Pakotetun rakkauden hehku – Richard Wagnerin Tristan ja Isolde Kansallisooperassa

Kiireiden takia bloggaus-kärsinyt, mut nyt ryhdistytään 🙂

Kokemukseni oopperasta ovat olleet vaihtelevia. Koominen ooppera ei ole iskenyt, mutta vakavampi ooppera taas toimii itselleni paremmin. Muoto vaan on sellainen, että siinä on potentiaalia, mutta otetaanko kaikki mahdolliset käyttöön vai tehdäänkö aina niin kuin ennenkin. Kaiken järjen mukaan Tristanin ja Isolden piti olla sellainen the ooppera muulle: väkivaltaa, kuolemaa, mahtipontoista musiikkia. Mutta ei.

Mikä sitten oli syynä sihen, etten lämmennyt tälle teokselle? Näin esityksestä harjoituksen, en varsinaista esitystä. En usko että tämä tuotti ankeaa kokemusta. Katkot näytöksissä kumminkin toivat vaihtelua muuten niin staattiseen lavatyöskentelyyn ja antoivat siitä kulissien takaisesta maailmasta, jota muuten ei pääsisi ihastelemaan. Oli mahtavaa tiirailla oopperan orkesteria, joka pukuen sijasta oli rennosti omissa arkivaatteissaan. Kansainvälinen tähtisopraano diivali kesken toista näytöstä, koska yhtäkkiä keksi pelätä miten puvussa olleet sähköjohdot reagoivat veteen, joten tähden tuli kipata. Tähtitenori säästeli arvokasta ääntään ja oli todella vaisu, muiden vetäessä täysillä.

Koin esityksen visuaalisesti todella köyhänä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että edellisellä viikolla olin nähnyt visuaalisesti erittäin rikkaan tuplaoopperaillan Kansallisessa, Herttua Siniparran Linnan ja Pajatson, joissa käyetttiin mm uusinta projisointitekniikkaa ja valoja hyväksi. Tristanin ja Isolden lavastus oli ihan mukava, mutta yhdestettynä ankeaan valosuunniteluun ja lavalla muodostelmissa pönöttäviin esintyhiin, niin vaikutelma oli ankea ja toi mieleeni modernistisen maalauksen.

Väliajalla sateen ansiosta kukkaan puhjennut Töölönlahti tarjosi sitä visuaalista loistoa, jota esityksestä puuttui.

Koska visuaalinen anti oli aika olematonta, keskityin seuraamaan kaikkea ei niin tärkeää: miten muu yleisö keskittyy juttuun, miten lavalla toisessa näytöksessä ollut kuutamo ei likkuunut ja oli väärän mallinen. Mukavan vaihtelun esiintyjien lavalla pönöttämiseen toi Viikatemies-hahmo, joka liikkuu oman tahtonsa mukaan, rapsutti selkäänsä pitkään istuessaan paikallaan. Hahmo sopi kyllä maisemaan visuaalisena juttuna, mutta oliko ilmeinen valinta näytökseen, jossa suurin osa hahmoista kuolee?

Oopperan musiikki oli kyllä kaunista ja Wagnerin ajatus toistuvasta ja kasvavasta johtoteemasta löytyi, mutta taisi orkesterinkin säästellä paukkuja varsinaisiin esityksiin. Koska lavalla ei oikein tapahtunut mitään ja musiikki oli kauniin rauhallista, niin mua alkoi nukuttaa. Nukuin ekan ja tokan näytöksen aikana, kolmannen sinnittelin hereillä. Toki pääsykokeista johtunut stressi saattoi myös myötävaikuttaa unen tulemiseen. Ainoa kysymys mulle mikä mulle jäi musiikin suhtten oli kuoron puutos. Yleensä oopperassa on suuri ja mahtava kuoro, mutta nyt se loisto poissaolollaan. Vain muutamassa kohdassa lavalle saatiin vähän enemmän väkeä ja energiaa.

Mulle ei oikein missään vaiheessa auennut, että miksi tämä on nyt niin hieno rakkaustarina? Tristan ja Isolde pakotetaan rakastumaan toisiinsa taikajuomalla ”suuremman hyvän” nimissä? Muutenkin Wagnerin oopperoiden rakkaustarinat ovat mielenkiintoisia. Löytyy mm insestiä. Tarinan hahmot tuntuivat jotenkin pikkumaisilta ja ärsyttäviltä. Tristan on narsisti, Isolde janoaa kostoa, Brangäne yrittää toimia parhaaksi kaiken välissä, Melot on mustasukkainen kusipää. Onneksi kuningas Marke edustaa muutakin. Lopussa seuraa anteeksianto.

Mielenkiintoinen lähtökohta myytissä on se, että kuninkaalla ja Tristanilla olisi jonkinlainen syvempi suhde, jota kansa ei hyväksy, ja siksi Tristan hakee kuninkaalleen naisen muualta. Ehkä se osaltaan selittää Tristanin asennetta naista kohtaan. Ajankohtainen lähtökohta jo senkin takia, että juuri itse herra Soini oli marssimassa homoliittoja vastaan Pariisissa. Maailma ei ole muuttunut sitten myyttisista kelttiajoista.

Oikeastaan vasta katsoessani Teemalta Wagnerin Nibelungin Sormus-sarjaa, löysin sen puhdistavan ja meditatiivisen vaikutuksen, joka Wagnerilla on. Toki myös esitys oli visuaalisesti ja ohjauksellisesti mielenkiintoisempi. Mutta kotona mukavassa ympäristössä Valkyyria ja varsinkin Siegfried oli puhdistavaa ja upeaa. Siitä lisää myöhemmin.

Advertisement

Age of Aquarius: Hippimusikaali HAIR Turussa ja Lahdessa.

