Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille

Tässä tämän vuoden viimeinen RAF-teemainen kirjoitus 🙂    

Käsikirjoitus: Christine Brückner
Ohjaus 1997: Mikko Roiha
Ohjaus 2012: Maria Oiva
Roolissa Anna Veijalainen
Koko-teatteri

Gudrun Ensslin (1940-1977) oli mielenkiintoinen persoona. Pastorin kunnollinen tytär, partiolainen, kympin oppilas ja äiti, josta tuli myöhemmin etsitty kaupunkiterroristi. Gudrun johti yhdessä Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhoffin kanssa pahamaineista vasemmistoterroristijärjestö Rote Armee Fraktionia, joka pyrki provoisoimaan väkivallan avulla esiin yhteiskunnan mädännäisyyden ja fasismin, ja siten saavuttamaan vallankumouksen ja paremman yhteiskunnan.

Vuodesta 1972 kuolemaansa 1977 Gudrun vietti Stammheimin vankilan varta vasten RAFia varten rakennetussa erityissiivessä. ”Kuoleman yönä” 18.10.1977 kuoli kolme RAF:n johtohahmo, Carl Raspe, Baader ja Ensslin. Viralliseksi syyksi laitettiin itsemurha, mutta myön murhan mahdollisuus on enemmän kuin todennäköinen.

Koko-teatterin näyttämölla Stammheimin on todella pelkistetty: sen lattia on peitetty pressulla. Takaseinä on paljas ja katosta roikkuu ikkunaa viitteellisesti muistuttava peili. Lattiassa on reikä. Kampa, ripsiväri, pieni pyyhe ja emalikulho ovat näyttämön etualalla. Muutama spotti osoittaa vaaleaan naiseen ja taaseinäiin projisoidaan videokuvaa vastaavasta tilanteesta ja tilasta. Ainoa mikä on muuttunut, on se, että näyttelijä on nyt 15 vuotta vanhempi.

Monologin aikana Gudrunille kummittelee menneisyyden aaveet, joiden kanssa hän nyt yrittää saavuttaa rauhan ennen kuolemaansa. Heitä ovat hänen puolisonsa Bernward ja poikansa Felix, natsiappensa Will, porvarilliset vanhempansa, vankilan henkilökunta ja omat toveritkin.

Kun Fassbinderin ja kumppaneiden elokuvassa Germany in Autumn käydään kriisiä siitä voidaanko RAF-kolmiokn viimeistä toivetta toteuttaa, niin esityksen aikana tämä toive kerrotaan suoran meille: haluamme samaan hautaan, samaan kuoppaan. Ei muistomerkkiä meille.

Koko-teatterin 15-vuotisjuhlaesityksessä on mukana mielenkiintoinen, omaa jännitettään luova aspekti: taustalle on projisoitu videokuvaa viidentoista vuoden takaisesta esityksestä. Väliin näyttämöllä ja videolla liikkeet menevät yksiin, välillä ei. Toisessa kohtaan video ennakoi toimintaa näyttämöllä ja toisessa kommentoi. Väliin on projisoitu kuvia Gudrunnin elämän avainhenkilöistä.

Ehkäpä Gudrunia tarvittaisiin esittämään vähän karismaattisempi esiintyjä. Anna Veijalaisessa on paikoitellen vimmaa, hulluutta ja ytyä, jota naarasterrostissa on ollut, mutta välillä taas ote rauhoittuu ja tasoittuu. Toisaalta ehkä tämä Gudrun on herkempi. Äidin kutomat villasukat on vankilan betonilattia kuluttanut rikki.

Gudrunin ja RAFin myötä menetimme ”pahikset” joita voi ihailla.

Advertisement

Bataillea pataan – taiteen mielettömyydestä

Joulun korvilla tällaista kepeää pohdintaa.

Taide on turhaa. Why even bother? Teemu Mäki kertoo taiteen vaikuttavan kuin pullollinen Koskenkorvaa.

Ala on kuoleva ja taiteen koulutusta lakkautetaan kaiken aikaa. Tällä hetkellä itse koen varsinkin kuvataiteen turhaksi ja turhauttavaksi. Harva teos puhuttelee minua. Vain teatteri on poliittista taidetta. Joku on näin sanonut.

Saksalainen teatterinero Bertolt Brecht on todennut, että jos yleisöä haluaa opettaa, heitä pitää ensin viihdyttää. Mutta miten sen tekisi onnistuakseen? Ja tajuaako siltikään tosi-TV:stä ja seiskapäivää-lehdestä plösähtänyt kulttuuria harrastava eliitti mitään mitä tekijät haluavat sanoa? Hukkuuko sanoma näyttämökuvien, kauniiden ihmisten alle ja yleisöä naurattavien nokkeluuksien alle?

