Lontoon teatteritarjonnasta

Posted: syyskuu 2, 2012 in Musiikki, Teatteri

Elokuun loppupuoli sujahti mukavasti Lontoossa. Tässä poiminnat teatterin saralta.

Sweeney Todd, Adelphi Theatre

Olin päättänyt panostaa tähän ja ostin lipun äärettömän hyvälle paikalle ”parhaalle alueelle”, vaikka muualtakin varmaan olisi nähnyt, koska Adelphi on uudempia teattereita. Ainoa ongelma oli puutteellinen jalkatila. Piti istua todella ryhdikkäästi, etteivät jalat täysin ottaneet kiinni edelliseen penkkiin. Mutta ikävä oli silti istua. Tästä teatteri olisi voinut ilmoittaa aikaisemmin :/

Mutta itse asiaan.

Lavastus oli tyylitelty tehdas miljöö, johon tuotiin esityksen aikana tarvittavia lisäosia. Parturin tuoli oli toella upea ja moderni punainen nahkatuoli. Varmasti myös mukava istua 😉 Pidin ideasta irrottaa tarina viktoriaanisesta epookista ja sijoittaa jonnekin 30-l lamavuosille. Kertoi hyvin tarinan ajattomuudesta ja ajankohtaisuudesta tälläkin hetkellä. Toisista ihmisistä hyötyminen on edelleen arkipäivää.

Pirelliä esitti kakkosmies, koomikko Jason Manford, muuten esiintyi ns. ykköskokoonpano. Pelkkä alkumusiikki ja tunnuslaulu tuottivat mulle kylmiä väreitä, kun tehtaan raatajat alkavat viihdyttää toisiaan tarinalla Sweeney Toddista. Brecht-fanina mun on helppo nähdä tämä viittauksena ns. keittiötytön unelmiin, joissa riistetty ihminen haaveilee kostosta ”Pirate Jennyn” tyliin.

Ainoa kysymysmerkki esityksen suhteen oli tenori Michael Ball Sweeney Toddina. Olen tottunut kuulemaan Ballia ”nätin pojan” rooleissa levyiltä, joten vähän arvelutti, miten hän taipuu rooliin, mutta huoli oli turha. Veti nimittäin aivan helevetin hyvin. Ääni oli välillä todella karheaa ja uhkaavaa. Myös Imelda Staunton oli loistava. Imeldan mrs. Lovett oli hauska ja himokas ja ääni ihanan käheä. Muutkin näyttelijät suoriutuivat rooleistaan hyvin. Johannan näyttelijällä aivan kamalan kimeä ääni, mutta sopii varmaan tytön rooliin.

Pirelli oli samalla tavalla camp-mitä Burtonin leffassakin. Siihen yhtäläisyydet sitten jäivätkin Burtonin ja täämn kanssa. Verta ei paljoa lentänyt, mutta ehkä hyvä niin. Goottisynkistelyn sijasta välillä nauroin katketakseni älylilliselle komiikalle. Muitakin sävyjä saatiin enemmän esiin. Koin tämän version todella lihallisena kylmän ja viileän sijasta. Lihallisuus korostui ihmisen julmuutena ja unelmina: Tuomari piiskaa itseään orgasmiin saakka katuakseen rakkauttaan kasvattityttäreensä, Lovett tulee suoraan iholle ja ehdottelee suoraasukaisesti, Lucyn raiskauksessa naamiaisissa ei ollut mitään viittellistä.

Tämän esityksen kohdalla voisin puhua kokonaistaideteoksesta. Splätteriä ei niinkään nähty. Alkuun kaipasin verta, mutta myöhemmin totesin, että hyvä näin. Nyt keskityttiin humaaniuteen ja sen puutteeseen. Toisen ihmisen riistolla ei tunnu olevan mitään rajaa. Nihilismiä teos myös pursuaa: ”We all deserve to die!”. Jotenkin teos koulu- yms surmien ja terrorin aikana on ajankohtainen ja puhuttaa tässä ja nyt. Teos ei kuitenkaan saarnaa ja mukana on myös huumoria sopivassa suhteessa.

Kun astuin teatterista ulos olin todella hyvällä tuulella. Tämä saattaisi olla jopa parasta, mitä musiikkiteatterin saralla olen nähnyt.

