Kiireiden takia bloggaus-kärsinyt, mut nyt ryhdistytään 🙂
Kokemukseni oopperasta ovat olleet vaihtelevia. Koominen ooppera ei ole iskenyt, mutta vakavampi ooppera taas toimii itselleni paremmin. Muoto vaan on sellainen, että siinä on potentiaalia, mutta otetaanko kaikki mahdolliset käyttöön vai tehdäänkö aina niin kuin ennenkin. Kaiken järjen mukaan Tristanin ja Isolden piti olla sellainen the ooppera muulle: väkivaltaa, kuolemaa, mahtipontoista musiikkia. Mutta ei.
Mikä sitten oli syynä sihen, etten lämmennyt tälle teokselle? Näin esityksestä harjoituksen, en varsinaista esitystä. En usko että tämä tuotti ankeaa kokemusta. Katkot näytöksissä kumminkin toivat vaihtelua muuten niin staattiseen lavatyöskentelyyn ja antoivat siitä kulissien takaisesta maailmasta, jota muuten ei pääsisi ihastelemaan. Oli mahtavaa tiirailla oopperan orkesteria, joka pukuen sijasta oli rennosti omissa arkivaatteissaan. Kansainvälinen tähtisopraano diivali kesken toista näytöstä, koska yhtäkkiä keksi pelätä miten puvussa olleet sähköjohdot reagoivat veteen, joten tähden tuli kipata. Tähtitenori säästeli arvokasta ääntään ja oli todella vaisu, muiden vetäessä täysillä.
Koin esityksen visuaalisesti todella köyhänä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että edellisellä viikolla olin nähnyt visuaalisesti erittäin rikkaan tuplaoopperaillan Kansallisessa, Herttua Siniparran Linnan ja Pajatson, joissa käyetttiin mm uusinta projisointitekniikkaa ja valoja hyväksi. Tristanin ja Isolden lavastus oli ihan mukava, mutta yhdestettynä ankeaan valosuunniteluun ja lavalla muodostelmissa pönöttäviin esintyhiin, niin vaikutelma oli ankea ja toi mieleeni modernistisen maalauksen.
Väliajalla sateen ansiosta kukkaan puhjennut Töölönlahti tarjosi sitä visuaalista loistoa, jota esityksestä puuttui.
Koska visuaalinen anti oli aika olematonta, keskityin seuraamaan kaikkea ei niin tärkeää: miten muu yleisö keskittyy juttuun, miten lavalla toisessa näytöksessä ollut kuutamo ei likkuunut ja oli väärän mallinen. Mukavan vaihtelun esiintyjien lavalla pönöttämiseen toi Viikatemies-hahmo, joka liikkuu oman tahtonsa mukaan, rapsutti selkäänsä pitkään istuessaan paikallaan. Hahmo sopi kyllä maisemaan visuaalisena juttuna, mutta oliko ilmeinen valinta näytökseen, jossa suurin osa hahmoista kuolee?
Oopperan musiikki oli kyllä kaunista ja Wagnerin ajatus toistuvasta ja kasvavasta johtoteemasta löytyi, mutta taisi orkesterinkin säästellä paukkuja varsinaisiin esityksiin. Koska lavalla ei oikein tapahtunut mitään ja musiikki oli kauniin rauhallista, niin mua alkoi nukuttaa. Nukuin ekan ja tokan näytöksen aikana, kolmannen sinnittelin hereillä. Toki pääsykokeista johtunut stressi saattoi myös myötävaikuttaa unen tulemiseen. Ainoa kysymys mulle mikä mulle jäi musiikin suhtten oli kuoron puutos. Yleensä oopperassa on suuri ja mahtava kuoro, mutta nyt se loisto poissaolollaan. Vain muutamassa kohdassa lavalle saatiin vähän enemmän väkeä ja energiaa.
Mulle ei oikein missään vaiheessa auennut, että miksi tämä on nyt niin hieno rakkaustarina? Tristan ja Isolde pakotetaan rakastumaan toisiinsa taikajuomalla ”suuremman hyvän” nimissä? Muutenkin Wagnerin oopperoiden rakkaustarinat ovat mielenkiintoisia. Löytyy mm insestiä. Tarinan hahmot tuntuivat jotenkin pikkumaisilta ja ärsyttäviltä. Tristan on narsisti, Isolde janoaa kostoa, Brangäne yrittää toimia parhaaksi kaiken välissä, Melot on mustasukkainen kusipää. Onneksi kuningas Marke edustaa muutakin. Lopussa seuraa anteeksianto.
Mielenkiintoinen lähtökohta myytissä on se, että kuninkaalla ja Tristanilla olisi jonkinlainen syvempi suhde, jota kansa ei hyväksy, ja siksi Tristan hakee kuninkaalleen naisen muualta. Ehkä se osaltaan selittää Tristanin asennetta naista kohtaan. Ajankohtainen lähtökohta jo senkin takia, että juuri itse herra Soini oli marssimassa homoliittoja vastaan Pariisissa. Maailma ei ole muuttunut sitten myyttisista kelttiajoista.
Oikeastaan vasta katsoessani Teemalta Wagnerin Nibelungin Sormus-sarjaa, löysin sen puhdistavan ja meditatiivisen vaikutuksen, joka Wagnerilla on. Toki myös esitys oli visuaalisesti ja ohjauksellisesti mielenkiintoisempi. Mutta kotona mukavassa ympäristössä Valkyyria ja varsinkin Siegfried oli puhdistavaa ja upeaa. Siitä lisää myöhemmin.
Kulttuurieliitti 