Ensimmäinen kosketukseni HAIRiin tapahtui lukiossa. Kaverini olivat nähneet silloin pyörineen Marco Bjurströmin version ja hurahtaneet teokseen. Heidän seurassaan tuli sitten katsottua HAIR:n paikoitellen varsin surrealistinen leffaversio. Siinä vaiheessa ite teos ei niin auennut, mutta mahtava musiikki ja kantaaottavat lyriikat iskivät nuoreen idealistiin ja synnyttivät kiinnostuksen tuohon mielenkiintoiseen ajanjaksoon.

Turku, uudenvuoden aatto 2012:

Åbo Svenska Teaternin HAIRilta odotin paljon. Ja mikä pettymys se sitten olikaan. En saanut oikein koko esityksestä otetta. Se tuntui vain päämäärrömältä haahuilulta, joka sinällään varmaan liittyy olennaisesti hippiliikkeeseen, mutta lavalla se ei toiminut. Alkuperäisen dramaturgian ollessa lähinnä laulujen ympärille sijoitettua dialogia, oli ohjaaja Malvius lähtenyt tekemään oman dramaturgiansa, jota mm. oli ammennettu leffaversiosta. Tapahtumat oli sijoitettu Woodstock tyyliseen hippikarkeloon, jossa päähenkilöt esiintyivät bändinä.

Lauluja oli pätkitty mielivaltaisesti ja niiden paikkoja oli vaihdeltu. Myös monia lauluja oli jätetty täysin pois ja tilaa oli annettu turhalle puheelle. Ainoa toimivin muutos oli laittaa Woof (homo) laulamaan Frank Mills-laulun, jossa tunnustetaan rakkautta nuorelle Helvetin enkelille. ÅST:n tarjoama suomenkielinen käännös oli aivan hirvittävä. Paikoitellen tekstillä ei ollut mitään tekemistä alkuperöisen tekstin kanssa. Ilmesesti suomennoksessa oli pyrittä seuraamaan ruotsinnosta. Lopun ”Let the Sunshine In” oli laimea löysä. Ei nostattanut yhtään tunteita pintaan.

Olin koko esityksen ajan jotnekin vaivaantunut. Esitys olis voinut olla niin paljon parempikin. Karisma loisti poissaolollaan esiintyjistä. Vain Bergerissä ja Hudissa oli energiaa, jota esityksessä pitäisi olla. Säälittävän olemattomalla jalkatilalla kahden tunnin mittainen esitys oli katsottava. Kun lopussa tuli vielä kertaus melkein kaikista esityksessä kuulluista lauluista, jäin miettimään, etät eikö samantien olisi voinut pysyä musiikissa ja keskittyä vähemmän muuhun? Turun plussaksi täytyy sanoa, että heillä oli etnisissä hahmoissa oiekasti etnisiä näytelijöitä

Ja loppuun suuri kysymys: Miksi ”Hare Krishnan” aikana näyttämöä hallitsee Shivan kuva Khrisnan sijasta?

Shiva (vastaava kuva, mikä oli teatterin lavalla).

Krishna

Lahti, 11.4.2013

Turun jälkeen olin vähän skeptinen HAIRn suhteen, mutta päätin antaa sille uuden tilaisuuden Lahdessa. Ja se kannatti. Olin heti alusta saakka vakuuttunut Lahden versiosta. Hauskasti esitys alkoi Hectorin soolokeikkana, hänen soittaessaan esityksen henkeen sopivia lauluja. Ja sitten esitys lähti käyntiin. Projisointi okkulttisesta ympyrästä siirsi mielen avoimeksi Vesimiehen ajalle ja mystiikalle. Musiikki soi vahvana ja rouheana. Sovitukset oivat sukua elokuvaversion tuhdeille soundeille ja isolla orkesterila musiikki pääsi täysiin oikeuksiinsa. Lahdessa oli luotettu alkuperäiseen materiaaliin. Pääosassa oli musiikki ja dialogit ympärillä toimivat siltoina kappaleiden välillä, eivät esityksen kannattelijoina. Esityksessä käytettyä käännöstä pidin onnistuneena. Saavutti alkuperäisen tekstin ytimen ja sisällön ja kuulostikin täysin laulettavalta.

Ainoa esitykseen tehty dramaturgillinen lisä, oli Hectorin esittämä Vietnamin sodan veteraani, jonka takaumina musikaali eteni. Lisäys puolusti paikkaansa esityksessä täysin esitellen kohtalon, jonka kansakunta oli varannut pojillee, jotka se ajoi mielettömään sotaan: hylkäämisen ja vihan. Ja ehkäpä osittain juuri senkin takia Lahdessa onnistuttiin tuomaan musikaalin sanoma nykypäivään ja muistuttamaan miksi tämä on edelleen ajankohtainen teos Turun version jäädessä päämäärättömäksi ajankuvaksi hipeistä. Myös ajankuvana Lahdessa onnistuttiin paremmin: sotakuvat olivat raadollisia, mutta myös hippien elämä näytettiin muunakin kuin vaan iloisena kukkien haisteluna: piittamattomuus ja egoismi olivat myös esillä.

Muutama negatiivinen sananen. Lavastuksesta en kauheasti innostunut. Projisoinnit toimivat joissain kohdissa ja joissain taas ei. Kaatopaikkamainen kaaos oli myös aika ruma. Turussa sentään entisiä hahmoja näytteli oikeasti etniset näyttelijät, mutta Lahdessa näyttelijät oli maalattu tummiksi. Onneksi ihan kunnolla, ei veikeästi ja hassusti, kuten Helsingissä olleessa Avenua Q:ssa viime vuosikymmenellä.

Lavalla riitti energiaa ja se tuntui yleisössä. Ensamble oli hioutunut hyvin yhteen ja toimi mainiosti. Esityksen aikana omat tunteeni vaihtelivat ilosta, suruun, vihaan ja rakkauteen. Hector naisen hepenissä oli vähän halpa hauskuutus, mutta olihan se ihan mielettömän hilpeää, koska kyseessä oli Hector. Myös konatkti yleisöön oli olemassa kaiken aikaa. Kun yleisö kutsuttiin lopussa mukaan tanssimaan lavalle, olisin itsekin mennyt tanssimaan lopun tuomaa murhetta pois rinnasta, mutta kulkutien blokanneet vanhukset estivät sen. Onneksi myös katsomossa oli hyvä fiilis Let the Sunshine In:iä laulaessa. Siinä minullekin avautui tämän teoksen voima ja mahti.