The Lion King, Lyceum

Sain yllättävän hyvän paikan parvekkeen etuosaan. Kokonaisuuden hahmotti täydellisesti ja yksityiskohdista sai selvää. Jalkatilaa oli ruhtinaallisesti! Valoilla kivasti teatterisalon rokokoo-kuviot saatiin osaksi Afrikan savannia ja viidakkoa. Teatteri oli älyttömän korkea. Jopa mua huimas kun kävelin paikalleni parvekkeen reunamille ja väliajalla kuin jaloittelin. Mua häiritsi suuresti yleisö tässä esityksessä. Välillä tuntui että kuulen paremmin mitä yleisö selittää, kuin mitä lavalla puhutaan/lauletaan. Olen sen verta ”elitisti”, että haluan nauttia esityksestä ja imeytyä siihen mukaan. Nyt se ei oikein onnistunut. Kiva että tehdään teatteria joka sopii kaikille, mutta haluaisin sellaisen esityksen, että pystyn keskittymään esitykseen. Väliaplodit on okei, mutta jatkuva selittäminen ja kommentointi ärsyttää.

Yleisön lisäksi mua ärsytti suuresti tarinaan tehdyt dramaturgiset lisät. Tuntui, että näillä nyt vaan lapsiyleisöä kosiskellaan ja viihdytetään ja yritetään paisuttaa kestolla tarinaa. Eivät tuoneet tarinaan mitään lisää. Olisi voitu pitää sitten vaikka alkuperäisessä mitassaan. Laulut, joita alkuperäisessä leffassa ei ole taas sopivat hyvin mukaan. Itse pidin paljon ”He lives in you:sta”. Ainoa joka ei oikein sopinut mukaan, oli tango jonka aikana Scar yrittää vietellä Nalan. Musiikit oli sovitettu alkuperäistä afrikkalaisemmiksi, mutta mukana oli myös kunnon särökitaraa! Myös tanssit olivat todella upeita, varsinkin naarasleijonien metsästystanssi. Be prepare toi mieleen Tanzen Carpe Noctemin. Myös Gnu-kohtaus oli toteutettu upeasti tanssilla, lavastuksella ja nukeilla.

Visuaalisuus oli upeaa. Nukketeatterin yhdistäminen esitykseen oli upeaa. Myös eri maiden perinteet toivat hyvin erilaisia sävyjä irti hahmoista. Mulle vähän otti silmään, että osa hahmoista oli tehty Disneyn-piirrosten mukaan ja osassa oli vapaampaa tulkintaa. Leijonat oli tulkittu, mutta Zazu, Timon, Bumba ja hyeenat olivat kuin alkuperäiset. Vähän rikkoivat muuten yhtäläistä afrikkalaisvaikutteista linjaa.

Jännästi teoksen ohjaaja ja nukkiensuunnittelija, taiteilija Julie Taymor puhuu taiteen, tuotteistamisen ja kaupallisuuden yhdistämisestä. Leijonakuninkaasta huomaa, että se ei ole vain halpa tuote, vaan teos. Vaikka missiossa on onnistuttu, saisi se näkyä myös lippujen hinnoissa. Tähän ei saa koskaan discount-lippuja. Ja show on pyörinyt jo kymmenen vuotta ja päälle Lontoossa. Taitaa kuitenkin kaupallisuus olla voitolla nyt. Iso teatteri ja salit täynnä. Liikutuin kuitenkin muutamassa kohdassa – ehkä johtuen siitä että oli hienoa nähdä lapsuuden iso juttu elävänä teatterissa. Mutta vaikuttava tämä oli. Sitä en voi kieltää.

Spamalot, Harold Pinter Theatre

Harold Pinter Theatressa, entinen Comedy jossa katsastin Sunsetin jokunen vuosi sitten, oli sitten tuhottoman vähän jalkatilaa. Näkymä oli täydellinen, mutta jalkatilan puute häiritsi ja eikös mun viereen tullut kolme isoa suomalaista hevaria, niin tilaa oli sitten vielä vähemmän. Lyceumiin verrattuna tämä on ihan kääpiöteatteri. Ennen esitystä mainoksia projisoitiin valkokankaalle ja kansa veti kanaa ja kebaania katsomossa. Aika jännä.

