Arkisto kategorialle ‘Ooppera’

Kiireiden takia bloggaus-kärsinyt, mut nyt ryhdistytään 🙂

Kokemukseni oopperasta ovat olleet vaihtelevia. Koominen ooppera ei ole iskenyt, mutta vakavampi ooppera taas toimii itselleni paremmin. Muoto vaan on sellainen, että siinä on potentiaalia, mutta otetaanko kaikki mahdolliset käyttöön vai tehdäänkö aina niin kuin ennenkin. Kaiken järjen mukaan Tristanin ja Isolden piti olla sellainen the ooppera muulle: väkivaltaa, kuolemaa, mahtipontoista musiikkia. Mutta ei.

Mikä sitten oli syynä sihen, etten lämmennyt tälle teokselle? Näin esityksestä harjoituksen, en varsinaista esitystä. En usko että tämä tuotti ankeaa kokemusta. Katkot näytöksissä kumminkin toivat vaihtelua muuten niin staattiseen lavatyöskentelyyn ja antoivat siitä kulissien takaisesta maailmasta, jota muuten ei pääsisi ihastelemaan. Oli mahtavaa tiirailla oopperan orkesteria, joka pukuen sijasta oli rennosti omissa arkivaatteissaan. Kansainvälinen tähtisopraano diivali kesken toista näytöstä, koska yhtäkkiä keksi pelätä miten puvussa olleet sähköjohdot reagoivat veteen, joten tähden tuli kipata. Tähtitenori säästeli arvokasta ääntään ja oli todella vaisu, muiden vetäessä täysillä.

Koin esityksen visuaalisesti todella köyhänä. Tähän saattoi vaikuttaa se, että edellisellä viikolla olin nähnyt visuaalisesti erittäin rikkaan tuplaoopperaillan Kansallisessa, Herttua Siniparran Linnan ja Pajatson, joissa käyetttiin mm uusinta projisointitekniikkaa ja valoja hyväksi. Tristanin ja Isolden lavastus oli ihan mukava, mutta yhdestettynä ankeaan valosuunniteluun ja lavalla muodostelmissa pönöttäviin esintyhiin, niin vaikutelma oli ankea ja toi mieleeni modernistisen maalauksen.

Väliajalla sateen ansiosta kukkaan puhjennut Töölönlahti tarjosi sitä visuaalista loistoa, jota esityksestä puuttui.

Koska visuaalinen anti oli aika olematonta, keskityin seuraamaan kaikkea ei niin tärkeää: miten muu yleisö keskittyy juttuun, miten lavalla toisessa näytöksessä ollut kuutamo ei likkuunut ja oli väärän mallinen. Mukavan vaihtelun esiintyjien lavalla pönöttämiseen toi Viikatemies-hahmo, joka liikkuu oman tahtonsa mukaan, rapsutti selkäänsä pitkään istuessaan paikallaan. Hahmo sopi kyllä maisemaan visuaalisena juttuna, mutta oliko ilmeinen valinta näytökseen, jossa suurin osa hahmoista kuolee?

Oopperan musiikki oli kyllä kaunista ja Wagnerin ajatus toistuvasta ja kasvavasta johtoteemasta löytyi, mutta taisi orkesterinkin säästellä paukkuja varsinaisiin esityksiin. Koska lavalla ei oikein tapahtunut mitään ja musiikki oli kauniin rauhallista, niin mua alkoi nukuttaa. Nukuin ekan ja tokan näytöksen aikana, kolmannen sinnittelin hereillä. Toki pääsykokeista johtunut stressi saattoi myös myötävaikuttaa unen tulemiseen. Ainoa kysymys mulle mikä mulle jäi musiikin suhtten oli kuoron puutos. Yleensä oopperassa on suuri ja mahtava kuoro, mutta nyt se loisto poissaolollaan. Vain muutamassa kohdassa lavalle saatiin vähän enemmän väkeä ja energiaa.

Mulle ei oikein missään vaiheessa auennut, että miksi tämä on nyt niin hieno rakkaustarina? Tristan ja Isolde pakotetaan rakastumaan toisiinsa taikajuomalla ”suuremman hyvän” nimissä? Muutenkin Wagnerin oopperoiden rakkaustarinat ovat mielenkiintoisia. Löytyy mm insestiä. Tarinan hahmot tuntuivat jotenkin pikkumaisilta ja ärsyttäviltä. Tristan on narsisti, Isolde janoaa kostoa, Brangäne yrittää toimia parhaaksi kaiken välissä, Melot on mustasukkainen kusipää. Onneksi kuningas Marke edustaa muutakin. Lopussa seuraa anteeksianto.