Jos 60-luvun loppupuoli kiinnostaa, niin lisää Vesimiehen ajan ilmiöistä löytyy Gary Valentin Lachmanin erinomaisesta teoksesta Tajunnan alkemistit – kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Like 2003). Kirja valottaa erittäin perusteellisesti ja laajasti ajan henkisen ilmapiirin: huumeet, hipit, kirjailijat, muusikot, mystikot ja häiriköt. Osansa saavat mm Woodstock, beatnickit, Mansonin perhe, Helvetin enkelit, Beatles, Rolling Stones jne. Kirjan lopussa myös lyhyt katsaus mitä Suomessa tapahtui smaan aikaan näillä rintamilla. Yhdessä kirja ja HAIR muodostavat hauskan ja kiinnostavan kautsauksen mielenkiitoiseen aikaan, josta ei vielä ole niin kauan aikaa.

Poimintoja viime viikoilta

Jesus Christ Superstar

Pääsäisenä tuli tsekattua näitä Jeesus-juttuja teemaan sopivasti. Ensimmäinen oli pitkä perjantaina katsomani uusi versio Andrew Lloyd Webberin Jesus Christ Superstarista. Kyseessä on areena-kiertueen live-versio. Ben Forsterin tulkitsema Jeesus on päivitetty tosi-TV:n ja Occupy-liikkeen aikaan. Papisto kuvataan Vapaamuurarityyppisenä rahan valtana ja Jeesus joukkoineen on kuin Lontoossa mellakoiva nuoriso tai Wall Streetille leiriytyneet ihmiset. Kuningas Herodes puolestaan kuvattiin talk show isäntänä. Kaiken kaikkiaan sovitus nykyaikaan oli onnistunut.

Show oli ehdotomasti Juudaksen juhlaa. Ben Forsterin Jeesus oli todella vaisu verrattuna Tim Minchinin Juudakseen. Jollain tavalla jopa ärsyttävä, joten en ihmetellyt että rastojen ja shemaghin alle piiloutunut Juudas menetti luottonsa ystäväänsä, miehen jonka piti toimia. Spaissareiden Melanie C Maria Magdaleenana oli todella sielukas ja herkkä. Myös muissa rooleissa vedettiin hyvin. Musiikillisesti sovitukset olivat isoja ja kunnon progressiivista rockia, mutta mukaan oli päässyt myös vähän dupsteppiä Temple-kohtaukseen.

Koska Jeesus tässä oli niin vausu, turvauduin muiden tyyppien, tässä tapauksessa oikeiden rokkareiden, Gethsemane-tulkintoihin. Itse en osannut valita, että kumpi on kovempi: Deep Purplen Ian Gillanin vai The Arkin Ola Salon versio. Päättäkää itse.

Corpus Christi

Toinen pääsiäisen Jeesus-kokemus oli Helsingin Gay Teatterin tulkinta Terrence McNallyn kohunäytelmästä Corpus Christi, jossa Jeesus opetuslapsineen kuvataan homoyhteisön kautta. Näytelmän alku, jossa kukin näyttelijä kastetaan hahmoonsa oli tuskatuttavan pitkä, mutta kun näytelmä lopulta lähti käyntiin, oli lavalla vahvasti yhteen hioutunut yhteen toimiva ensamble, jolla roolit vaihtuivat tiuhaan ja luontevasti.

Mikä tästä sitten tekee kohunäytelmän? Nykysuomessa tuskin näytelmä hetkuattaa ketään muuta kuin kristillisten johtajatarta ja muutamaa muuta pierua. Mutta katolisissa maissa Jeesuksen esittäminen homona voi olla liikaa, tai se että Saatana James Deanin hahmossa konkreettisesti viettelee Jeesusta tai että Juudas pettää rakkaansa, koska ei saa haluamaansa vastasrakkautta ja yksinoikeutta Jeesukseen. Tai se, että yksi näyttyelijöistä esittää lavalla Jumalaa.

Tämäkin näytelmä oli Juudaksen juhlaa Jeesuksen ollessa ärsyttävä hippi, joka liihottaa ”kukasta kukkaan”.

On kuitenkin kulttuuriteko, että näytelmä on tuotu Suomeen. Onneksi pienet harrastajaryhmät uskaltavat atrttua teoksiin, joihin isot laitosteatterit eivät välttämättä lähtisi.

Värttinän 30-v juhlakonsertti Savoy-teatterissa 9.4.2013

Olipa vahva ja tunnelmallinen konsertti! Jo ensi hetkistä, kun Värttinän neidot valesivat yleisön läpi a capellana laulaen, oli selvää että vauhtia ja vahvaa laulua ei tästä illasta puuttuisi. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin ”härksejä karjalaislauluja” Mari laulua, Miinan laulua yms, toisen puoliskon keskittyessä synkempiin ja tunnelmallisempiin (Maahinen neito, Tauti, Riena) lauluihin ja uudempaan tuotantoon.

Illan ehdoton tähti oli ryhmän uusi laulaja Karoliina Kantelinen joka upean lauluäänen lisäksi on myös vahva ja ilmeikäs esiintyjä Susan Ahon ja Mari Kaasisen jäädessä esiintuymiseltään hieman vaisummiksi. Erityisesti Kantelinen nousi esiin Äijössä, jossa korkea kurkkulaulu ja maaninen manaus tuntuivat koko kropassa syvinä kylminä väreinä. Vähän tulee mieleen ikisuosikkini Diamanda Galas. Pilkettä silmäkulmasta löytyi kuitenkin kaikilta. Ja lopussa kun nahkaruoska oli viuhunut, ”tytöt” päätyivät Charlien enkelit tyyppiseen asetelmaan.

