeinpä yhdellä otolla kuvattu koko laulu. Oscarin arvoinen suoritus.

Teinihahmot olivat ihan hyviä tässä, joskin Eponine jäi aika etäiseksi ja vähälle huomiolle. Thernaurderit olivat hauskoja, mutta vähän tuntui, että Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen on näissä rooleissa nähty jo monesti. Varsinkin Helena lihamyllyn kanssa.

Oli mukavaa, että mukaan oli otettu musikaalin alkuperäisiä näyttelijöitä. Alkuperäinen Jean Valjean Colm Wilkinson oli Dignen piispana.

Kokonaisuutena pidin elokuvasta. Ehkäpä tämä viitoittaa uutta vallankumousta musikaalielokuvalle. Vaikka tästä puuttui camp, tälaisessa tekotavassa on potentiaalia. Esimerkisi RENT toimisi elokuvana paremmin tällaisena, kuin taannoinen Chris Columbuksen ohjaus.

Tammikuun Mustamessu

Posted: tammikuu 20, 2013 in Kohde, Musiikki
Avainsanat:, ,

Seremonia ja Witchcraft Korjaamolla 12.1.2013

Koska kotimainen suosikkiyhtyeeni Eleanoora Rosenholm on taas keikkatauolla ja uutta levyäkin saanee odotella vielä jokusen tovin, niin tarvitsin jotain vastaavaa tilalle. Apu hätään löytyi toisesta Fonalin bändistä Seremoniasta.

Seremonia ammentaa inspiraationsa 60- ja 70-lukujen okkulttispsykedeelisistä folkkis-, hevi- ja rockbändeistä. Viitteitä löytyy niin Black Sabbathista, Led Zeppeliinistä, Black Widowista kuin Covenistakin. Biisien lyriikat ovat suomeksi ja kuulostavat aika veikeiltä: ”Padassa kiehuvat mustan kissan luut… Kuolleet on elossa, elävät kuolee. Paljaita jalkoja hornan liekit nuolee.

Lavalla mielenkiintoinen elementti on nuottitelineeseen kiinnitetty poronkallo. Kallo virittää bändin tunnelman kotimaisen okkultismin ja shamanismin pariin. Mustat esiintymisasut, korut ja sankka savu lavalla luovat synkkää tunnelmaa. Valot muodostavat lavan takaseinään psykedeelisiä kuvioita. Visuaalisesti ja musiikillisesti meno on kuin Vesimiehen ajan lopunaikoina. Kolme kitaraa lavalla soittamassa omia sävelkuklujaan on huisia.

Hienoja hetkiä Seremoanin keikalla on huilun tuleminen osaksi äänimaisemaa. Maalailevat folkmetal melodiankulut toivat mieleeni Led Zeppeliinin. Huilua mielellään olisin kuullut lisää. Lavan edessä kalju okkultisti heiluu kädet pirunsarvilla bändin laulaessa ja soittaessa”Antikristus 666, Antikristus 666…”.

Keikan ongelmaksi muodostu sen kesto. Seremonia soittaa n. 45 minuuttia. Heitä olisi mielellään kuullut enemmänkin, koska tämä bändi kiinnosti itseäni enemmän kuin pääesiintyjä, ruotsalainen Witchcraft.

Mielestäni on hienoa, että tällaista musiikkia tehdään tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa. Laulu Rock’n’rollin maailma on varmasti saanut inspiraationsa vanhoista 90-l saatananpalvontavalistusvideoista.

Pääesiintyjä Witchcarft soitti hyvin alun haparoinnin jälkeen. Bändiä sai odottaa ja alku tuntui vaan jatkuvan, vaikka ruotsalainen humppa olikin hauska sisääntulobiisi. Kappaleiden välillä oli turhia taukoja, mutta Witcraftin aikana oli kyllä upeammat psykedeeliset valot ja kuviot, kuin Seremonian setin aikana.

Englanniksi laulettu musiikki kuulosti hauskalta vahvalla ruotsalaisella aksentilla laulettuna. Witchcraftinkaan setti ei kestänyt kun noin tunnin. Kestoa olisi saanut olla reippaasti enemmän.

Korjaamo paikkana on mielenkiintoinen kulttuuritila, joka tarjoaa niin näyttelyitä, keikkoja kuin teatteriakin. Mukavan matalankynnyksen paikka siis. Akustiikka ja äänentoisto toimi hyvin. Musiikki tuli sopivalla volyymilla. Baarin puolella tosin pääsi syntymään todella pitkät jonot.

En voinut ollut enempää innoissani, kuin joitain vuosia sitten kuulin, että eräs suosikkialbumeistani ikinä, Green Dayn American Idiot nousisi teatterin lavalle. Rahatilanteen takia en tätä Nykiin päässyt katsomaan, mutta heti kun tilaisuus tuli katsastaa teos Lontoossa, en voinut jättää väliin tilaisuuttaa nähdä miten Green Dayn poliittinen punkrock toimisi näyttämöllä.