Muoto on tärkeä. Mutta tajuaako suuri yleisö Diamanda Galasin avant garden alle kätkeytyvän poliitisia teemoja turkkilaisten suorittamista kansanmurhista AIDSiin? Kuuntelu voi loppua lyhyeen, kun rouvan musiikkia pitää sietämättömänä meluna.

Ranskalainen filosofi Georges Bataille (1897-1962) kertoo artikkelissaan ”Uhrauksellinen silpominen ja Vincent van Goghin korva” (1930) erilaisista myyttisistä ja todellisista uhrauksista rinnastaen ne Vincent van Goghiin, joka houreissaan silpoi korvansa irti ja toimitti sen portolle ilotaloon.

Jos palaamme historiaan ja tutkimme miten kansaa on opetettu ja mitä taiteen saralla on tehty, löydämme mielenkiintoisia asioita: mielettömyyttä ja väkivaltaa.

Roomassa kansa mässäili verisillä orgioilla Colosseumeilla: ihmiset tappoivat ja silpoivat toisiaan, ihmisiä ruokittiin eläimille. Tämä oli ajan henki. Kansa oli turtunut, eikä muu kuin raaka todellinen väkivalta tuottanut mitään tuntemuksia. Keskiajalla opetus tapahtui pyhimystarinoiden avulla, jotka kaikki huipentuivat orgastiseen teloitukseen.

Uhriperinne on jäänyt taiteeseen, varsinkin performansseihin.

Serbialainen performanssitaiteilija Marina Abramovic on usein teoksissaan silponut itseään tai antanut yleisön tehdä sen hänen puolestaan. Chris Burden nousi ikoniseksi taiteilijaksi tehtyään performanssin, jossa häntä ammuttiin käteen. Yoko Ono taas on antanut yleisön leikata puvustaan paloja pois performanssissaan.

Myöhempien aikojen pyhä tosi-TV perinne juontaa juurensa Rooman sirkushuveihin. Toistaiseksi ketään ei ole teloitettu julkisesti tosi-tv:n varjolla, vaikka esimerkiksi Saddam Husseinin teloitusvideo vuosikin nettiin. Nyt riittää julkinen örvellys ja unelmien sekä itsetunnon murskaaminen.

Suzanne Collinssin nuortenkirjassa ”Nälkäpeli” ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa tulevaisuuden tosi-TV on muuttunut sirkushuviksi, jossa nuoret tappavat toisiaan kameroiden seuratessa ja voittajaksi selviytyy hän joka viimeisenä on elossa.

Jollain tavalla taiteen täytyy olla mieletöntä, että se olisi mielekästä tekijälleen ja jollain tavalla kantaa ottavaa ja merkittävää. Esille ei ainakaan pääse, kuin kohun saattelemana. Ja onko sekään sitten taas mielekästä olla muistettuna vaan siitä kohusta, ei taiteesta. Toisaalta provokaatio on oma taiteenlajinsa.

Jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, sitä on ravisteltava kunnolla. Ehkä pitäisi ottaa radikaali filosofia Rote Armee Fraktionilta (Punainen Armeijakunta) ja metodit Hakim Baylta.

Marttyyriksi kukaan tuskin haluaa, myytiksi ehkä mieluummin. Kalervo Palsa sai ansaitsemaansa arvostusta vasta kamalan kuolemansa jälkeen. Kuka enää muistaisi ja palvoisi Kurt Cobainia, Che Guevaraa tai Jim Morrisonia, jolleivät he olisi kuolleet nuorina? Arvon saa kärsimällä ja kuolemalla. Myytiksi pääsee vain kuolemalla nuorena.

Tulisiko siis todellisen taiteilijan olla kuin kallioon kahlittu Prometheus, jonka sisäelimet kotka käy repimässä ja syömässä joka iltaa uudestaan? Olisiko se tarpeeksi konkreettinen osoitus sitä työstä ja uhrauksista, joita taiteilija tekee tehdessään sitä mihin kokee kutsumuksensa ja palonsa?

Vai tajuaisimmeko sittenkään?

Punainen Armeijakunta

Mulla on muutamia teemoja, jotka aika ajoin aina pompahtaa esiin yllättävissä paikoissa. Tuntuu, että niistä ei vaan pääse eroon, kun kerran on pikkusormena niille antanut. Tällä kertaa nostan esiin yhden.  Muihin ehkä palaan, jahka ne taas tulevat vastaan. Tällä kertaa Baader-Meinhof-ryhmä. Tämä teema näkyy tulevissakin postauksissakin, eli myös vähän pohjusteena.

