Avainsanaan ‘Andreas Baader’ liitetyt artikkelit

Tässä tämän vuoden viimeinen RAF-teemainen kirjoitus 🙂     begegnung-gudrun-ensslin

Käsikirjoitus: Christine Brückner
Ohjaus 1997: Mikko Roiha
Ohjaus 2012: Maria Oiva
Roolissa Anna Veijalainen
Koko-teatteri

Gudrun Ensslin (1940-1977) oli mielenkiintoinen persoona. Pastorin kunnollinen tytär, partiolainen, kympin oppilas ja äiti, josta tuli myöhemmin etsitty kaupunkiterroristi. Gudrun johti yhdessä Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhoffin kanssa pahamaineista vasemmistoterroristijärjestö Rote Armee Fraktionia, joka pyrki provoisoimaan väkivallan avulla esiin yhteiskunnan mädännäisyyden ja fasismin, ja siten saavuttamaan vallankumouksen ja paremman yhteiskunnan.

Vuodesta 1972 kuolemaansa 1977 Gudrun vietti Stammheimin vankilan varta vasten RAFia varten rakennetussa erityissiivessä. ”Kuoleman yönä” 18.10.1977 kuoli kolme RAF:n johtohahmo, Carl Raspe, Baader ja Ensslin. Viralliseksi syyksi laitettiin itsemurha, mutta myön murhan mahdollisuus on enemmän kuin todennäköinen.

Koko-teatterin näyttämölla Stammheimin on todella pelkistetty: sen lattia on peitetty pressulla. Takaseinä on paljas ja katosta roikkuu ikkunaa viitteellisesti muistuttava peili. Lattiassa on reikä. Kampa, ripsiväri, pieni pyyhe ja emalikulho ovat näyttämön etualalla. Muutama spotti osoittaa vaaleaan naiseen ja taaseinäiin projisoidaan videokuvaa vastaavasta tilanteesta ja tilasta. Ainoa mikä on muuttunut, on se, että näyttelijä on nyt 15 vuotta vanhempi.

Monologin aikana Gudrunille kummittelee menneisyyden aaveet, joiden kanssa hän nyt yrittää saavuttaa rauhan ennen kuolemaansa. Heitä ovat hänen puolisonsa Bernward ja poikansa Felix, natsiappensa Will, porvarilliset vanhempansa, vankilan henkilökunta ja omat toveritkin.
thumb
Kun Fassbinderin ja kumppaneiden elokuvassa Germany in Autumn käydään kriisiä siitä voidaanko RAF-kolmiokn viimeistä toivetta toteuttaa, niin esityksen aikana tämä toive kerrotaan suoran meille: haluamme samaan hautaan, samaan kuoppaan. Ei muistomerkkiä meille.

Koko-teatterin 15-vuotisjuhlaesityksessä on mukana mielenkiintoinen, omaa jännitettään luova aspekti: taustalle on projisoitu videokuvaa viidentoista vuoden takaisesta esityksestä. Väliin näyttämöllä ja videolla liikkeet menevät yksiin, välillä ei. Toisessa kohtaan video ennakoi toimintaa näyttämöllä ja toisessa kommentoi. Väliin on projisoitu kuvia Gudrunnin elämän avainhenkilöistä.

Ehkäpä Gudrunia tarvittaisiin esittämään vähän karismaattisempi esiintyjä. Anna Veijalaisessa on paikoitellen vimmaa, hulluutta ja ytyä, jota naarasterrostissa on ollut, mutta välillä taas ote rauhoittuu ja tasoittuu. Toisaalta ehkä tämä Gudrun on herkempi. Äidin kutomat villasukat on vankilan betonilattia kuluttanut rikki.

Gudrunin ja RAFin myötä menetimme ”pahikset” joita voi ihailla.

Mainokset

Mulla on muutamia teemoja, jotka aika ajoin aina pompahtaa esiin yllättävissä paikoissa. Tuntuu, että niistä ei vaan pääse eroon, kun kerran on pikkusormena niille antanut. Tällä kertaa nostan esiin yhden.  Muihin ehkä palaan, jahka ne taas tulevat vastaan. Tällä kertaa Baader-Meinhof-ryhmä. Tämä teema näkyy tulevissakin postauksissakin, eli myös vähän pohjusteena.

”Protesti tarkoittaa, että sanon, tämä ja tämä ei sovi minulle. Vastarinta tarkoittaa, että pidän huolen siitä, ettei se, mikä ei sovi minulle, enää tapahdu.”