American Idiot on sukua Hairille ja RENTille. Se on sukupolvi- ja ajankuva. Siinä missä Hair kuvaa Vesimiehen aikaa ja Vietnamin sotaa, Rent AIDS-epidemiaa ja muita sosiaalisia ongelmia 80-90-luvuilla, niin American Idiot kuvaa syyskuun yhdennentoista iskujen jälkeinen maailmaa ja pari-kolmekymppisiä, jotka eivät löydä paikkaansa sieltä. Se on sukua myös The Whon Tommylle ja Pink Floydin The Wallille, ollen ensin konseptialbumi ennen päätymistään näyttämölle.

Näyttämölle teoksen on kirjoittanut Green Dayn laulajakitaristi Billy Joe Armstrong ja palkittu ohjaaja Michael Myer. Materiaalina on American idiot-albumin kappaleet, sinkkujen b-puolet ja muutamia lauluja 21st Century Breakdown-levyltä. Muutamaa puhuttua ”päiväkirja” osiota lukuun ottamatta teos on täysin läpilaulettu. Green Dayn biisit on kuvitettu ja tarina liikkuu täysin niiden ympärillä.

Tarinan keskiössä on kolme pikkukaupungin luuseria, jotka eivät löydä paikkaansa tässä maailmassa. Suuntaa elämälle haetaan perheestä, huumeista ja armeijasta. Perhe-elämä turruttaa Willin oluen ja kannabiksen parissa ja lopulta tyttöystävä jättää hänet. Johnny löytää elämänsä naisen, mutta huumeet sotkevat hänet täysin ja hänen paha alter egonsa St. Jimmy astuu kuvioihin. Tunny taas vammautuu sodassa eikä hänestä tulekaan sitä sankaria, jota armeija ura hänelle lupaa.

Lavastus oli pelkistetty: muutamia rakennustelineitä, sohvia, sänkyjä ja iso joukko tv-ruutuja seinillä, jotka syöttivät kaiken aikaa mediakuvaa ja animaatiota. Koreografia oli rajua ja energistä, kuten rockesitykseen sopiikin. Erityisen upeita olivat bussimatka, jossa yhdestä rakennustelineestä tuli bussi ja sotakohtaukset, jossa sotilaiden punnertamiset muuttuivat suuriksi ilmahypyiksi pommien lennellessä ja osuessa maahan. Esitystä siivittävät useat psykedeeliset jaksot, jotka on tulkittavissa huume- ja lääkeharhoiksi. Näiden aikana nähtiin mm ilma-akrobatiaa, joka on aina yhtä suuri ilo silmälle ja mielelle.

Ohjaaja Michael Myers on ollut tekemässä työryhmänsä kanssa Broadwaylla mm. musikaalisovitusta Franz Webekindin omaa aikaansa ravistelleesta näytelmästä Kevään herääminen, joka käsitteli 1800-l lopun puritaanisessa yhteisössä tapahtuvaa nuorten kasvua ja seksuaalista heräämistä. Nuorten maailma on ollut miehelle tuttu. Nykynuoriso tuntee vaarat ja tietää liikaakin, mutta median, sodan ja terrorin turruttamina ongelmat ovat hieman toisia: syrjäytyminen ja sen oireet etunenässä.

Yhtenä ratkaisuna ongelmiin esityksessä nähdään klassinen pakeneminen. Paetaan ongelmia toiseen paikkaan, kaupunkiin tai äärimmäisessä tapauksessa päihteisiin. Äärimmäinen ratykaisu on myös lähteä sotaan, kun mikään muu ei tunnu missään eikö tuota tunteita. Vaikka esitys käsitteleekin rankkoja aiheita varsin suoraan, se ei sorru synkistelyyn, mutta ei myöskään pehmoiluun. Siitä pitää huolen asenteellinen punk alusta loppuun. Saatamme nähdä romanttisen kohtauksen, mutta jo seuraavan laulun aikana näemme kuinka kumppani väkisin piikittää rakastaan suoneen.

Jotenkin kaikki osaset tuntuivat olevan paikallaan Americn Idiotissa. Musiikissa pauhasi särökitara, mutta sovituksiin oli tuotu mukaan sello, joka maalasi tunteikkaita maisemia raskaiden kitara-, basso- ja rumpukuvioiden lomaan. Näyttelijät olivat hyviä. St. Jimmyn esittäjä tosin ei ihan vakuuttanut mua punk-asenteellaan. Oli vähän turhan emo, ei ollenkaan sellainen räyhähenki, joka hänen tulisi olla.

Sellaisen autuaalisen rockhurmoksen tämä elämys kuitenkin tarjosi että useassa kohdassa kuumat kyyneleet valuivat poskea pitkin. Tämä tuntui ja kosketti.

Biisi kohdasta 03.50

Kulttuurieliitti lähtee lomailemaan, mutta palataan asiaan taas ennen joulun pyhiä tai niiden aikana.

Näihin tunnelmiin 😀