Hauskana lisänä Värttinä esitti Lord of the Rings-musikaalia varten säveltämäänsä musiikkia. Oli hauska kuulla Värttinää haltiakielellä. Kiertue jatkuu muualle Suomeen ja suosittelen katsastamaan yhtyeen.

Koska kiireet painaa päälle kirjoittelen miten ehdin, mutta ainakin näistä aiheista vielä kevään aikana:

• Hair: Lahti vs. Turku
• Myyttiset naiset lavalla: Eurydike ja Huorasatu
• Kauhu teatterissa: pohdintaa eri esitytsen valossa
  
• Cabaret: Lontoo, leffa
• Wicked: Lontoo, Helsinki ja Maquiren kirja-sarja.

Myös kesän ohjelmisto alkaa hahmottua vähitellen luvassa ainakin keikkajuttuja, Venetsian Biennalea, vampyyreita ja kaupunkiseikkailuja 😉

Inhorealistista siirappikurjuutta.

Olin vähän ristiriitaisin mielin Les Miserablesin leffaversiosta. Olin nähnyt tämän livenä Lontoossa 2010 ja Turussa 2011. Molemmissa oli omat ärsyttävyytensä, mutta myös hyvät puolensa. Eniten Les Misissä mua on ärsyttänyt pateettinen siirappisuus ja tunnehuoraus (yritetään saada maksimaaliset kyynelvuodot ja tunnereaktiot yleisöstä aikaiseksi). Ei se väärin ole, Les Mis on kuitenkin erilainen kuin perus komediaromantiikkahöttömusikaali.

Musikaalin tarinaan en syvemmin mene. On kurjaa kuollaan, soditaan, on kurjaa ja kuollaan. Siinä ohessa pyörii lähimmäisenrakkauden, armon, yms inhimillisyyden teemoja.

Ohjaaja Tom Hooperin idea äänittää laulut aktuaalisessa kuvaustilanteessa oli hyvä, mutta hivenen skeptisesti suhtauduin siihen: miltä laulut kuulostaisivat, kun ne menisivät näyttelijöiden ehdoilla? Tämä toimi hyvin. Välillä musiikki tosin laahasi, varsinkin alussa. Jäin kaipaamaan musikaalissa käytettäviä kasarisyntikoita rytmittämään kohtausta. Alun laivan kiskonta tuli myös yllätyksenä: olen aina jotenkin ajatellut, että miehet ovat louhoksessa tms pakkotyössä.

Elokuvassa selkeästi oli haettu realismia ja kurjuuden maksimointia. Mietin katsoessani, että onko jokikisillä köyhällä, kurjalla ja prostitoidulla oltava paiseita kasvoissaan? Paskaviemäreissä vaeltamisella myös herkuteltiin. Teki kyllä pahaa välillä katsoa, että sinänsä realismillä kyllä onnistuttiin.

Tiukat päälle tulevat lähikuvat laulujen aikana olivat toimivia ja erottavat tämän elokuvan muusta musikaalielokuvaperinteestä. Elokuvaa varten tehty uusi kappale oli todella tylsä ja pateettinen. Olisi voinut jäädä pois. Lavastus oli upea ja siihen selvästi oli panostettu. Erityisesti elefantti jäi mieleen.

Erityisesti pidin siitä, että elokuvassa musikaalin juonta selkeytetty ja viety enemmän kirjan suuntaan. Lavalla en oikein koskaan ole täysin ymmärtänyt mistä oikein on kyse. Joidenkin laulujen paikkoja oli vaihdettu, mutta vaihdot puolustuvat täysin paikkojaan.

Miinusta suomenkielisestä käännöksestä. Välillä viihdytin itseäni vertaamalla miten paljon käännös eroaa siitä mitä lauletaan. Ja sehän erosi liikaakin. Käännös oli kömpelöä ja paikoitellen mautonta. Jos tämä oli nyt tämä virallinen suomalainen käännös niin…

Hugh Jackman näytteli kyllän hyvin roolinsa, mutta hänen äänensä ei ihan toiminut, ei varsinkaan ’Bring Him Home:ssa’.  Russel Crow Javertina oli jotenkin sympaattinen nallekarhumaisella tavalla, mutta ei erityisen vakuuttava pakkomielteisenä lainvalvojana. Hänenkään äänensä ei aivan yltänyt huippuun.

Anne Hathaway ei ole koskaan sytyttänyt mua, mutta Fantinena hän kyllä teki uskomattoman suorituksen. Nyt kun ’I dream a dream’-biisin paikkaa oli vaihdettu ja Fantinen kurjuutta pohjustettu kunnolla, kappale tuntui todella raadolliselta ja rankalta, ei yhtään siirappiselta ja kauniilta biisiltä. Hiusten leikkaamisen, hampaiden repimisen ja prostitoiduksi ajautumisen jälkeen laulu oli niin sydäntäsärkevä. Tiukka lähikuva ja melkeinpä yhdellä otolla kuvattu koko laulu. Oscarin arvoinen suoritus.

Teinihahmot olivat ihan hyviä tässä, joskin Eponine jäi aika etäiseksi ja vähälle huomiolle. Thernaurderit olivat hauskoja, mutta vähän tuntui, että Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen on näissä rooleissa nähty jo monesti. Varsinkin Helena lihamyllyn kanssa.

Oli mukavaa, että mukaan oli otettu musikaalin alkuperäisiä näyttelijöitä. Alkuperäinen Jean Valjean Colm Wilkinson oli Dignen piispana.

Kokonaisuutena pidin elokuvasta. Ehkäpä tämä viitoittaa uutta vallankumousta musikaalielokuvalle. Vaikka tästä puuttui camp, tälaisessa tekotavassa on potentiaalia. Esimerkisi RENT toimisi elokuvana paremmin tällaisena, kuin taannoinen Chris Columbuksen ohjaus.