Mielenkiintoinen lähtökohta myytissä on se, että kuninkaalla ja Tristanilla olisi jonkinlainen syvempi suhde, jota kansa ei hyväksy, ja siksi Tristan hakee kuninkaalleen naisen muualta. Ehkä se osaltaan selittää Tristanin asennetta naista kohtaan. Ajankohtainen lähtökohta jo senkin takia, että juuri itse herra Soini oli marssimassa homoliittoja vastaan Pariisissa. Maailma ei ole muuttunut sitten myyttisista kelttiajoista.

Oikeastaan vasta katsoessani Teemalta Wagnerin Nibelungin Sormus-sarjaa, löysin sen puhdistavan ja meditatiivisen vaikutuksen, joka Wagnerilla on. Toki myös esitys oli visuaalisesti ja ohjauksellisesti mielenkiintoisempi. Mutta kotona mukavassa ympäristössä Valkyyria ja varsinkin Siegfried oli puhdistavaa ja upeaa. Siitä lisää myöhemmin.

1.Werner Herzogin elokuva vuodelta 1979

Ensimmäinen kokemukseni Woyzeckistä oli joitain vuosia sitten, kun erään juhlitun yön jälkeen aamulla katsoimme Herzogin elokuvaa. Teki niin pahaa kurjuuden katsominen, ettei elokuvaa kestänyt katsoa puolta tuntia kauempaa. Nyt sitten paremmissa sielun ja ruumiin voimissa katsoin elokuvan kokonaan.

Woyzeck perustuu tositapahtumiin epäonnisesta sotilaasta ja traditio elää Georg Büchnerin keskeneräisenä näytelmänä, jonka pohjalta on tehty oopperaa, elokuvaa, näytelmäsovituksia, lauluja… Woyzeck on malliesimerkki Bertolt Brechtin näkemyksestä siitä, miten tämä maailma toimii:

What keeps mankind alive?/The fact that millions are daily tortured/ Stifled, punished, silenced and oppressed/ Mankind can keep alive thanks to its brilliance/ In keeping its humanity repressed”.

Woyzeckia riistää armeija, häntä riistää lääkäri, joka tekee hänellä ihmiskokeita. Lopuksi Woyzeck kostaa häneen kohdistuneen pahan rakkaalleen Marialle, jota komea rumpukapteeni on lähennellyt.

Herzogin Woyzeck syntyi heti elokuvan Nosferatu perään. Ehkäpä tästä johtuen Klaus Kinski, maailman kaunein ja vaikein mies, on niin nöyränä elokuvassa. Werner Herzog oli niitä ainoita henkilöitä, jotka suostuivat työskentelemään Kinskin kanssa.

Elokuvassa ihmisen riistäminen ei minua häirinnyt. Ehkä olen liian turtunut väkivaltaan tv:ssä ja reaalielämässä. Ainoa kohtaus, joka minua ahdisti, oli kisan heittäminen ikkunasta. Kissa parka sai sympatiani. Loppukliimaksi, jossa Woyzeck puukottaa rakkaansa toi mieleeni Nick Caven musiikkivideon Where the Wild Roses Grow.

Pieni elokuva, isot aiheet.

2. Teemu Mäen ja Arja Tiilin teatteriesitys: Woyzeckmaterial vuodelta 2012

Teemu Mäen tulkinnassa ei soinut Alban Bergin ooppera, vaan Bizet’n Carmen. Mielenkiintoinen rinnastus, sillä molemmat oopperathan kertovat miehestä, joka mustasukkaisuudessaan puukottaa rakastettunsa.

Esitys oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä. Esityksessä Woyzeck oli vartija ja häntä esitti nainen. Woyzeck oli tulkittu kaappihomoksi ja hänen orjuuttajansa käyttivät häntä myös seksuaalisesti hyväkseen. Alun tanssiosio määritteli hyvin Woyzeckin perheen rakenteet: vartija-Woyzeck on pissis-Marialle enemmänkin taakka. Rakkaussuhteesta ei välttämättä ole kysymys.

Esityksessä oli brechthenkinen opetusnäytelmäpoljenta: yleisöä valistetaan ja heille puhutaan suoraan. Välissä oli eräänlaisia metakohtauksia. Yleisölle puhuttiin suoraan, yleisöä solvattiin. Meille kerrottiin, että turha täältä on hakea ratkaisuja. Köyhällä ei ole moraalia, koska köyhällä ei ole varaa hyveeseen. Joten köyhä alistuu riistoon. Kun aikuiset riistävät toisiaan, lapset riistävät lelujaan.

