Tässä kirjoitus, jonka kirjoittelin yliopistolle alkusyksystä. Sopii hyvin myös tänne ja valaisee omaa ajatusmaailmaani.

Olen kulttuurielitisti, joka rakastaa roskaa. Henkisen orgasmini saatan saada rock-konsertissa tai katsoessani b-luokan eksploitaatioelokuvia. Se ei silti tarkoita etten arvostaisi ja nauttisi ns ”korkeammasta” kulttuurista. Orgasmi saattaa ihan hyvin tulla myös teatterissa tai näyttelyssä. Lontoon Tate Modernissa oli olympialaisten kunniaksi Damian Hirstin megaspektaakkeli näyttely. Ja kyllähän se huone täynnä eläviä perhosia liikutti minua, kyynistä paskaa, joka olen jo nähnyt ja kokenut kaiken. Minulla on myös irokeesi, mutta ei se estä minua menemästä oopperaan ja nauttimasta siitä.

Rakastan haastaa itseäni kulttuurin saralla: kahdeksantuntinen Tony Kushnerin Angels in America yhteen pötköön teatterissa oli varsin nautittavaa ja sitä olisi mielellään katsonut vielä toisenkin samanmoisen. Koulutusohjelmamme tukee mukavasti myös kulttuurin katsomista ja viime vuoden aikana kävin katsomassa muutamaan otteeseen tanssiteatteria: taidemuotoa, jota en ymmärrä alkuunkaan. Vaikeaksi asian teki vielä sekin, että esitys ammensi hip hop-kulttuuri, joka itselleni on vieras ja peräti vastenmielinen.

Itse en niinkään tee eroa korkean ja matalan välillä. Erot syntyvät korkean ja matalan sisällä: säädyttömän huonot b-elokuvat ovat mielestäni paljon laadukkaampaa tavaraa, kuin esimerkiksi seiskapäivää-kulttuuri. Mutta huvinsa kullakin. Taannoin kaverini paheksuivat kuinka veroin varoin tuetaan jotain oopperan kaltaista aikansa elänyttä laitosta. Keskusteluun totesin, että menen mielelläni teidän verorahoillani nauttimaan 10:lla eurolla oopeerasta ja haastamaan ja sivistämään itseäni. Jos jotain en ymmärrä, tutustun siihen. En ole xenofobi. En edes taiteen saralla.

Taiteilijana olen osa keskustelua korkean ja matalan välillä. Teen korkeakulttuuria, mutta röyhkeästi ammennan materiaalia ja aineistoa matalan laarin puolelta. Kannustimena minulla on esimerkiksi ollut maailmalla suuren suosion saanut Jerry Springer-ooppera, joka pohjaa amerikkalaiseen törky-talk show’hun. Siinä roska tuodaan oopperaväen nautittavaksi sopivassa muodossa. Omissa projekteissani tosin en pyri tuottamaan roskaa eliitille vaan nostamaan yhteiskunnallista keskustelua ja avaamaan silmiä maailmalle käyttämällä kansan metodeja ja teemoja.

Mielestäni aiheellisempi kysymys korkean ja matalan taiteen konfliktissa pitäisi olla mikä on hyvää ja mikä huonoa; mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Makukysymyksiä siis. Korostetaankin sitä, mistä joku pitää ja mitä joku arvottaa. Paavo meni katsomaan Jari Litmas-elokuvaa ensi-iltaan eikä oopperaan. Hyi Paavo! Vaihtoehtoisesti voisi puhua myös helposta ja vaikeasta taiteesta. Kuinka moni oikeasti menee nauttimaan oopperaan eikä vain näyttäytymään ja olemaan kulturelli skumppalasien kilistessä väliajalla?

Viime vuotinen Diamanda Galasin konsertti Savoy-Teatterissa oli minulle jumalten puhetta ja henkistä orgasmia, kun taas sen jälkeen kokemani Popedan keikka Tavastialla monella tapaa vaikjea ja jopa vastenmielinen. Voisin tältä istumalta luetella monta henkilöä, jotka kääntäisivät asetelman päälaelleen: Popedan äijäuho on sitä henkistä orgasmia ja Diamandan jazzista ja blackmetallista  ammentava vokaali avant garde sietämätöntä tekotaiteellista schaißea.

Teemu Mäki ruotii taidemieltymyksiä Voiman kolumnissaan: ”Mutta pääasia on, ettei hänellä (Paavo Arhinmäellä) ole sellaista harhaa, että Kaija Saariahon ooppera Kaukainen rakkaus olisi automaattisesti arvokkaampaa kuin Sielun veljien, Radiopuhelimien ja Ville Ahosen rock”. Kyllä. Taidemuotoja pitäisi tarkastella suhteessa omaan kontekstiinsa, ei vain mutu-tuntumalla: kaikki rap nyt on paskaa, koska olen rokkari. Minäkin voisin oppia sen.

Ehkä suurimpia syitä korkean ja matalan sotaan on tapa, jolla näistä asioista kirjoitetaan. Taiteeseen täytyy aina liittyä skandaali, että se saa itsensä lehtien sivuille. Kesällä lehdet tekivät kriisin lemmenlukkoteoksesta ja YLE:n Mannerheim elokuvasta. Pitää tehdä konflikteja että saadaan myytyä. Voisi Suosikkikin pohtia samaan. Konfliktia kehiin, niin eiköhän lueta 😉

Arttu Tolonen toteaa Soundin blogissaan konfliktista: ”Nyt jos vielä keksisivät, miten saadaan tähän klassisen ja kevyen musiikin väliseen, enimmäkseen keksittyyn konfliktiin yhdistettyä tissit, niin sekä Ilta-Sanomille että Iltalehdelle koittaisivat kissanpäivät”. Karita Mattilan nakuspakaatista  Salomessa tehtiin iso juttu. Isompi juttu tosin saattoi olla, että elokuvateattereihin lähetettävässä versiossa kamera häveliäästi kääntyy pois viimeisten huntujen lentäessä pois.

Sota ja tissit myyvät. Se tiedetään korkeataiteessakin.

Mainokset
kommenttia
  1. Laura sanoo:

    Kiitos ja aamen.

    Muutenkin loistava blogi, on pitänyt kommentoida iät ja ajat mutten ole saanut aikaiseksi. Sanoisin muuten että lisää tällaisia, kiitos, mutta erotut hyvin joukosta ja juuri se on yksi blogisi hyviä puolia, joten älkää kukaan tätä lukeva kopioiko, jooko. Tätä lukisi mielellään vaikka olisi täysin erilainen maku kulttuurin suhteen kuin sinulla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s