Tässä taas tiiviimmin muutamia makupaloja syksyn sadosta. Kulttuuria riittää, mutta aikaa kirjoittaa vähemmän ja vähemmän. Parin viikon päästä suuntana Lontoo vaihteeksi. Sitä ennen pitäisi ehtiä kirjoitella edellisistä.
Osmo Rauhala, Kiasma
Osmo Rauhalan, Suomen kuvataidekentän ”keskeisen merkkihenkilön” ”odotettu” näyttely Kiasmassa oli… no… kliini ja tylsä. Graafiset viivottimella vedetyt viivat ja muodot, joissa eläinhahmoja. Nämä maalaukset olivat hivenen synkempiä, kuin totutut peurat. Nyt oli rottia mukana. Ei oikein sytyttänyt.
Päivi Häkkinen: Matka – veistoksia, TM-galleria
Päivi Häkkisen veistoksista ovat yllättäviä: jollain tavalla groteskit ihmishahmot tuovat mieleen Clive Barkerin Hellraiser-kauhuelokuvien Pinheadin, BDSM:n piirien uhriksi joutuneen Paavi Johannes Paavali II:sen ja Lady Gagan muotiluomukset. Hahmot ovat jollain suloisella tavalla vähän kökköjä: mieleen tulee Visulahden vahakabinetin surullisen kuuluisat sankarihahmot. Ei se ole kuitenkaan väärin. Häkkisen dystooppisessa maailmassa miehet ovat lähdössä: heidät on kahlittu ja ahdettu sirkuksen pieniin eläintenkuljetusvainuihin.
Paavi istuu omassa koreassa tuolissaan, mutta hänetkin on kahlittu kahlemieheen, jota hän tervehtii. Yhden kuljetushäkin päälle on kiivennyt Kalevalan Louhea muistuttava tummanpuhuva hahmo, jonka asento paasaavuudessaan on lainattu Eva Péronilta. Hän osoittaa puheensa paavilla, joka vastaa hänelle “Heil Hitler”-tervehdyksellä. Jotain on tapahtumassa. Scifi-maailma tai ei, näyttelyvieras hukkuu osaksi installaatiota. Välillä ei erota mustanpuhuvassa galleriavierasjoukossa missä on teos ja missä katsoja. Ei ollenkaan huono juttu.
Blaue Frau – Hanna brotherus: I stopped My body
Marian sairaalan dialyysiosasto on kuin amerikkalaisista kauhusarjoista: tunnelma on pysähtynyt, maali rapisee seinistä. Esityspaikkana se luo jo oma tunnelmaansa. Ensimmäinen osio tapahtuu osasotn kylpytiloissa. Kuuntelemme syöpään kuolleen naisen sisaren tarinan. Tarinan ainekset toistuvat myöhemmin esityksessä. Jutut, jotka muuten naurattaisivat, eivät nyt nauratakaan. Kuolema tulee konkreettiseksi.
Syöpä ja kuolema eivät välttämättä ole helpoimpia aiheita tehdä taidetta. Mukana on kolme tanssijaa ja kaksi syöpäpotilasta. Dystooppisista tiloista vastaa ympäristötaiteilija Kaisa Salmi. Kun toisessa osassa yksi potilaista riisuu turkkinsa, peruukkina ja pudottaa rintanaan olleen hedelmän, konkretia on lähellä. Esitys on muutenkin intiimi. Tanssijat ovat koko ajan lähellä: kuolema ja taudin oireet näkyvät liikkeissä: kylmyys, tärinät, vapinat, oma ahdinko ja epätoivo. Kaunein osa on ehdottomasti yhden tanssijan tanssiessa lehtikasassa, joka tulee ulkoa sisään. Viimeisessä osassa Kuolema kulkee rauhallisesti pitkin salia. Lopussa jää kuitenkin toivoa.
Giuseppe Verdi: Don Carlos, Kansllisooppera
Oma suhteeni oopperaan on mielenkiintoinen. Tanssin ohella tämä on taidemuoto, joka ei oikein ole vielä auennut minulle. Siksi yritänkin sivistää itseäni tämän taiteen muodon suhteen, joka pyrkii yhdistämään kaikki klassiset taiteet yhdeksi. Ennen tätä olin nähnyt muutaman kevyen oopperan ja pönötys ja paatos ei oikein näissä toiminut. Mutta nyt, melodramaattisessa, synkässä tragediassa pönötys sopi ja jopa pidin siitä. Musiikki oli paikoin liian iloista, mutta niin Verdillä tuntuu olevan. Suuret plussat kuitenkin bassosooloista ja -duetoista. Ne olivat upeaa kuultavaa. Kokonaisuutena kolmas näytös oli parhain. Oopperan visuaalisuus oli ammennettu goottikuvastosta ja se sopi teoksen synkkiin teemoihin. Oli paljaita puita, hautausmaata, pääkalloja… Puvustus ammensi myös vahvasti goottimuodista, mutta toi myös muita ulottuvuuksia visuaaliseen maailmaan.
Suurissa kohtauksissa lava tosin oli niin täynnä kaikkea mahdollista, että keskittymistä oli vaikea keskittää mihinkään tiettyyn kohtaan. Vähän miinusta eeppisistä nuorista sankareista: ”paha” kuningas peittosi mennen tullen plösähtäneen prinssipoikansa ja en yhtään ihmettele, että isä oli vienyt poikansa naisen. Myöskään femme fatale, prinsessa Eboli ei oikein vietellyt. Yli-inkvisiittorin suippokorvat oli jännä juttu. Juonessa oli paikoitellen vaikea pysyä mukana jopa juoniselosteen kanssa ja loppu meni vähän ohi, mutta pidin, vaikka 3,5h on aika pitkä aika istua 😀 Saman päivän puoli-ilmaisella opiskelijalipulla sai hyvän, eiök väliaikakahvitkaan erityisen kalliit olleet herkkuineen. Täytyypä mennä uudelleen 🙂
Hurjaruuth: Talvisirkus Afrikka
Kokemukseni sirkuksesta ovat olleet viime vuosina lähinnä burleski- ja friikkisirkusta, joten oli virkistävää nähdä ns perinteisempää sirkusta. Vasta esityspaikalla tajusin, että tämähän on lapsille. Yritin silti selvitä. Onneksi esitys oli kuitenkin koko perheelle. Hassut eläinhahmot, jonglööraus ja tanssi eivät nyt niin sytyttäneet mua, mutta ilma-akrobatia on aina niin kaunista! Aah! Musiikki oli mielenkiintoinen yhdistelmä afrikkalaisia rytmejä ja kalevalaista kansanmusiikkipoljentoa urbaanein saundein. Mukaan mahtui myös kauniin eteerisiä kappaleita ja Gotan Projectia muistuttavaa tangoa. Esiintyjistä täytyy erikseen mainita Thomas Dechaufour, jonka vallaton ja valloittava tutkijahahmo oli illan ehdoton suosikkina kiinalaisella tolpallaan. Tässä oli sellaista friikkisirkuksen makua, että hirvitti, mutta myös ihastutti. Syöksyt maata kohden tangolla ja muut. Mitä vartalon hallintaa! Toimi mukavana vastapainona eteerisen kauniille ilma-akrobatioille.
Kulttuurieliitti 