Esitys oli lihallinen. Jalkojen esiinnostaminen toi mieleeni jo Quentin Taratinon jalkafetissin. Väliajalla yleisölle tarjottiin hernekeittoa. Yksi riistomenetelmä, jolla Woyzeckia piinataan on, että hän saa syödäkseen vain herneitä. Osansa esityksessä saivat niin Nalle Wahlroos, kuin Hitler-meemi. Myös ohjaaja-Mäki oli lavalla Woyzeckin pojan hahmossa: pukeutuminen, kampaus, jopa näyttelijän ulkonäkö oli Mäkeä.

Kun Woyzeck teloitettiin pussipäässä, kuin vanki huonossa vankilassa tai joku viaton uhrina muistin ne hetket, kuin olen todistanut vartijaväkivaltaa enkä ole toiminut. Miten kauan kaikki saa jatkua?

Tähän vielä esityksessä ollut Hitler meemi

Kun juttua näistä kirjoittelin, törmäsin myös Hectorin veikeään rock-rallatukseen samasta teemasta. Laitetaan sekin tähän, niin saadan tähän sähkökitara mukaan 😀

Don Carloksen pääkallot

Posted: marraskuu 28, 2012 in Elokuvat, Kuvataide, Ooppera

Nyt oli oma postaus tehtävä näistä, kun tuohon lyhyehköön arvioon en näistä muistanut syvemmin mainita.

(c) Kansallisooppera

Nämä olivat tyylillisesti todella jänniä, koska olivat aika kaukana realistisista pääkalloista. Enemmän niistä tuli mieleeni Star Warsin ja Damien Hirstin tuottama äpärä. Nimittäin mieleeni tuli vahvasti niistä Star Warsin erinäiset kypärät ja Hirstin timantein päällystetty pääkallo teoksessa For the Love of God. Ei mulla muuta niistä 🙂

Tunnelmapaloja syksyltä

Posted: marraskuu 26, 2012 in Kuvataide, Musiikki, Ooppera, Sirkus, Tanssi

Tässä taas tiiviimmin muutamia makupaloja syksyn sadosta. Kulttuuria riittää, mutta aikaa kirjoittaa vähemmän ja vähemmän. Parin viikon päästä suuntana Lontoo vaihteeksi. Sitä ennen pitäisi ehtiä kirjoitella edellisistä.

Osmo Rauhala, Kiasma

Osmo Rauhalan, Suomen kuvataidekentän ”keskeisen merkkihenkilön” ”odotettu” näyttely Kiasmassa oli… no… kliini ja tylsä. Graafiset viivottimella vedetyt viivat ja muodot, joissa eläinhahmoja. Nämä maalaukset olivat hivenen synkempiä, kuin totutut peurat. Nyt oli rottia mukana. Ei oikein sytyttänyt.

Päivi Häkkinen: Matka – veistoksia, TM-galleria

Päivi Häkkisen veistoksista ovat yllättäviä: jollain tavalla groteskit ihmishahmot tuovat mieleen Clive Barkerin Hellraiser-kauhuelokuvien Pinheadin, BDSM:n piirien uhriksi joutuneen Paavi Johannes Paavali II:sen ja Lady Gagan muotiluomukset. Hahmot ovat jollain suloisella tavalla vähän kökköjä: mieleen tulee Visulahden vahakabinetin surullisen kuuluisat sankarihahmot. Ei se ole kuitenkaan väärin. Häkkisen dystooppisessa maailmassa miehet ovat lähdössä: heidät on kahlittu ja ahdettu sirkuksen pieniin eläintenkuljetusvainuihin.

Paavi istuu omassa koreassa tuolissaan, mutta hänetkin on kahlittu kahlemieheen, jota hän tervehtii. Yhden kuljetushäkin päälle on kiivennyt Kalevalan Louhea muistuttava tummanpuhuva hahmo, jonka asento paasaavuudessaan on lainattu Eva Péronilta. Hän osoittaa puheensa paavilla, joka vastaa hänelle “Heil Hitler”-tervehdyksellä. Jotain on tapahtumassa. Scifi-maailma tai ei, näyttelyvieras hukkuu osaksi installaatiota. Välillä ei erota mustanpuhuvassa galleriavierasjoukossa missä on teos ja missä katsoja. Ei ollenkaan huono juttu.

Blaue Frau – Hanna brotherus: I stopped My body

Marian sairaalan dialyysiosasto on kuin amerikkalaisista kauhusarjoista: tunnelma on pysähtynyt, maali rapisee seinistä. Esityspaikkana se luo jo oma tunnelmaansa. Ensimmäinen osio tapahtuu osasotn kylpytiloissa. Kuuntelemme syöpään kuolleen naisen sisaren tarinan. Tarinan ainekset toistuvat myöhemmin esityksessä. Jutut, jotka muuten naurattaisivat, eivät nyt nauratakaan. Kuolema tulee konkreettiseksi.

