Avainsanaan ‘Marina Abramovic’ liitetyt artikkelit

Marina A

Posted: 14 tammikuun, 2013 in Elokuvat
Avainsanat:, ,

Marina Abramovic: The Artist Is Present (2012)
Ohjaus: Matthew Akers ja Jeff Durpe

Mielen tyhjentäminen. Keskittyminen. Oleminen ja antautuminen. Kohtaaminen.

Dokumenttielokuvassa ”Marina Abramovic: The Artist Is Present”, serbialainen, nyttemin new yorkilaistunut  performanssitaiteilija Marina Abramovic valmistautuu retrospektiivinäytelyynsä New Yorkin MoMAssa. Elokuva seuraa näyttelyprosessin etenemistä ja samalla käy läpi Abramovicin elämää ja valottaa tämän taustoja. Puheenvuoroon pääsevät myös entiset ja nykyiset rakastetut.

Marina syntyi Belgradissa 1946, silloisessa Jugoslaviassa serbiperheeseen. Hänen äitinsä oli tiukka kommunisti, joka ei antanut lapselleen rakkautta, ettei pilaisi tätä. Vastapainona kylmälle äidille hänen uskonnollinen isoäitinsä oli lempeä ja rakastava. Ehkä juuri tämän ristariidan takia näyttelyn promokuvissa hän esiintyy paholaisen sarvet päässään. Vahvat ja kauniit kasvonpiirteet ovat jotenkin noitamaiset, mutta eivät niin julmat, kuin esimerkiksi vokaali-avant garde taiteilija Diamanda Galasilla.

Kun Marina pohtii yhteistyötä taikurin kanssa performanssissa, hänen entinen rakastajansa ja retrospektiivin kuraattori Klaus Biesenbach tyrmää idean ja toteaa, että taikatempuissa on kyse illuusioista. Marinan taiteessa taas todellisuudesta. Abramovicin keholliset ja vaativat performanssinsa ovat kohonneet ikoniseen asemaan taidemaailmassa, vaikka alkuaikoina hän usein kohtasikin kysymyksen: ”Miksi tämä on taidetta?”.

Abramovicin mielestä kaikkein vaikeinta olla tekemättä mitään ja vain olla, luoda karismaattinen tila, jolla ottaa yleisö haltuun. Elokuvassa hän pitää nuorille taiteilijoille työpajaa, jossa opyritään löytää oikea keskittyminen, että taiteijat voisivat esittää MoMAn näyttelyssä Abramovicin vanhoja performansseja.

Iso osa elokuvan historiaosuutta käsittelee Marina Abramovicin ja Ulayn yhteistyökautta. He olivat työpari ja toistensa rakastajat. Heidän suhteensa ja taiteensa oli intohimoista. Toisissaan he kohtasivat vertaisensa. Taiteen suuria pareja. Heidän yhteistyönsä oli hedelmällistä ja tuona aikana he tekivätkin uransa parhaita teoksia. Mitä parempia heidän teoksensa alkoivat olla, sitä huonommaksi heidän rakkaussuhteensa kävi. Heidän suhteensa rakastavaisina ja työparina päättänyt vaellus Kiinan muurilla on jollain tavalla todella liikuttava: molemmat aloittivat muurin ääripäistä ja kohdatessaan lopulta muurin keskellä kolmen kuukauden vaeltamisen jälkeen he hyvästelevät toisensa.

Marina saa voimansa yleisöstään. Yleisö on hänen rakastajansa. Hän vaatii yleisöltään paljon, mutta paljon hän myös antaa. Performanssissaan ”Artist Is Present” hän istuu koko näyttelyn ajan (kolme kuukautta, kuutena päivänä viikossa) ja yleisöllä on mahdollisuus istua häntä vastapäätä ja olla katsekontaktissa hänen kanssaan. Ihmisten tunteikkaat hetket kahden Marinan kanssa hänen performanssinsa aikana ovat kauniita.

Kun sitten pöytään istahtaa Ulay, tilanne on kuin vuosikymmenten takaa, jolloin pari teki yhdessä performanssia, jossa he istuivat vastakkain pöydän ympärillä. Marinan kasvoilta voi lukea suurta tunnemyllerrystä. Kasvon ilmeillä Ulay rahoittelee Marinaa ja vakuutta kaiken olevan hyvin. Lopulta Marina liikuttuu kyyneliin ja vanha pari halaa toisiaan.

Kun miettii mitä kaikkea Marina Abramovic on uransa aikana tehnyt performansseissaan: juossut seinää vasten niin kauan, että pyörtyy; antanut ihmisille erilaisia välineitä ja vapauden tehdä niillä hänelle mitä haluaa, ei voi olla kuin kunnioittamatta tätä naista ja samalla rakastua häneen.

Advertisement

Joulun korvilla tällaista kepeää pohdintaa.

Taide on turhaa. Why even bother? Teemu Mäki kertoo taiteen vaikuttavan kuin pullollinen Koskenkorvaa.

