Nyt sitten pääsin taas kokemaan RENTin. Kahteen otteeseen. Ennen esitystä mietin, että jos vanhat merkit pitää paikkaansa, niin pakko ottaa nenäliinoja mukaan. Jos ei One song glory, Another day tai Will I saa mua kyyneliin, niin viimostaan Without Youn jälkeen oon pelkkää kyyneltä. Niin kävi Lahdessa viime vuonna. Without Yousta loppuun ja kotimatka Tampereelle oli yhtä kyynellystä.
Odotin tätä versiota mielenkiinnolla, koska Bjurström oli lehtijutuissa kertonut, että nyt ollaan uskollisia alkuperäiselle. Sehän sopi tällaiselle RENT puristille. Pidin erittäin paljon Lahden versiosta, vaikka Contact oli jätetty pois ja Mimi oikeasti kuoli lopussa. TADAMin RENTiä oli pätkitty vailla logiikkaa ja lisätty omia. En siitä innostunut, lähinnä tulin vihaiseksi.
Mutta tähän versioon.
Lavastus oli juuri sitä, mitä pitikin: rakennustelineitä, tyhjyyttä… muutama viime kesän Hairspraystä jäänyt tiiliseinä kulissi. Kivana lisänä oli peltiseinä Happy New Yearin aikana. Yleensä tässä on ollut ovi/pöytä, johon on viritetty ketjua. Se on mielestäni aina ollut vähän hölmön näköinen, joten kokonainen seinä näytti todella hyvältä ja yhdessä rakennustelineiden kanssa syntyi vaikutelma kurjasta tehdasrakennuksesta ja palotikkaista, joilla kiipeillään.
Bjurströmin versio oli todella uskollinen alkuperäiselle, mutta omaakin visiota oli. Paikoitellen tämä versio oli alkuperäistä seksikkäämpi ja jopa roisimpi. Over the Moon oli vedetty paikoitellen aika pornoksi, mutta toisaalta se sopi Maureenin tyyliin. Eikä tämä sentään iltapäivälehtien mainostama rivo seksiesitys ole. Contact oli ”asiallinen” liiallisuuksiin menemättä. Ainoa radikaali muutos alkuperäiseen oli se, että lopussa emme nähneet Markin elokuvaa.
Ohjauksessa en löydä mitään moitittavaa. Pidin paljon. Itkemisen sijasta hykertelin riemusta monessa kohtaa. One song Gloryn aikana silmät kostuivat ja Angelin kuollessa muutama kyynelkin vierähti.
Suurin ja oikeastaan ainoa ongelma tässä versiossa oli uusi käännös. Sen kohdalla oltiin menty pahasti sivuun. Tekstin rytmitys musiikkiin ei toiminut ja käännös ei noudattanut paikoin lainkaan alkuperäistekstiä. Esimerkiksi Christmas Bellsin kohta, jossa Roger ja huumediileri tappelu oli muodossa: ”Jos vie mun pokan, delaa!”, vaikka se oikeasti on ”You steal my client (asiakkaan), you’ll die!”. Pahiten tästä kärsi La vie Bohéme, jonka luulisi olevan helpoimpia käännettävä pitkien luetteloiden takia. Miksi muuttaa tekstiä joksikin aivan muuksi? Muutamia hyviä oivalluksia mahtui mukaan valopilkuiksi.
Äänentoisto puuroutti välillä laulun niin pahasti, että en saanut mitään selvää mitä suomeksi laulettiin. Ehkä hyvä niin. Lahdessa käytössä ollut Jyri Nummisen käännös oli mahtavaa kuunneltavaa. Se oli uskollinen tekstille ja myös rytmisestä kaunista kuunneltavaa, vaikka muutamassa kohdassa siinäkin oli jouduttu oikomaan, mutta nekin kohdat oli hoidettu hyvin.
Äänisuunnittelusta pidin. Oli mahtavaa, kun One Song Gloryn aikana perkussiot ja rytmit kuuluivat eri puolilta salia. Bändi kuulosti mahtavalta. Vähän miinusta huonoista ysäri-synasoundeista. Olivat vähän onttoja. Rumpukone kyllä toimi. Puvustus oli mukava, varsinkin Anglein puvut toimi. Joskin ekan näytöksen blondiperuukki häiritsi mua, koska toi mieleen liikaa Katri Helenan. La vie Bohemessa ensamblen puvut loistivat paikoitellen pahasti korniudellaan.