Esityksen ongelmaksi muodostui juuri ne asiat, joita pelkäsinkin: lavastus, puvut ja Bonnie Langford. Lavastus ja puvustus näyttivät todella halvoilta ja pienen ensamblen kanssa visuaalinen vaikutelma oli koulunäytelmän tasoa, ei ollenkan eduksi hyvälle ohjaukselle ja näyttelijöille. Pahvisiin rakennelmiin maalatut tuulivoimalat ja junat olivat aika kökköjä lisiä. Eikä ihan päästy Terry Gilliamin alkuperäisten animaatioiden tasolle.

En voinut olla vertaamatta Bonnien ääntä Sarah Ramireziin ja Hannah Waddinghamiin. Luiseva pieni, kimakka ääninen Lady of the Lake ei vedä vertoja vahvaäänisiin rinnakkaiisin diivoihin. Varmasti on Roxiena ollut hyvä, mutta tähän ei sopinut ollenkaan. Liian kuivan kesän orava.

Mutta kyllä nauratti. Alun Finland -osio oli niin kaukana suomalaisuudesta, että huhuh! Väliaika tuli yllättävän nopeasti, jo 45min jälkeen. Saattoi tosin vaikuttaa asiaan, että olin nauttinut vähän pohjia ennen esitystä ja väliajalla myös. Koko esitys oli hirvittävän lyhyt. Reilu 1,5h! Biisejä oli lyhennetty ja ”You Wont succeed on Broadway” oli pantu ihan uusiksi. Eric Idle ei ollut Jumalana erityisen vaikuttava, mutta hauskaa että tekijä oltiin saatu mukaan. Kaikkineen pidin ja viihdyin, mutta paremmalla visualisoinnilla ja diivalla olisin pitänyt enemmänkin. Hyvä fiilis jäi kummiskin.

Rock of Ages, Shaftesbury Theatre

Pohjustuksena jutulle: mulla oli kyseisenä päivänä rokkipäivä, joten tämä vaan kruunasi hauskan päivän. Menin aamusta jonottamaan halpoja saman päivän lippuja, joilla pääsee ihan eteen. Pääsin eteen, vähän sivuun, mut hyvin siitä varmasti näkisi. Olin kuullut huhua, että katsomossa tarjoiltaisiin olutta ja sitä sai tosiaan!!! Wuhuu. Ennen showta rokki soi katsomossa ja valot välkkyy. Tunnelma on korkealla. Lavastus on kiva: dekadentti losilainen baari, neonkylttejä, tyttöjenkuvia… Ja aivan mun edessä oli strippitanko! Ja jalkatilaa on riittämiin!

Strippitanko oli kohtalokas, koska se vähän vei mun huomiota muulta esitykseltä paikoitellen 😉 Mutta hitto et nautin tästä esityksestä. Sopivan älytön ja rokkia riittää! Vähän puhetta ja paljon musiikkia. Stoorikin oli ihan uskottava. Ei tää taidetta ole, mutta tulee hyvä mieli. Se on tärkeintä. Näyttelijät veti älyttömän hyvin ja näkee että niilläkin on hauskaa tätä tehdessä. Katsoin tän sunnuntai-iltana, talo oli täynnä ja kaikilla on hirmu kivaa. Tää ei ole ollenkaan niin mauton ja synkkä kuin kotimainen vastine vuonna 85.

Aivan mahtava show, kun hyvällä rock-keikalla olisi ollut. Kun lähdin asenteella, että lähden viihtymään ja pitämään hauskaa, niin nautin tästä paljon. Camppia oli hyvällä tavalla. Ja saksalaisia pilkattin paljon: ”Taas on rauha ihmisten ja saksalaisten välillä”. Olihan stoori oli aika imelä paikoitellen, mutta suudelmaa homoparin välillä ei nähty. Olisiko ollut jo liian imelä vai eivätkö äijänäyttelijät vaan sellaiseen lämpene?

Jos haluat nähdä taidetta, katso Sweeney Todd, mutta jos haluat heittää aivot narikkaan ja vaan viihtyä, katso Rock Ages. Nää oli mun lempparit tällä kertaa 🙂

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s