Tässä tiiviisti muutamista elokuvista, joita alkuvuoden aikana katsoin. Näitä kaikkia yhdistää epäkorrektius.
Quentin Tarantinon Oscar-palkittu Django Unchained oli virkistävä elokuva kaikessa epäkorrektiudessaan. Koska viimeksi olet ollut esimerkiksi täydessä elokuvasalissa, jossa kaikki katsojat nauravat hyvin omatunnoin ”neekerivitsille”? Käsikirjoitus on taattua Tarantinoa ja siksi Oscarinsa arvoinen. Tarina kantoi hyvin, vaikka sen kaksijakoisuus toikin sille kestoa.
Kolme tuntia ei ole mahdoton kesto elokuvalle, mutta sitten ei saisi laahata missään kohden. Toisen osion kohta, jossa Django ja Christopher Waltzin esittämä dr. King Schultz matkaavat Leonardo DiCaprion esittämän Calvin Candien luokse on tylsä ja siinä katsoja saattaa helposti herpaantua. Kohtaus pohjustaa tulevia tapahtumia ja syventää Djangon hahmoa, mutta on vähän hidastempoinen muuhun elokuvaan nähden. Yksi vaihtoehto olisi ollut jakaa elokuva kahteen osaan Kill Billin tavoin, mutta olisiko silloin korostunut se, että musta mies kostaa valkoiselle miehelle kokemansa vääryydet?
Elokuvaa on kritisoitu historian vääristämisestä ja siitä, että orjuudesta tehdään viihteellinen elokuva. Django kuitenkin suhtautuu teemaansa ”uskollisemmin”, kuin Kunniattomat Paskiaiset Toiseen Maailmansotaan. Tarantino kuitenkin luottaa yleisöönsä ja siihen, ettei hänen älyllistä viihdettänsä oteta historian oppituntina. Mustat taloudenhoitajanaiset esitettiin harmillisen stereotyyppisesti.
Tarantinolle tyypillisesti elokuvassa oli paljon väkivaltaa. Tässä elokuvassa se oli yllättävän kaksijakoista. Valkoisiin kohdistuva väkivalta oli ylikorostettua ja absurdia, kun taas mustiin kohdistuva väkivalta oli turhankin realistista. Kun väkivaltaiset takaumajaksot näyttivät kaitafilmille kuvatulle, niissä oli todella sairaiden kotifilmien tuntua. Musiikkivalinnat olivat myös taattua Tarantinoa. Joka hahmolla tuntui olevan oma tunnusmelodiansa.
Jamie Foxxin näyttelemä Django oli jotenkin vaisu ja jäi vähän sivuosaan sivuroolien noustessa paremmin esiin. Cristopher Waltz oli roolissaan loistava, mutta vähän liiaksi hahmo muistutti herran hahmoa Kunniattomissa Paskiaisissa. Dr. Schultz on tosin inhimillinen Hans Landaan verrattuna. Don Johnsonin Ku Klux Klan hahmo oli hersyvän hauska ja muutenkin koko klaani-osuus oli hauskimpia elokuvassa.
En ole koskaan erityisemmin Leonardo DiCapriosta innostunut, mutta niljaisena plantaasinomistaja Calvin Candiena hän oli kyllä loistava. Jäin pohtimaan Calvinin ja tämän siskon suhdetta: jotain erikoista siinä oli. Myöskin Samuel L. Jackson teki mielettömän hyvän roolityön mustia vihaavana palvelijana
– – –
Indie-leffa the Paperboy heittää tunnetut näyttelijät uudenlaisiin rooleihin ja kauas omilta mukavuusalueiltaan. Tarina ja käsikirjoitus on mukavalla tavalla epäkorrekti. Epäkorrektius kuitenkin puolustaa paikkaansa täysin tyylikeinona. Elokuvan ihmiskuva on mielenkiintoinen. Ja näyttelijöille se tarjoaa haasteita.
Nicole Kidman tekee aivan mielettömän upean roolisuorituksen white trash – puumana, joka on usean elokuvan mieshahmon seksuaalisen kiinnostuksen ja pakkomielteen kohde. Kidman on totuttu näkemään ”arvokkaiden” naisten rooleissa, joten hän tekeekin uuden aluevaltauksen leopardi-kuosissaan ja vahvassa 60-l lunttumeikissä. Kidman joutuu elokuvassa koville. Haastatteluissa hän on kertonut ylittäneensä mukavuus rajansa. Tästä osoituksina mm Kidmanin masturbointi- ja virtsauskohtaukset.
Myös muut näyttelijät yllättävät. Teini-idoli Zac Efron pakkomeilteisesti Kidmanin hahmoon rakastuneena teininä on uskottava ja samaistuttava hahmo, toisin kuin monet hänen kiiltokuva-hahmonsa. Matthew McConagheyn roolityö on kaukana niistä hurmurirooleista, joissa hänet on totuttu näkemään. John Cusack vankina on inhottava. Muusikko Macy Gray tekee herkan roolityön tarinan kertojana.
Jos leffa olisi ”perinteisempi” ja helpompi, se olisi saanut Oscar-ehdokkuuksia. Ainakin Nicole Kidman roolistaan. On hienoa nähdä, että isot tähdet uskaltavat lähteä myös pienemmän budjetin leffoihin ja erilaisiin rooleihin.
– – –
Ranskalaisen Claude Lanzmannin dokumentaarinen yhdeksän tuntinen holokaustielokuva Shoah (1985) vie epäkorrektiuden uusiin svääreihin. Elokuva koostuu holokaustista selvinneiden juutalaisten haastatteluista, videokuvista keskeisistä tapahtumapaikoista ja salaa kuvatuista natsihaastatteluista.
Lanzmannin asenne haastateltaviaan kohtaan on jollain tavalla mielestäni epäeettinen. Selviytyjistä hän väkisin kaivaa irti raastavia muistoja. Kun haastateltavat purskahtavat kyyneliin, Lanzmann heittää vettä myllyyn ja pakotta loputkin muistot ulos. Natseja on haastateltu salaa videolle ja haastattelujen aikana herra lupaa olla käyttämättä natsien nimiä missään yhteydessä. Salaa kuvatuilla videoilla näkyy natsien naamat ja nimet.
Itselleni oli vaikeaa katsoa ja kuunnella joitain haastatteluja. Haastateltava tuntui suhtautuvan liian huumorilla kokemiinsa kauheuksiin tuholeireillä. Ymmärrän, että huumori on defenssi, mutta silti. Jos olet 13-vuotiaana joutunut töihin Auswitchin krematorioon, en usko että siitä paljoa huumoria löytyy
Kun puolalaiskylän asukkaita haastateltiin ja kyseltiin heidän muistojaan juutalaisväestöstä, vastaukset olivat mielenkiintoisia. Miehet muistelivat miten kauniita juutalaisnaiset olivat ja naiset sitä, kuinka kuinka juutalaiset tekivät heidän työnsä.
Elokuvaa voi tarkastella kahden polun kautta: haastattelut ja runollisen kauniit kuvat: selviytyjien haastatteluja kuvitetaan tapahtumapaikoilla kuvatuista kuvista. Jollain tavoin kaunis ja kauhean välimaastossa ovat kuvat, joilla selviytyjä matkaa uudelleen jokea pitkin reitin, jolla natsit häntä lapsena kuljettivat. Samalla hän laulaa lauluja, joita natsit laittoivat hänet laulamaan.
Shoah vaatii kärsivällisyyttä ja jaksamista. Mekin katsoimme elokuvaa useassa osassa. Yhteen pötköön tämä olisi ihan liian raskas.
Kulttuurieliitti 