Tammikuun Mustamessu

Seremonia ja Witchcraft Korjaamolla 12.1.2013

Koska kotimainen suosikkiyhtyeeni Eleanoora Rosenholm on taas keikkatauolla ja uutta levyäkin saanee odotella vielä jokusen tovin, niin tarvitsin jotain vastaavaa tilalle. Apu hätään löytyi toisesta Fonalin bändistä Seremoniasta.

Seremonia ammentaa inspiraationsa 60- ja 70-lukujen okkulttispsykedeelisistä folkkis-, hevi- ja rockbändeistä. Viitteitä löytyy niin Black Sabbathista, Led Zeppeliinistä, Black Widowista kuin Covenistakin. Biisien lyriikat ovat suomeksi ja kuulostavat aika veikeiltä: ”Padassa kiehuvat mustan kissan luut… Kuolleet on elossa, elävät kuolee. Paljaita jalkoja hornan liekit nuolee.”

Lavalla mielenkiintoinen elementti on nuottitelineeseen kiinnitetty poronkallo. Kallo virittää bändin tunnelman kotimaisen okkultismin ja shamanismin pariin. Mustat esiintymisasut, korut ja sankka savu lavalla luovat synkkää tunnelmaa. Valot muodostavat lavan takaseinään psykedeelisiä kuvioita. Visuaalisesti ja musiikillisesti meno on kuin Vesimiehen ajan lopunaikoina. Kolme kitaraa lavalla soittamassa omia sävelkuklujaan on huisia.

Hienoja hetkiä Seremoanin keikalla on huilun tuleminen osaksi äänimaisemaa. Maalailevat folkmetal melodiankulut toivat mieleeni Led Zeppeliinin. Huilua mielellään olisin kuullut lisää. Lavan edessä kalju okkultisti heiluu kädet pirunsarvilla bändin laulaessa ja soittaessa”Antikristus 666, Antikristus 666…”.

Keikan ongelmaksi muodostu sen kesto. Seremonia soittaa n. 45 minuuttia. Heitä olisi mielellään kuullut enemmänkin, koska tämä bändi kiinnosti itseäni enemmän kuin pääesiintyjä, ruotsalainen Witchcraft.

Mielestäni on hienoa, että tällaista musiikkia tehdään tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa. Laulu Rock’n’rollin maailma on varmasti saanut inspiraationsa vanhoista 90-l saatananpalvontavalistusvideoista.

Pääesiintyjä Witchcarft soitti hyvin alun haparoinnin jälkeen. Bändiä sai odottaa ja alku tuntui vaan jatkuvan, vaikka ruotsalainen humppa olikin hauska sisääntulobiisi. Kappaleiden välillä oli turhia taukoja, mutta Witcraftin aikana oli kyllä upeammat psykedeeliset valot ja kuviot, kuin Seremonian setin aikana.

Englanniksi laulettu musiikki kuulosti hauskalta vahvalla ruotsalaisella aksentilla laulettuna. Witchcraftinkaan setti ei kestänyt kun noin tunnin. Kestoa olisi saanut olla reippaasti enemmän.

Korjaamo paikkana on mielenkiintoinen kulttuuritila, joka tarjoaa niin näyttelyitä, keikkoja kuin teatteriakin. Mukavan matalankynnyksen paikka siis. Akustiikka ja äänentoisto toimi hyvin. Musiikki tuli sopivalla volyymilla. Baarin puolella tosin pääsi syntymään todella pitkät jonot.

Green Day’s American Idiot, Hammersmith Apollo, London

En voinut ollut enempää innoissani, kuin joitain vuosia sitten kuulin, että eräs suosikkialbumeistani ikinä, Green Dayn American Idiot nousisi teatterin lavalle. Rahatilanteen takia en tätä Nykiin päässyt katsomaan, mutta heti kun tilaisuus tuli katsastaa teos Lontoossa, en voinut jättää väliin tilaisuuttaa nähdä miten Green Dayn poliittinen punkrock toimisi näyttämöllä.

American Idiot on sukua Hairille ja RENTille. Se on sukupolvi- ja ajankuva. Siinä missä Hair kuvaa Vesimiehen aikaa ja Vietnamin sotaa, Rent AIDS-epidemiaa ja muita sosiaalisia ongelmia 80-90-luvuilla, niin American Idiot kuvaa syyskuun yhdennentoista iskujen jälkeinen maailmaa ja pari-kolmekymppisiä, jotka eivät löydä paikkaansa sieltä. Se on sukua myös The Whon Tommylle ja Pink Floydin The Wallille, ollen ensin konseptialbumi ennen päätymistään näyttämölle.

Näyttämölle teoksen on kirjoittanut Green Dayn laulajakitaristi Billy Joe Armstrong ja palkittu ohjaaja Michael Myer. Materiaalina on American idiot-albumin kappaleet, sinkkujen b-puolet ja muutamia lauluja 21st Century Breakdown-levyltä. Muutamaa puhuttua ”päiväkirja” osiota lukuun ottamatta teos on täysin läpilaulettu. Green Dayn biisit on kuvitettu ja tarina liikkuu täysin niiden ympärillä.

Tarinan keskiössä on kolme pikkukaupungin luuseria, jotka eivät löydä paikkaansa tässä maailmassa. Suuntaa elämälle haetaan perheestä, huumeista ja armeijasta. Perhe-elämä turruttaa Willin oluen ja kannabiksen parissa ja lopulta tyttöystävä jättää hänet. Johnny löytää elämänsä naisen, mutta huumeet sotkevat hänet täysin ja hänen paha alter egonsa St. Jimmy astuu kuvioihin. Tunny taas vammautuu sodassa eikä hänestä tulekaan sitä sankaria, jota armeija ura hänelle lupaa.

