Kaveri ehdotti, että luettaisiin prostituutiota käsitteleviä kirjoja, koska ei olla sellaisia luettu sitten Helen Walshin (”Lutka” , 2004) ja JT Leroyn (”Sarah”, 2000 ja ”Petollinen on ihmisisydän”, 2001) omaelämäkerrallisten romaanien jälkeen. Mukaan tällä kertaa valikoituivat Laura Gustafssonin Finlandia-häviäjä ”Huorasatu” (2011) ja Elina Tiilikan omaelämäkerallinen ”Punainen mekko”.
Pakko lähteä liikkelle krijailjoiden julkisuuskuvasta, koska mediassa molempia kirjailjoita käsitellään todella eritapaan, kuin kanssakirjoittajiaan. Elina Tiilikka nousi otsikoihin, kun kirjoitti omalla nimellään omakohtaisiin kokemuksiin pohjaavan prostituutioromaanin Punainen mekko. ”Rajua” elämää riepoteltiin iltapäivälehdissä ja kirjan sijasta keskityttiin prostituutioon ja kokemuksiin, ei kirjailijan ajatuksiin.
Laura Gustafsson kuvataan mediassa Glamourblondina ja haastatteluja varten ylen kultturiohjelma Strada mm vei hänet Seksimessuille. Älykkökirjalijan sijasta hänestä annetaan jotain aivan muuta kuvaa haastattelujen keskittyessä lempiräväreihin yms. Sellaisessa tuskin saa annettua kovin fiksua kuvaa itsestään. Kirja onneksi kertoo älykkäästä ihmisestä.
Mutta mennäänpä kirjoihin.
Punainen mekko toimii mainiona kuvauksena sukupolvesta, joka ei jaksa tehdä oikein mitään, mutta silti tahtoo tehdä ja saada kaikkea kivaa. Suhteet perheeseen on mitä on, elämänkokemusta ei vielä ole, mutta silti halutaan olla aikuisia ja itsenäisiä. Nooraa ei koulu kiinnosta ja jostain pitäisi saada rahaa. Netistä hänelle selviää, että huoraamalla voi saada 100€:a puolesta tunnista ja siitä alkaa kierre.
Kirja ei glorifio, mutta ei edukseen myöskään sorru saarnaamaan. Kirja ei ole hauska ja kepeä, mutta ei myöskään liian raskas. Se myös vieraannuttaa arkisellakerrontatyylillään ja pakottaa ajattelemaan tunteilun sijasta. Kirja sopiikin valistukseksi, viihteellisenä lukemistona sitä ei voi ottaa. Romaani vertautuu vahvasti Helen Walshin Lutkaan äärimmäisen nautinnon ja hyvän tavoittelemisen ja lopun osalta. Kirja kuvaa hahmot tarkoin, ja jopa yksittäiset asiakkaat saavat oman persoonan jäämättä harmaaksi massaksi.
Huorasadussa Kreikan muinaiset Jumalat riehuvat meidän päivämme Helsingissä. Maagisella realismillaan Gustafsson piirtää satiirisen kuvan ajasta ja yhteiskunnastamme, jossa elämme. Romaanissa prostituutio on vertauskuva, joka kätkee sisäänsä kaiken sen, mikä on pielessä. Vaikka romaani onkin paikoitellen helvetin hauska, se sortuu saarnaamaan. Eläinoikeusasiat tuntuvät vähän päälleliimatuilta ja turhan osoittelevilta, lopussa teos muuttuu feminististä paasauspamflettia muistuttavaksi selostukseksi sodasta patriarkaattia vastaan. 
Kirjan mieskuva on varsin yksipuolinen ja tavallaan mies demonisoidaan siinä: Aatami on öykkäri ja muutkin mytologiset miehet juuri niin sikoja, millaisiksi ne tarustoissa esitellään. Muutama reppanakin löytyy. Ainoat miehet, joihin saadaan edes vähän persoonaa, ovat Odysseuksen räikeä neitihomopoika ja Morfeus-vauva, joka saa iänikuiset traumat tajuttuaan olevansa miessukupuolta. Naisten osalta kyllä käydään kirjoa iloisesta huorasta penseään madonnaan harmaiden välimaastojen kautta.
Kokonaisuutena Huorasatu on taiten koottu postmoderni sillisalaatti, jossa viitataan ties mihin mytologioihin. Väliin ahdetut mustalle paperille painetut tarinat naisten alistamisestsa tuovat mieleen Johanna Sinisalon Finlandia-palkitun romaanin ”Ennen päivänlaskua ei voi”, jossa tekstin väleihin oli koottu tietoiskuja ja dokumentteja peikoista. Ja pelattiinhan siinäkin maagisella realismillä.
Prostituutioteeman lisäksi molempia teoksia yhdistää kerronnan paikoittainen inhorealismi. Punaisen mekon kissantappo-kohtaus on kertakaikkiaan kuvottavaa luettavaa ja sai minut voimaan pahoin. Huorasadussa inhorealismi osaa olla myös hyvin mustalla tavalla hauskaa ja sopii vastapainoksi glamourille blondielämälle (Jos luet kirjan, et voi olla vertaamatta esim Afroditea Paris Hiltoniin yms kohublondeihin).
Molemmat teokset ovat hyviä romaaneja vaikeasta aiheesta. Tyyliltään teokset ovat varsin erilaisia, Punaisen mekon pyrkiessä jonkinlaiseen sofistikoituneempaan kokonaisuuteen Huorasadun jäädessä viihteelliseksi pikakelaukseksi siihen, mikä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kusee.
Kulttuurieliitti 