  • Ulrike Meinhof

Ensimmäinen kosketukseni Baader-Meinhof ryhmään tai oikeammin RAF:ään, Rote Armee Fraktioniin (Punaiseen Armeijakuntaan), kuten he itseään kutsuivat, oli vuonna 2008, kun kävin nuorena kapinallisena itsenäisyyspäivänä katsomassa Uli Edelin elokuvan Baader-Meinhof-Komplex. Se oli omaa kapinaani pöhöttynyttä kansallismielistä juhlaa vastaan. Kanssani pienessä art house-elokuvasalissa oli vain Tampereen muutama kommunisti. Muu kaupunki karkeloi kaduilla.

Minuun, silloin nuoreen idealistiin, elokuva upposi täysillä. Jollain tasolla ihannoin heidän pyrkimyksiään ja ideologiaansa, vaikken metodejaan hyväksynytkään. Väkivalta ei ole koskaan suotavaa. Tosin moneen muuhun väkivaltaiseen ryhmittymään verrattuna, heidän tekojensa kautta kuoli vain 34 ihmistä.

Yhtä asiaa mietin vielä edelleen: miksi näistä asioista vaietaan historiantunnilla? Pelkääkö opetushallitus, että opiskelijat ottaisivat tästä inspiraatiota ja tylsistymisen ja syrjäytymisen sijaan alkaisivat oikeasti tehdä jotain? Ei ehkä näin radikaalissa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Kun jokunen vuosi sitten muutin Saksaan, ainoa asia, jota saksaksi osasin sanoa oli ”Ich gehöre nicht zur Baader-Meinhof Gruppe – en kuulu Baader-Meinhof ryhmään”. Saksalaiset pitivät sitä suloisena.

Saksalainen episodielokuva Deutschaland im Herbst kuvaa ”Saksan syksyksi” nimettyä ajankohtaa, jolloin RAF:n terrori oli vahvimmillaan. Elokuvan keskiössä on vuosi 1977, jolloin ryhmä kidnappasi natsimenneisyydessä rypeneen työantajien keskusjärjetön johtajan Hanns Martin Schleyerin. Samoihin aikoihin ryhmän johtohahmot vangittiin. Kun tieto Andreas Baaderin, Gudrun Ensslinin ja Carl Raspen kuolemasta vankilassa tuli julki, Schleyer murhattiin.

Elokuva yhdistää fiktiivisiä jaksoja ja dokumentaarisia osia mielenkiintoiseksi kollaasiksi. Elokuvassa mm, haastatellaan RAF:n asianajajaa Horst Mahleria vankilasta käsin ja vertailukohdiksi nousevat Schleyerin ja RAF-kolmikon hautajaiset: mahtipontiset hautajaiset, joissa Mozartin Requiem pauhaa ja depaatti siitä, saako terroristeja edes haudata.

Mielenkiintoiseksi metatasoksi elokuvassa nousee Sofokleen näytelmä Antigone. TV-teatteriryhmä haluaisi tehdä klassikkotekstejä tutuiksi nuorisolle, mutta näytelmän aihe koetaan poliittiseen tilaan nähden haasteelliseksi: Antigonessa naiset terrorisoivat ja keskiössä on dilemma, saako kapinallisia haudata.

Loppuosa elokuvasta on dokumenttia Baaderin, Ensslinin ja Raspen hautaamisesta: depaatti siitä, saako heidät haudata kunnialliseen hautausmaahan ja siitä kunnioitetaanko heidän viimeistä toivettaan tulla haudatuksi yhteen. Kun he lopulta saavat kunniallisen haudan, hautajaisissa nousee mellakkaa.

Elokuvan jälkeen oloni oli haikea. Tämä kosketti minua, tosin täysin eri tavalla, kuin Uli Edelin elokuva. Tämäkään elokuva ei kertonut kuka heidät tappoi. Oliko kyseessä itsemurha vai salamurha huippuvartioidussa erityisvankilassa? Harmittelin etten tajunnut Stuttgartissa käydessäni katsomassa heidän RAF-kolmikon hautoja. Seuraavalla Saksan retkellä sitten. Toisaalta pidin siitä, että edes elokuvan välityksellä pääsin osalliseksi heidän hautajaisiinsa.

Deutschland im Herbst (1978)

Ohjaus: Alf Brustellin, Hans Peter Cloos, Rainer Werner Fassbinder, Alexander Kluge, Beate Mainka-Jellinghaus, Maximiliane Mainka, Edgar Reitz, Katja Rupé, Volker Schlöndorff, Peter Schubert, Bernhard Sinkel