Törkypaavin pervomessu

Tätä oli odotettu. John Watersin vierailua. Saastan mestarin loppuun myytyä stand-up showt’a ”This Fithy World -Filthier and more horrible”  oli saapunut kuutelemaan sekalainen seurakunta. Minä ajoituksen mestarina saavuin jo hyvissä ajoin ja lunastin paikkani eturivin keskeltä. Mityään ei jäisi huomaamatta ja näkemättä.

Odotus ei tuntunut pitkältä vaan jonkinlaisessa transsissa istuin ja odotin. En musita mitään mitä luin tuona aijana kirjastani.

Sitten Herra Waters saapui lavalle viininpunaisissa kiiltonahkakengisään ja designtakissaan, viikset valloittavan hymynsä päällä.

Hyvällä maulla tehdyssä törkyshowssa osansa saavat melkein kaikki mahdollinen. Puhutaan mm. kummittelevista takapuolista, karhuista jotka käyttävät vammaisia adoptiolapsiaan munamagneetteina kokontumisajoissa ja Devinesta tottakai. Koska ollaan Suomessa osansa saavat myös Tom of Finland ja Robin. Justin Bieber on silti kuitenkin enemmän herra Watersin mieleen. Taroinoita riittää hassuista sattumuksista leffojen teon yhteydessä, ihmisistä joiden kanssa hän o0n ollut tekemisissä. Kaikki tämä lempeän ja rakastavalla tavalla.

Ja mikä parasta, John osaa ottaa yleisönsä ilman nuoleskelua valloittavalla läsnäolollaan. John on yksi meistä, tavallinen tärkysetä ja siksi me häntä rakstamme.

Miinuksena täydellinen kuvakielto. En saa ikuistettua herraa kuva-arkistooni. Nimmarijonossa saan itseni kärkeen ja saan omistuskirjoituksen kirjaan, joka on varastetuin kirjastonkirja Suomessa. Jotain edes. Pieni hetki tämän charmantin herran, kanssataiteilijan roskassa,  kanssa.

John, tule tänne uudestaan ❤

Advertisement

Katso homoa!

(Pirkko Saision Homo! Kansallisteatterissa 5.1.2012)

Viime vuoden puolella näin varmasti kaikki homoteemaa sivuavat teatteriesitykset, joita Suomessa isoimmissa kaupungeissa esitettiin, mutta tämä jäi tälle vuodelle. 

Kerrankin kävin katsomassa teatterissa jotain, mistä minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä Hesarin arviota lukuun ottamatta. Siinä musikaalien vihaajaksi tunnustautunut teatterikriitikko Suna Vuori vuolaasti hehkutti teosta. Teosta on mainostettu anarkistisena musiikkifarssina. Anarkistinen teos on samaan tapaan mitä esim. Bertolt Brechtin Kolmenpennin ooppera, mutta ei farssi, ainakaan perinteisessä ovet paukkuen pannaan menemään ja mennään panemaan mielessä. 

Teos rakentuu Teräksen liitoksistaan repeilevän perheen ympärille. On omatuntonsa hukkaava päiviräsäsmäinen fundamentalistikristitty naiskansanedustaja, hänen kaappihomo edustuspuolisonsa, heidän lesbahtava tyttärensä ja veistoksellisen kaunis ottopoikansa Moritz. On joukko sivuhahmoja arkkitehdistään haaveilevasta Hitleristä Tom of Finlandin haamuun. Kuvat ovat tuttuja, mutta hahmot eivät toista stereotypioita, tai ainakaan pelaa ja keskity niihin.

Tarinassa on lisäksi brechtiläinen vieraannuttava metataso, jonka aikana hahmot puhuvat suoraan yleisölle tunteistaan ja kokemuksistaan vieden tarinaa eteenpäin. Metatason ainoa miinus on se, että melkein kolmen ja puolen tunnin esitykseen olisi kaivattu metatason tiivistystä tai toista väliaikaa.

Musiikki teoksessa on mielenkiintoinen kombinaatio Ultra Bra-henkisestä musiikista kansanmusiikki vivahteisiin 60-70-lukujen poliittisen musiikin kautta wagneriaaniseen mahtipontisuuteen. Jussi Tuurnan säveltämä musiikki on upeaa ja tästä mielellään ottaisi levyn kotiin kuunneltavaksi ja nautittavaksi. Laulun välillä hukkuessa musiikkiin, sanoista ei aina saanut selvää, joten koti kuuntelullakin sanatkin syöpyisivät mieleen. Äänisuunnittelu toimi myös ja teoksessa äänimiehet olivat sijoitettu hauskasta osaksi teosta, mm hauskassa Joutsenlampi parodiassa.

Teos pursuaa Lumikki-symboliikkaa ja on siltä osin psykologisestikin oivaltava. Lavastus on karu ja yksinkertainen, mutta sangen toimiva. Ehkä sekin on sitä vieraannuttamista.

Näyttelijöitä voi vain hehkuttaa. Jokainen pala toimii ja mieskuoro kuulostaa upealta. Konkarinäyttelijät kuljettavat roolejaan upeasti ja voi vain ihailla Rea Maurasen ja Juha Mujeen työtä, mutta kyllä nuoremmatkin osaavat. Olavi Uusivirta oli positiivinen yllätys mm Hitlerinä. Riku Niemi vaihtoi roolinsa kansan naurattamiseen ja Timo Välisaari astui puikkoihin. Hyvin mies suoriutui ensimmäisestä vedostaan.

Helsingin kaupunginteatterissa pyörivään homomusikaali La Cage Aux Folles (Lainahöyhenissä) verrattuna Homo! oli älykästä teatterin juhlaa: esityksessä ei tarvittu halpoja kikkoja yleisön naurattamiseksi, vaan luotiin aidosti koskettava esitys iloineen ja suruineen. Tällaista saisi nähdä Suomessa enemmän.

Kuvat (c) Kansallisteatteri