Syöpä ja kuolema eivät välttämättä ole helpoimpia aiheita tehdä taidetta. Mukana on kolme tanssijaa ja kaksi syöpäpotilasta. Dystooppisista tiloista vastaa ympäristötaiteilija Kaisa Salmi. Kun toisessa osassa yksi potilaista riisuu turkkinsa, peruukkina ja pudottaa rintanaan olleen hedelmän, konkretia on lähellä. Esitys on muutenkin intiimi. Tanssijat ovat koko ajan lähellä: kuolema ja taudin oireet näkyvät liikkeissä: kylmyys, tärinät, vapinat, oma ahdinko ja epätoivo. Kaunein osa on ehdottomasti yhden tanssijan tanssiessa lehtikasassa, joka tulee ulkoa sisään. Viimeisessä osassa Kuolema kulkee rauhallisesti pitkin salia. Lopussa jää kuitenkin toivoa.

Giuseppe Verdi: Don Carlos, Kansllisooppera

Oma suhteeni oopperaan on mielenkiintoinen. Tanssin ohella tämä on taidemuoto, joka ei oikein ole vielä auennut minulle. Siksi yritänkin sivistää itseäni tämän taiteen muodon suhteen, joka pyrkii yhdistämään kaikki klassiset taiteet yhdeksi. Ennen tätä olin nähnyt muutaman kevyen oopperan ja pönötys ja paatos ei oikein näissä toiminut. Mutta nyt, melodramaattisessa, synkässä tragediassa pönötys sopi ja jopa pidin siitä. Musiikki oli paikoin liian iloista, mutta niin Verdillä tuntuu olevan. Suuret plussat kuitenkin bassosooloista ja -duetoista. Ne olivat upeaa kuultavaa. Kokonaisuutena kolmas näytös oli parhain. Oopperan visuaalisuus oli ammennettu goottikuvastosta ja se sopi teoksen synkkiin teemoihin. Oli paljaita puita, hautausmaata, pääkalloja… Puvustus ammensi myös vahvasti goottimuodista, mutta toi myös muita ulottuvuuksia visuaaliseen maailmaan.

Suurissa kohtauksissa lava tosin oli niin täynnä kaikkea mahdollista, että keskittymistä oli vaikea keskittää mihinkään tiettyyn kohtaan. Vähän miinusta eeppisistä nuorista sankareista: ”paha” kuningas peittosi mennen tullen plösähtäneen prinssipoikansa ja en yhtään ihmettele, että isä oli vienyt poikansa naisen. Myöskään femme fatale, prinsessa Eboli ei oikein vietellyt. Yli-inkvisiittorin suippokorvat oli jännä juttu. Juonessa oli paikoitellen vaikea pysyä mukana jopa juoniselosteen kanssa ja loppu meni vähän ohi, mutta pidin, vaikka 3,5h on aika pitkä aika istua 😀 Saman päivän puoli-ilmaisella opiskelijalipulla sai hyvän, eiök väliaikakahvitkaan erityisen kalliit olleet herkkuineen. Täytyypä mennä uudelleen 🙂

Hurjaruuth: Talvisirkus Afrikka

Kokemukseni sirkuksesta ovat olleet viime vuosina lähinnä burleski- ja friikkisirkusta, joten oli virkistävää nähdä ns perinteisempää sirkusta. Vasta esityspaikalla tajusin, että tämähän on lapsille. Yritin silti selvitä. Onneksi esitys oli kuitenkin koko perheelle. Hassut eläinhahmot, jonglööraus ja tanssi eivät nyt niin sytyttäneet mua, mutta ilma-akrobatia on aina niin kaunista! Aah! Musiikki oli mielenkiintoinen yhdistelmä afrikkalaisia rytmejä ja kalevalaista kansanmusiikkipoljentoa urbaanein saundein. Mukaan mahtui myös kauniin eteerisiä kappaleita ja Gotan Projectia muistuttavaa tangoa. Esiintyjistä täytyy erikseen mainita Thomas Dechaufour, jonka vallaton ja valloittava tutkijahahmo oli illan ehdoton suosikkina kiinalaisella tolpallaan. Tässä oli sellaista friikkisirkuksen makua, että hirvitti, mutta myös ihastutti. Syöksyt maata kohden tangolla ja muut. Mitä vartalon hallintaa! Toimi mukavana vastapainona eteerisen kauniille ilma-akrobatioille.