(Pirkko Saision Homo! Kansallisteatterissa 5.1.2012)
Viime vuoden puolella näin varmasti kaikki homoteemaa sivuavat teatteriesitykset, joita Suomessa isoimmissa kaupungeissa esitettiin, mutta tämä jäi tälle vuodelle.
Kerrankin kävin katsomassa teatterissa jotain, mistä minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä Hesarin arviota lukuun ottamatta. Siinä musikaalien vihaajaksi tunnustautunut teatterikriitikko Suna Vuori vuolaasti hehkutti teosta. Teosta on mainostettu anarkistisena musiikkifarssina. Anarkistinen teos on samaan tapaan mitä esim. Bertolt Brechtin Kolmenpennin ooppera, mutta ei farssi, ainakaan perinteisessä ovet paukkuen pannaan menemään ja mennään panemaan mielessä.
Teos rakentuu Teräksen liitoksistaan repeilevän perheen ympärille. On omatuntonsa hukkaava päiviräsäsmäinen fundamentalistikristitty naiskansanedustaja, hänen kaappihomo edustuspuolisonsa, heidän lesbahtava tyttärensä ja veistoksellisen kaunis ottopoikansa Moritz. On joukko sivuhahmoja arkkitehdistään haaveilevasta Hitleristä Tom of Finlandin haamuun. Kuvat ovat tuttuja, mutta hahmot eivät toista stereotypioita, tai ainakaan pelaa ja keskity niihin. 
Tarinassa on lisäksi brechtiläinen vieraannuttava metataso, jonka aikana hahmot puhuvat suoraan yleisölle tunteistaan ja kokemuksistaan vieden tarinaa eteenpäin. Metatason ainoa miinus on se, että melkein kolmen ja puolen tunnin esitykseen olisi kaivattu metatason tiivistystä tai toista väliaikaa.
Musiikki teoksessa on mielenkiintoinen kombinaatio Ultra Bra-henkisestä musiikista kansanmusiikki vivahteisiin 60-70-lukujen poliittisen musiikin kautta wagneriaaniseen mahtipontisuuteen. Jussi Tuurnan säveltämä musiikki on upeaa ja tästä mielellään ottaisi levyn kotiin kuunneltavaksi ja nautittavaksi. Laulun välillä hukkuessa musiikkiin, sanoista ei aina saanut selvää, joten koti kuuntelullakin sanatkin syöpyisivät mieleen. Äänisuunnittelu toimi myös ja teoksessa äänimiehet olivat sijoitettu hauskasta osaksi teosta, mm hauskassa Joutsenlampi parodiassa.
Teos pursuaa Lumikki-symboliikkaa ja on siltä osin psykologisestikin oivaltava. Lavastus on karu ja yksinkertainen, mutta sangen toimiva. Ehkä sekin on sitä vieraannuttamista.
Näyttelijöitä voi vain hehkuttaa. Jokainen pala toimii ja mieskuoro kuulostaa upealta. Konkarinäyttelijät kuljettavat roolejaan upeasti ja voi vain ihailla Rea Maurasen ja Juha Mujeen työtä, mutta kyllä nuoremmatkin osaavat. Olavi Uusivirta oli positiivinen yllätys mm Hitlerinä. Riku Niemi vaihtoi roolinsa kansan naurattamiseen ja Timo Välisaari astui puikkoihin. Hyvin mies suoriutui ensimmäisestä vedostaan. 
Helsingin kaupunginteatterissa pyörivään homomusikaali La Cage Aux Folles (Lainahöyhenissä) verrattuna Homo! oli älykästä teatterin juhlaa: esityksessä ei tarvittu halpoja kikkoja yleisön naurattamiseksi, vaan luotiin aidosti koskettava esitys iloineen ja suruineen. Tällaista saisi nähdä Suomessa enemmän.
Kuvat (c) Kansallisteatteri
Kulttuurieliitti 