Lavastus oli pelkistetty: muutamia rakennustelineitä, sohvia, sänkyjä ja iso joukko tv-ruutuja seinillä, jotka syöttivät kaiken aikaa mediakuvaa ja animaatiota. Koreografia oli rajua ja energistä, kuten rockesitykseen sopiikin. Erityisen upeita olivat bussimatka, jossa yhdestä rakennustelineestä tuli bussi ja sotakohtaukset, jossa sotilaiden punnertamiset muuttuivat suuriksi ilmahypyiksi pommien lennellessä ja osuessa maahan. Esitystä siivittävät useat psykedeeliset jaksot, jotka on tulkittavissa huume- ja lääkeharhoiksi. Näiden aikana nähtiin mm ilma-akrobatiaa, joka on aina yhtä suuri ilo silmälle ja mielelle.

Ohjaaja Michael Myers on ollut tekemässä työryhmänsä kanssa Broadwaylla mm. musikaalisovitusta Franz Webekindin omaa aikaansa ravistelleesta näytelmästä Kevään herääminen, joka käsitteli 1800-l lopun puritaanisessa yhteisössä tapahtuvaa nuorten kasvua ja seksuaalista heräämistä. Nuorten maailma on ollut miehelle tuttu. Nykynuoriso tuntee vaarat ja tietää liikaakin, mutta median, sodan ja terrorin turruttamina ongelmat ovat hieman toisia: syrjäytyminen ja sen oireet etunenässä.

Yhtenä ratkaisuna ongelmiin esityksessä nähdään klassinen pakeneminen. Paetaan ongelmia toiseen paikkaan, kaupunkiin tai äärimmäisessä tapauksessa päihteisiin. Äärimmäinen ratykaisu on myös lähteä sotaan, kun mikään muu ei tunnu missään eikö tuota tunteita. Vaikka esitys käsitteleekin rankkoja aiheita varsin suoraan, se ei sorru synkistelyyn, mutta ei myöskään pehmoiluun. Siitä pitää huolen asenteellinen punk alusta loppuun. Saatamme nähdä romanttisen kohtauksen, mutta jo seuraavan laulun aikana näemme kuinka kumppani väkisin piikittää rakastaan suoneen.

Jotenkin kaikki osaset tuntuivat olevan paikallaan Americn Idiotissa. Musiikissa pauhasi särökitara, mutta sovituksiin oli tuotu mukaan sello, joka maalasi tunteikkaita maisemia raskaiden kitara-, basso- ja rumpukuvioiden lomaan. Näyttelijät olivat hyviä. St. Jimmyn esittäjä tosin ei ihan vakuuttanut mua punk-asenteellaan. Oli vähän turhan emo, ei ollenkaan sellainen räyhähenki, joka hänen tulisi olla.

Sellaisen autuaalisen rockhurmoksen tämä elämys kuitenkin tarjosi että useassa kohdassa kuumat kyyneleet valuivat poskea pitkin. Tämä tuntui ja kosketti.

Biisi kohdasta 03.50

Kulttuurieliitti lomailee

Kulttuurieliitti lähtee lomailemaan, mutta palataan asiaan taas ennen joulun pyhiä tai niiden aikana.

Näihin tunnelmiin 😀

Kun rakkaus on fasismia

I Only Want You to Love Me or: Fascism will Triumph

Lavalla TEAKin ruostinkielisen näyttelijäkurssin valmistuvat opiskelijat

Katsomoon kävellessä teatterísalissa soi 60-l:n rakkausklassikkobiisi Lovestory. Sotken sen mielessäni toiseen saman vuosikymmenen klassikkorakkausiskelmään Was Ich Dir Sagen Will:iin (Rakkauden jälkeen). Ehkä odotan kuulevani saksalaisia melodioita, koska esitys pohjaa saksalaisen ohjaajadramaturgi Rainer Werner Fassbinderin tuotantoon.

Tiesin Fassbinderilta ennakkoon vain yhden elokuvan ja hänen kytköksistään Baader-Meinhof-ryhmään. Wikipedia osasi myös kertoa miehen käsitelleen paljon fasismia teoksissaan ja olleen homoseksuaali, joka tarvitsi myös naisia elämäänsä. Fassbinder olikin naimisissa muutamaan otteeseen naisten kanssa. Näiden tietojen valossa katsoin esitystä tai sitten en. Siitä pystyi kuitenkin nauttimaan tietämättä Fassbinderistä.

Ohjaajaguru Alfred Hitchcock puhui väkivallan ja rakkauden suhteesta. Hänen mielestään rakkauskohtaukset tuli ohjata kuin väkivaltakohtaukset ja päin vastoin. Elokuvassa Deutcsland im Herbs (1978) Fassbinder esiintyy itsenään ja toteaa avioliiton olevan vain yhteiskunnan keinotekoinen rakenne kahden ihmisen olla yhdessä. Ehkä esityksen fasismi onkin jotain muuta, kuin hakaristit ja natsit, vaikka Hitler osansa esityksessä saakin.

Ensimmäinen näyttämökuva on tyhjä sali ja lattialla oleva kattokruunu, joka alkaa kohota hitaasti ja epävarmasti. Tämä kuvan olen nähnyt ennenkin. Phantom of the Opera alkaa vastaavalla tavalla, kun koristeellinen kattokruunu hinataan kattoon. Tässä esityksessä ja PoTOssa sillä on myöhempiä merkityksiä. Siinä missä PoTOssa se on koston välikappale, tässä esityksessä se oli jotain mitä tavoiteltiin.

Sitten levy jää junnaamaan, ja sätkivät näyttelijät ryömivät esiin määritellen samalla esityksen rytmin. Nyt ollaan fyysisiä ja kehoja ei päästetä helpolla. Teatteri on leikkiä identiteeteillä. Niin myös tämä näytelmä. Miehet on puettu naisiksi ja naiset miehiksi. On stereotyypisiä homohahmoja, drag-kuningattaria, machoja miehiä ja naisellisia naisia. Väliin roolit muuttuvat ja vaihtuvat päikseen. Tuloksena on iloittelu ja hulluttelu rooleilla.