”Protesti tarkoittaa, että sanon, tämä ja tämä ei sovi minulle. Vastarinta tarkoittaa, että pidän huolen siitä, ettei se, mikä ei sovi minulle, enää tapahdu.”

• Ulrike Meinhof

Ensimmäinen kosketukseni Baader-Meinhof ryhmään tai oikeammin RAF:ään, Rote Armee Fraktioniin (Punaiseen Armeijakuntaan), kuten he itseään kutsuivat, oli vuonna 2008, kun kävin nuorena kapinallisena itsenäisyyspäivänä katsomassa Uli Edelin elokuvan Baader-Meinhof-Komplex. Se oli omaa kapinaani pöhöttynyttä kansallismielistä juhlaa vastaan. Kanssani pienessä art house-elokuvasalissa oli vain Tampereen muutama kommunisti. Muu kaupunki karkeloi kaduilla.

Minuun, silloin nuoreen idealistiin, elokuva upposi täysillä. Jollain tasolla ihannoin heidän pyrkimyksiään ja ideologiaansa, vaikken metodejaan hyväksynytkään. Väkivalta ei ole koskaan suotavaa. Tosin moneen muuhun väkivaltaiseen ryhmittymään verrattuna, heidän tekojensa kautta kuoli vain 34 ihmistä.

Yhtä asiaa mietin vielä edelleen: miksi näistä asioista vaietaan historiantunnilla? Pelkääkö opetushallitus, että opiskelijat ottaisivat tästä inspiraatiota ja tylsistymisen ja syrjäytymisen sijaan alkaisivat oikeasti tehdä jotain? Ei ehkä näin radikaalissa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Kun jokunen vuosi sitten muutin Saksaan, ainoa asia, jota saksaksi osasin sanoa oli ”Ich gehöre nicht zur Baader-Meinhof Gruppe – en kuulu Baader-Meinhof ryhmään”. Saksalaiset pitivät sitä suloisena.

Saksalainen episodielokuva Deutschaland im Herbst kuvaa ”Saksan syksyksi” nimettyä ajankohtaa, jolloin RAF:n terrori oli vahvimmillaan. Elokuvan keskiössä on vuosi 1977, jolloin ryhmä kidnappasi natsimenneisyydessä rypeneen työantajien keskusjärjetön johtajan Hanns Martin Schleyerin. Samoihin aikoihin ryhmän johtohahmot vangittiin. Kun tieto Andreas Baaderin, Gudrun Ensslinin ja Carl Raspen kuolemasta vankilassa tuli julki, Schleyer murhattiin.

Elokuva yhdistää fiktiivisiä jaksoja ja dokumentaarisia osia mielenkiintoiseksi kollaasiksi. Elokuvassa mm, haastatellaan RAF:n asianajajaa Horst Mahleria vankilasta käsin ja vertailukohdiksi nousevat Schleyerin ja RAF-kolmikon hautajaiset: mahtipontiset hautajaiset, joissa Mozartin Requiem pauhaa ja depaatti siitä, saako terroristeja edes haudata.

Mielenkiintoiseksi metatasoksi elokuvassa nousee Sofokleen näytelmä Antigone. TV-teatteriryhmä haluaisi tehdä klassikkotekstejä tutuiksi nuorisolle, mutta näytelmän aihe koetaan poliittiseen tilaan nähden haasteelliseksi: Antigonessa naiset terrorisoivat ja keskiössä on dilemma, saako kapinallisia haudata.

Loppuosa elokuvasta on dokumenttia Baaderin, Ensslinin ja Raspen hautaamisesta: depaatti siitä, saako heidät haudata kunnialliseen hautausmaahan ja siitä kunnioitetaanko heidän viimeistä toivettaan tulla haudatuksi yhteen. Kun he lopulta saavat kunniallisen haudan, hautajaisissa nousee mellakkaa.

Elokuvan jälkeen oloni oli haikea. Tämä kosketti minua, tosin täysin eri tavalla, kuin Uli Edelin elokuva. Tämäkään elokuva ei kertonut kuka heidät tappoi. Oliko kyseessä itsemurha vai salamurha huippuvartioidussa erityisvankilassa? Harmittelin etten tajunnut Stuttgartissa käydessäni katsomassa heidän RAF-kolmikon hautoja. Seuraavalla Saksan retkellä sitten. Toisaalta pidin siitä, että edes elokuvan välityksellä pääsin osalliseksi heidän hautajaisiinsa.

Deutschland im Herbst (1978)

Ohjaus: Alf Brustellin, Hans Peter Cloos, Rainer Werner Fassbinder, Alexander Kluge, Beate Mainka-Jellinghaus, Maximiliane Mainka, Edgar Reitz, Katja Rupé, Volker Schlöndorff, Peter Schubert, Bernhard Sinkel