Sitten näyttelijöistä. Joukossa oli muutama, joiden laulusoundit olivat aivan uskomatonta samettia korville. Saana Liikasta ja Mikko Nuopposta olisi kuunnellut mieluummin enemmänkin, kun vain pienissä sivuosissa. Keskeisten roolien esittäjiä tuntui vaivaavan laulun epävireisyys keskiviikon esityksessä. RENTin ei ole tarkoitus kuulostaa puhtaalta ja kauniilta, mutta nyt oltiin vähän turhan epävireisiä.
Sanna Parviaisen Maureen oli m-a-h-t-a-v-a! Juuri sellainen kissa, jonka silmissä ja kehonkielessä oli sellaista flirttiä, etten yhtään ihmettele, että hän hurmaa kaikki ja saa rakkaansa sekoamaan. Laulusoundi tosin olisi saanut olla vähän vahvempi. Natalil Lintalan Joanne ei kyllä hävinnyt yhtään. En muista toista yhtä kuumaa Take Me or Leave Me:tä!
Mira Luoti Miminä oli jotain uskomatonta. Tosin välillä jäin miettimään onko lavalla nyt Mira vai Mimi. Tuntui, että PMMP:n keikoilla näkee tämän saman esityksen vähän vapaampana. Out Tonightin aikana rakennustelineet heiluivat Miran kiipeillessä niissä villisti. Pelotti jo miten ne kestävät pystyssä. Another Day olikin sitten aika epävireinen, mutta en ihmetelekään sitä sen suorituksen jäljiltä. Lopun epävireisyys tuntui sopivan Mimin tilaan erittäin hyvin.
Raine Heiskasen tulkitsema Roger oli kyllä todella masis. Tuntui että hänellä oli yksi ja sama alakuloinen ilme läpi esityksen. Myöskin kajaalilla rajatut silmät häiritsi mua: nyt Roger näytti siltä, että oli huumeissa kaiken aikaa. Ainoa näyttelijä, joka ei mua vakuuttanut oli Bennyä esittänyt Ilari Hämäläinen. Peter Pihlströmin lauluääni ei nyt ollut kummoinen, mutta muutoin hänen Angelinsa oli upea: koko kaari elinvoimaista hauraaseen kuolinkamppailuun.
Mulle jäi vähän sellainen fiilis, et Rogerin ja Mimin välillä oli tosi vähän kemiaa Would you light my Candlen jälkeen. Tuntui myös, että Angelin ja Collinsinkaan välillä ei oikein säteillyt. Maureenin ja Joannen välillä kyllä kipinöi.
Yksi asia, joka itseäni ainakin pisti silmään, oli näyttelijöiden iät. Ensamblen koostuessa parikymppisistä siloposkisista nuorista, pääosaesittäjien ikä ja elämän kokemus korostuivat kasvoilla. Tai ehkä istuin vaan liian lähellä. Matti Leino on vaan niin lapsenkasvoinen, että mun oli vaikea pitää häntä uskottavana Collinsina, miehenä joka on toiminut proffana yliopistolla, vaikka mitään muuta vikaa hänessä ei ollutkaan.
Esityksen jälkeen mulla oli tosi melankolinen olo. Ei yhtään sellainen, että olis tullut toivoa elämään. Jännä sinänsä, koska yleensä RENT on ollut synkkinä aikoina se, joka on saanut uskon elämän taas palaamaan kaiken paskan keskellä. Myöskään nyt en itkenyt. Muutamassa kohdassa vähän liikutuin. Onko menivätkö kaikki RENT-kyyneleeni Lahdessa?
Launtaina jotenkin RENT toimi paremmin kun keskiviikkona. Laulajat eivät olleet niin epävireisiä ja nyt jopa Rogerin ja Mimin sekä Angelin ja Collinsin välillä oli energiaa ja säpinää. Myös laulu ei puuroutunut niin pahasti kuin keskiviikkona. Vain Contactista en saanut edelleenkään selvää. Launtaina myös lähdin hyvillä mielen esityksestä. Ei ahdistanut yhtään 🙂 Ehkä mä vaan nyt keskityin nauttimaan mun rakkaasta RENT:stä turhia miettimättä.
Sitten Herra Waters saapui lavalle viininpunaisissa kiiltonahkakengisään ja designtakissaan, viikset valloittavan hymynsä päällä.
Kulttuurieliitti 