Toinen identiteettileikki on tosi-TV:n tuominen lavalla. Osa tapahtumista kuvataan livenä ja projisoidaan seinälle. Minkälaisia identitetteejä se tuottaa ja miten käy, kun määritetyt identiteetit tippuvat ja murtuvat? Mies ja nainen ahdetaan saman huoneeseen ja kansa odottaa heidän rietastelevan siellä. Mutta heistä ei olekaan siihen. Mies muuttuu taas vauvaksi.

Näyttämökuva kaksi: Vauva haluaa kävellä, mutta kaatuu kaiken aikaa kun pääsee pystyyn. Sitten hän saa piiskaa. Loputa hänelle pakkosyötetään puuroa ja hän rypee puurossa. Osansa saa siis viimeaikaiset tarhakohut. Ja osasihan Niina Mikkonenkin kertoa tarhan olevan natsien keksintöä.

Näyttämökuva kolme: Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartia kameralle tulkitseva nainen on alkuun kuin mistä tahansa pornoelokuavasta, mutta vähitellen hän muuttuu uhriksi. Muut näyttelijät tanssivat ison kattokruunun alla laulun tahdissa. Alun perin vampyyrikreivin ja hänen uhrinsa rakkausduetoksi tarkoitettu kasariballadi muuttuu väkivallan osaksi, kun parit hakkaavat toisiaan laulun tahdissa. Kiitos kappaleen, kattokruunun ja väkivallan kohatus yhdistyy mielessäni saksalaiseen vampyyri musikaaliin Tanz der Vampireen.

Jokainen osallistuja saa oman hetkensä ja pakottaa meidät katsomaan itseään. On se sitten hauskaa, rivoa, kammottavaa, ahdistavaa, emme voi kääntää katsettamme pois. Meidät on vangittu. Näyttelijät esittävät omaa tarinaansa välillä toisista välittämättä. Lavalla on valloittavaa dragia, alaston valkoinen heteromies jolla on paljon sanottavaa ja monia muita. Hitler on mukana vitsissä, joka ei ole edes hauska. Lopussa päästään taivaaseen. Vaiko onko taivaskin vain yksi fasistinen rakennelma?

 

Bataillea pataan – taiteen mielettömyydestä

Joulun korvilla tällaista kepeää pohdintaa.

Taide on turhaa. Why even bother? Teemu Mäki kertoo taiteen vaikuttavan kuin pullollinen Koskenkorvaa.

Ala on kuoleva ja taiteen koulutusta lakkautetaan kaiken aikaa. Tällä hetkellä itse koen varsinkin kuvataiteen turhaksi ja turhauttavaksi. Harva teos puhuttelee minua. Vain teatteri on poliittista taidetta. Joku on näin sanonut.

Saksalainen teatterinero Bertolt Brecht on todennut, että jos yleisöä haluaa opettaa, heitä pitää ensin viihdyttää. Mutta miten sen tekisi onnistuakseen? Ja tajuaako siltikään tosi-TV:stä ja seiskapäivää-lehdestä plösähtänyt kulttuuria harrastava eliitti mitään mitä tekijät haluavat sanoa? Hukkuuko sanoma näyttämökuvien, kauniiden ihmisten alle ja yleisöä naurattavien nokkeluuksien alle?

Muoto on tärkeä. Mutta tajuaako suuri yleisö Diamanda Galasin avant garden alle kätkeytyvän poliitisia teemoja turkkilaisten suorittamista kansanmurhista AIDSiin? Kuuntelu voi loppua lyhyeen, kun rouvan musiikkia pitää sietämättömänä meluna.

Ranskalainen filosofi Georges Bataille (1897-1962) kertoo artikkelissaan ”Uhrauksellinen silpominen ja Vincent van Goghin korva” (1930) erilaisista myyttisistä ja todellisista uhrauksista rinnastaen ne Vincent van Goghiin, joka houreissaan silpoi korvansa irti ja toimitti sen portolle ilotaloon.

Jos palaamme historiaan ja tutkimme miten kansaa on opetettu ja mitä taiteen saralla on tehty, löydämme mielenkiintoisia asioita: mielettömyyttä ja väkivaltaa.

Roomassa kansa mässäili verisillä orgioilla Colosseumeilla: ihmiset tappoivat ja silpoivat toisiaan, ihmisiä ruokittiin eläimille. Tämä oli ajan henki. Kansa oli turtunut, eikä muu kuin raaka todellinen väkivalta tuottanut mitään tuntemuksia. Keskiajalla opetus tapahtui pyhimystarinoiden avulla, jotka kaikki huipentuivat orgastiseen teloitukseen.

Uhriperinne on jäänyt taiteeseen, varsinkin performansseihin.

Serbialainen performanssitaiteilija Marina Abramovic on usein teoksissaan silponut itseään tai antanut yleisön tehdä sen hänen puolestaan. Chris Burden nousi ikoniseksi taiteilijaksi tehtyään performanssin, jossa häntä ammuttiin käteen. Yoko Ono taas on antanut yleisön leikata puvustaan paloja pois performanssissaan.

Myöhempien aikojen pyhä tosi-TV perinne juontaa juurensa Rooman sirkushuveihin. Toistaiseksi ketään ei ole teloitettu julkisesti tosi-tv:n varjolla, vaikka esimerkiksi Saddam Husseinin teloitusvideo vuosikin nettiin. Nyt riittää julkinen örvellys ja unelmien sekä itsetunnon murskaaminen.

Suzanne Collinssin nuortenkirjassa ”Nälkäpeli” ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa tulevaisuuden tosi-TV on muuttunut sirkushuviksi, jossa nuoret tappavat toisiaan kameroiden seuratessa ja voittajaksi selviytyy hän joka viimeisenä on elossa.

Jollain tavalla taiteen täytyy olla mieletöntä, että se olisi mielekästä tekijälleen ja jollain tavalla kantaa ottavaa ja merkittävää. Esille ei ainakaan pääse, kuin kohun saattelemana. Ja onko sekään sitten taas mielekästä olla muistettuna vaan siitä kohusta, ei taiteesta. Toisaalta provokaatio on oma taiteenlajinsa.

Jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, sitä on ravisteltava kunnolla. Ehkä pitäisi ottaa radikaali filosofia Rote Armee Fraktionilta (Punainen Armeijakunta) ja metodit Hakim Baylta.

Marttyyriksi kukaan tuskin haluaa, myytiksi ehkä mieluummin. Kalervo Palsa sai ansaitsemaansa arvostusta vasta kamalan kuolemansa jälkeen. Kuka enää muistaisi ja palvoisi Kurt Cobainia, Che Guevaraa tai Jim Morrisonia, jolleivät he olisi kuolleet nuorina? Arvon saa kärsimällä ja kuolemalla. Myytiksi pääsee vain kuolemalla nuorena.

Tulisiko siis todellisen taiteilijan olla kuin kallioon kahlittu Prometheus, jonka sisäelimet kotka käy repimässä ja syömässä joka iltaa uudestaan? Olisiko se tarpeeksi konkreettinen osoitus sitä työstä ja uhrauksista, joita taiteilija tekee tehdessään sitä mihin kokee kutsumuksensa ja palonsa?

Vai tajuaisimmeko sittenkään?

Woyzeck

1.Werner Herzogin elokuva vuodelta 1979

Ensimmäinen kokemukseni Woyzeckistä oli joitain vuosia sitten, kun erään juhlitun yön jälkeen aamulla katsoimme Herzogin elokuvaa. Teki niin pahaa kurjuuden katsominen, ettei elokuvaa kestänyt katsoa puolta tuntia kauempaa. Nyt sitten paremmissa sielun ja ruumiin voimissa katsoin elokuvan kokonaan.

Woyzeck perustuu tositapahtumiin epäonnisesta sotilaasta ja traditio elää Georg Büchnerin keskeneräisenä näytelmänä, jonka pohjalta on tehty oopperaa, elokuvaa, näytelmäsovituksia, lauluja… Woyzeck on malliesimerkki Bertolt Brechtin näkemyksestä siitä, miten tämä maailma toimii:

”What keeps mankind alive?/The fact that millions are daily tortured/ Stifled, punished, silenced and oppressed/ Mankind can keep alive thanks to its brilliance/ In keeping its humanity repressed”.

Woyzeckia riistää armeija, häntä riistää lääkäri, joka tekee hänellä ihmiskokeita. Lopuksi Woyzeck kostaa häneen kohdistuneen pahan rakkaalleen Marialle, jota komea rumpukapteeni on lähennellyt.

Herzogin Woyzeck syntyi heti elokuvan Nosferatu perään. Ehkäpä tästä johtuen Klaus Kinski, maailman kaunein ja vaikein mies, on niin nöyränä elokuvassa. Werner Herzog oli niitä ainoita henkilöitä, jotka suostuivat työskentelemään Kinskin kanssa.

Elokuvassa ihmisen riistäminen ei minua häirinnyt. Ehkä olen liian turtunut väkivaltaan tv:ssä ja reaalielämässä. Ainoa kohtaus, joka minua ahdisti, oli kisan heittäminen ikkunasta. Kissa parka sai sympatiani. Loppukliimaksi, jossa Woyzeck puukottaa rakkaansa toi mieleeni Nick Caven musiikkivideon Where the Wild Roses Grow.

Pieni elokuva, isot aiheet.

2. Teemu Mäen ja Arja Tiilin teatteriesitys: Woyzeckmaterial vuodelta 2012

Teemu Mäen tulkinnassa ei soinut Alban Bergin ooppera, vaan Bizet’n Carmen. Mielenkiintoinen rinnastus, sillä molemmat oopperathan kertovat miehestä, joka mustasukkaisuudessaan puukottaa rakastettunsa.

Esitys oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä. Esityksessä Woyzeck oli vartija ja häntä esitti nainen. Woyzeck oli tulkittu kaappihomoksi ja hänen orjuuttajansa käyttivät häntä myös seksuaalisesti hyväkseen. Alun tanssiosio määritteli hyvin Woyzeckin perheen rakenteet: vartija-Woyzeck on pissis-Marialle enemmänkin taakka. Rakkaussuhteesta ei välttämättä ole kysymys.

Esityksessä oli brechthenkinen opetusnäytelmäpoljenta: yleisöä valistetaan ja heille puhutaan suoraan. Välissä oli eräänlaisia metakohtauksia. Yleisölle puhuttiin suoraan, yleisöä solvattiin. Meille kerrottiin, että turha täältä on hakea ratkaisuja. Köyhällä ei ole moraalia, koska köyhällä ei ole varaa hyveeseen. Joten köyhä alistuu riistoon. Kun aikuiset riistävät toisiaan, lapset riistävät lelujaan.

Esitys oli lihallinen. Jalkojen esiinnostaminen toi mieleeni jo Quentin Taratinon jalkafetissin. Väliajalla yleisölle tarjottiin hernekeittoa. Yksi riistomenetelmä, jolla Woyzeckia piinataan on, että hän saa syödäkseen vain herneitä. Osansa esityksessä saivat niin Nalle Wahlroos, kuin Hitler-meemi. Myös ohjaaja-Mäki oli lavalla Woyzeckin pojan hahmossa: pukeutuminen, kampaus, jopa näyttelijän ulkonäkö oli Mäkeä.

Kun Woyzeck teloitettiin pussipäässä, kuin vanki huonossa vankilassa tai joku viaton uhrina muistin ne hetket, kuin olen todistanut vartijaväkivaltaa enkä ole toiminut. Miten kauan kaikki saa jatkua?

Tähän vielä esityksessä ollut Hitler meemi

Kun juttua näistä kirjoittelin, törmäsin myös Hectorin veikeään rock-rallatukseen samasta teemasta. Laitetaan sekin tähän, niin saadan tähän sähkökitara mukaan 😀