Ala on kuoleva ja taiteen koulutusta lakkautetaan kaiken aikaa. Tällä hetkellä itse koen varsinkin kuvataiteen turhaksi ja turhauttavaksi. Harva teos puhuttelee minua. Vain teatteri on poliittista taidetta. Joku on näin sanonut.

Saksalainen teatterinero Bertolt Brecht on todennut, että jos yleisöä haluaa opettaa, heitä pitää ensin viihdyttää. Mutta miten sen tekisi onnistuakseen? Ja tajuaako siltikään tosi-TV:stä ja seiskapäivää-lehdestä plösähtänyt kulttuuria harrastava eliitti mitään mitä tekijät haluavat sanoa? Hukkuuko sanoma näyttämökuvien, kauniiden ihmisten alle ja yleisöä naurattavien nokkeluuksien alle?

Muoto on tärkeä. Mutta tajuaako suuri yleisö Diamanda Galasin avant garden alle kätkeytyvän poliitisia teemoja turkkilaisten suorittamista kansanmurhista AIDSiin? Kuuntelu voi loppua lyhyeen, kun rouvan musiikkia pitää sietämättömänä meluna.

Ranskalainen filosofi Georges Bataille (1897-1962) kertoo artikkelissaan ”Uhrauksellinen silpominen ja Vincent van Goghin korva” (1930) erilaisista myyttisistä ja todellisista uhrauksista rinnastaen ne Vincent van Goghiin, joka houreissaan silpoi korvansa irti ja toimitti sen portolle ilotaloon.

Jos palaamme historiaan ja tutkimme miten kansaa on opetettu ja mitä taiteen saralla on tehty, löydämme mielenkiintoisia asioita: mielettömyyttä ja väkivaltaa.

Roomassa kansa mässäili verisillä orgioilla Colosseumeilla: ihmiset tappoivat ja silpoivat toisiaan, ihmisiä ruokittiin eläimille. Tämä oli ajan henki. Kansa oli turtunut, eikä muu kuin raaka todellinen väkivalta tuottanut mitään tuntemuksia. Keskiajalla opetus tapahtui pyhimystarinoiden avulla, jotka kaikki huipentuivat orgastiseen teloitukseen.

Uhriperinne on jäänyt taiteeseen, varsinkin performansseihin.

Serbialainen performanssitaiteilija Marina Abramovic on usein teoksissaan silponut itseään tai antanut yleisön tehdä sen hänen puolestaan. Chris Burden nousi ikoniseksi taiteilijaksi tehtyään performanssin, jossa häntä ammuttiin käteen. Yoko Ono taas on antanut yleisön leikata puvustaan paloja pois performanssissaan.

Myöhempien aikojen pyhä tosi-TV perinne juontaa juurensa Rooman sirkushuveihin. Toistaiseksi ketään ei ole teloitettu julkisesti tosi-tv:n varjolla, vaikka esimerkiksi Saddam Husseinin teloitusvideo vuosikin nettiin. Nyt riittää julkinen örvellys ja unelmien sekä itsetunnon murskaaminen.

Suzanne Collinssin nuortenkirjassa ”Nälkäpeli” ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa tulevaisuuden tosi-TV on muuttunut sirkushuviksi, jossa nuoret tappavat toisiaan kameroiden seuratessa ja voittajaksi selviytyy hän joka viimeisenä on elossa.

Jollain tavalla taiteen täytyy olla mieletöntä, että se olisi mielekästä tekijälleen ja jollain tavalla kantaa ottavaa ja merkittävää. Esille ei ainakaan pääse, kuin kohun saattelemana. Ja onko sekään sitten taas mielekästä olla muistettuna vaan siitä kohusta, ei taiteesta. Toisaalta provokaatio on oma taiteenlajinsa.

Jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa, sitä on ravisteltava kunnolla. Ehkä pitäisi ottaa radikaali filosofia Rote Armee Fraktionilta (Punainen Armeijakunta) ja metodit Hakim Baylta.

Marttyyriksi kukaan tuskin haluaa, myytiksi ehkä mieluummin. Kalervo Palsa sai ansaitsemaansa arvostusta vasta kamalan kuolemansa jälkeen. Kuka enää muistaisi ja palvoisi Kurt Cobainia, Che Guevaraa tai Jim Morrisonia, jolleivät he olisi kuolleet nuorina? Arvon saa kärsimällä ja kuolemalla. Myytiksi pääsee vain kuolemalla nuorena.

Tulisiko siis todellisen taiteilijan olla kuin kallioon kahlittu Prometheus, jonka sisäelimet kotka käy repimässä ja syömässä joka iltaa uudestaan? Olisiko se tarpeeksi konkreettinen osoitus sitä työstä ja uhrauksista, joita taiteilija tekee tehdessään sitä mihin kokee kutsumuksensa ja palonsa?

Vai tajuaisimmeko sittenkään?